[vc_row][vc_column][vc_column_text]Alkuperäiset Euroopan talousyhteisön (ETY) ja sen seuraajan Euroopan yhteisön (EY) perustamissopimukset eivät sisältäneet määräyksiä jäsenvaltion eroamisesta yhteisöstä. Kirjallisuudessa esiintyi erilaisia tulkintoja siitä, oliko eroaminen siitä huolimatta mahdollista. Lissabonin sopimus, joka tuli voimaan 1.12.2009, toi Euroopan unionista (EU) tehtyyn sopimukseen (SEU) uuden määräyksen (50 artikla), jonka ensimmäisen kohdan mukaan jäsenvaltio ”voi valtiosääntönsä asettamien vaatimusten mukaisesti päättää erota unionista”.
Eroaminen EU:sta ei kuitenkaan voi tapahtua käden käänteessä. Jäsenvaltioissa on voimassa hyvin laaja ja monitahoinen EU-säännöstö, jota ei voi hetkessä korvata kotimaisella lainsäädännöllä. Eroavan jäsenvaltion suhteet EU:hun ja jäljelle jääviin jäsenvaltioihin tulisi järjestää uudelta pohjalta. EU:n tekemien lukuisten kauppa- ja yhteistyösopimusten kautta jäsenvaltio on mukana kansainvälisessä sopimusverkostossa, jonka korvaaminen vaatisi pitkiä ja mahdollisesti vaikeita neuvotteluja kolmansien maiden kanssa.
Eroamisesta ja siihen liittyvän ylimenokauden järjestämisestä määrätään SEU 50 artiklan 2 kohdassa. Jäsenvaltion, joka on päättänyt erota, tulee ilmoittaa aikomuksestaan Eurooppa-neuvostolle, eli elimelle johon kuuluvat jäsenvaltioiden valtion- tai hallitusten päämiehet, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja sekä komission puheenjohtaja. Eurooppa-neuvoston antaminen suuntaviivojen perusteella EU:n tulisi tämän jälkeen neuvotella ja tehdä eroavan jäsenvaltion kanssa sopimus ”eroamiseen sovellettavista yksityiskohdista”. Millä edellytyksillä esimerkiksi eronneen valtion henkilöillä, tavaroilla, palveluilla ja pääomalla olisi pääsy EU:n sisämarkkinoille? Sopimuksen neuvottelemisesta vastaisi EU:n puolesta komissio ja sen tekisi jäsenvaltioiden ministereistä koostuva neuvosto, mutta vasta Euroopan parlamentin hyväksynnän saatuaan.
Sopimusneuvotteluista tulisi todennäköisesti vaikeat ja ne voisivat kestää useita vuosia. Useat jäsenvaltiot saattaisivat kokea hankalaksi ”palkita” valtiota, joka on ottanut EU:sta hatkat. SEU 50 artiklan 3 kohdan mukaan eroaminen tulee voimaan sinä päivänä, jolloin erosopimus tulee voimaan tai, jollei sopimusta ole tehty, kahden vuoden kuluttua eroilmoituksesta. Tosin Eurooppa-neuvosto voi päättää yksimielisesti pidentää kahden vuoden määräaikaa.
On suhteellisen helppoa todeta, mitä eronneelle jäsenvaltiolle tapahtuu, jos sopimusta ei synny. Olettaen, että eronnut valtio jäisi maailman kauppajärjestön (WTO) jäseneksi, sen suhdetta EU:hun voisi verrata esimerkiksi Kiinan tai Venäjän nykyiseen asemaan. Tällöin sen ja EU:n välisessä kaupassa noudatettaisiin muun ohella WTO:n piirissä sallittuja tulleja ja muita kaupan esteitä. Henkilöiden liikkumista EU:n jäsenvaltioiden ja eronneen valtion välillä sääntelisivät erilaiset rajoitukset, mahdollisesti jopa viisumipakko. Toisaalta on mahdollista, ehkä todennäköistäkin, että ainakin osalle näistä kysymyksistä saataisiin molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu erosopimuksen tai muiden järjestelyjen kautta. Varmuudella voidaan ainoastaan sanoa, että eroamiseen liittyy huomattavan paljon epävarmuutta.
Allan Rosas
[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/2″][vc_single_image image=”79″ img_size=”full”][/vc_column][vc_column width=”1/2″][vc_column_text]Allan Rosas toimii Euroopan unionin tuomioistuimen jäsenenä. Rosas on koulutukseltaan oikeustieteen tohtori.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
