Teksti: Ninni Norra | Kuva: Pixabay
Kulunut vuosi Tähdistön päätoimittajana on ollut antoisa. Julkaisujemme määrä on yltänyt ennätyksellisiin lukemiin, ja samalla olemme monipuolistaneet tarjontaamme. Onhan Eurooppa maanosa, jonka tapahtumista voi kirjoittaa niin syväluotaavia analyysejä kuin kevyempiä pakinoitakin, kuten erinomainen toimituskuntamme on vuoden aikana osoittanut. Saumaton yhteistyö aisaparini Gergely Kozárin kanssa on tehnyt toimikaudesta kaiken kaikkiaan erinomaisen, unohtamatta virallistamaamme kumppanuutta eurooppalaisen The New Federalist -lehden kanssa.
Nyt vuosi lähestyy kuitenkin loppuaan, mikä tarkoittaa osaltani uusiin tehtäviin siirtymistä. Viimeisen kirjoitukseni päätoimittajana haluan omistaa niille kohtaamisille, keskusteluille ja tapahtumille, jotka ovat saaneet minut katsomaan Eurooppaa uusin silmin vuonna 2024.
—
Vuoden alussa Suomen tasavallalle valittiin 13. presidentti, Alexander Stubb. Hänen kampanjoinnissaan korostui viesti siitä, ettei staattinen maailmankatsomuksemme globaaleista valtasuhteista vastaa todellisuutta. Amerikkalaisen Francis Fukuyaman näkemys liberaalin demokratian hegemoniasta tuli kyseenalaistetuksi laajemmin ja avoimemmin, kuin mihin olemme Suomessa tottuneet. Presidentti Stubbin näkemykset eivät ole varsinaisesti uusia, mutta ne saivat arvovaltaisuutta taakseen, mikä on ohjannut yhteiskunnallista keskustelua kenties realistisempaan ja valveutuneempaan suuntaan.
Eräänlaisena polttopisteenä on ollut kansainvälinen kaupankäynti ja riippuvuussuhteet, joilla maailman uskottiin kuroutuvan tiiviiksi yhteistyöverkoksi vailla konflikteja. Venäjän hyökkäyksestä käynnistynyt tapahtumaketju on kuitenkin viimeistään osoittanut, että riippuvuussuhteita voi yhtä lailla hyödyntää aseena taloudellisessa sodankäynnissä. Riskiset kauppasuhteet ovatkin puhuttaneet kaikkialla Euroopassa, missä olen kuluneen vuoden aikana vieraillut, kuten Tšekissä, Alankomaissa, Norjassa ja Italiassa – erilaisissa maissa eri puolilla maanosaa.
Samaisissa keskusteluissa on korostunut huoli Euroopan kilpailukyvystä. Aiheesta kannattaa olla sellaisenkin kiinnostunut, joka ei talouskysymyksistä liiemmin välitä. Raha kun on valtaa, ja valtaa tavoittelevat kaikenlaiset ideologiat. Eurooppalaista ajattelutapaa on ohjannut käsitys inhimillisyydestä, välittämisestä ja hyvinvoinnista, jollaista ei muualla maailmassa samoin tunneta. Näistä periaatteista kiinni pitäminen on mahdollista vain, jos Eurooppa on suvereeni ja kilpailukykyinen, toisin sanoen kykenevä toimimaan ja vaikuttamaan aloitteellisesti. Vuoden ehkäpä merkittävin keskustelunavaus aiheen tiimoilta oli Italian entisen pääministerin Mario Draghin raportti, josta myös Tähdistö julkaisi kattavan kirjoituksen.
—
Yhdysvaltain presidentinvaalien herättämä mielenkiinto ja jännittyneisyys kielivät, ettei Eurooppa vielä vuonna 2024 seiso riittävän tukevasti omilla jaloillaan. Yhdysvallat on ehdottomasti tärkein kumppanimme, mutta Ranskan Eurooppa-ministeri Benjamin Haddadin sanoin, emme voi jättää Euroopan turvallisuutta wisconsilaisten äänestäjien käsiin joka neljäs vuosi. Toivoin, että myös kesäiset EU-vaalit olisivat keränneet yhtä paljon mielenkiintoa osakseen. Tänä “vaalien supervuonna” on toki ymmärrettävää, että itse kukin meistä on uupunut poliittisten käänteiden paljoudesta – vaalit 40 maassa vain yhdessä vuodessa on kaikin puolin tavatonta. EU on kuitenkin eurooppalaisten varteenotettavin väylä vaikuttaa maailmassa, ja siksi EU-vaalit ovatkin erityisen tärkeät. Vieläkin tärkeämmät niistä teki kiristynyt turvallisuuspoliittinen ilmapiiri.
EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisesta päätösvallasta on keskusteltu aktiivisesti jo silloin, kun lukioikäisenä kiinnostuin Eurooppa-politiikasta, ja nyt aihe puhuttaa kenties enemmän kuin koskaan. Yhtälö on vaikea, sillä sen muuttujiin lukeutuvat paitsi kysymykset läheisyysperiaatteesta myös EU-maiden historiallinen, kulttuurinen ja maantieteellinen monimuotoisuus. Yhteisen äänen löytäminen on vaikeaa, mutta ilman yhteistä ääntä EU:lla ei ole ulkopoliittista uskottavuutta.
Polttavin kysymys on ehdoitta yksimielisyysperiaate – tai ennemminkin, tulisiko siitä luopua ulko- ja turvallisuuspoliittisissa päätöksissä. Kysymystä on yritetty väistellä keskittymällä esimerkiksi Euroopan puolustusteollisuuden tehostamiseen, josta keskustelin panelistina maaliskuisessa Road to European Elections -seminaarissa Helsingissä. Keskustelussa vallitsi kuitenkin hiljainen, mutta yhtä kaikki vankkumaton ymmärrys siitä, että yksimielisyysperiaate on ulko- ja turvallisuuspolitiikan tosiasiallinen puollonkaula. Esimerkiksi EU:n nopean toiminnan joukkoja ei ole koskaan pystytty mobilisoimaan pitkälti yksimielisyysperiaatteesta johtuen. Suurillakaan investoinneilla tai uudistuksilla ei siis lopulta ole merkitystä ilman toimivaltaa.
Tämä ei kuitenkaan ole suoranainen kannanotto suuntaan tai toiseen, vaan ennemminkin kehotus lähestyä aihetta pragmaattisesti. Vippaskonstit ja toiveajattelu kun harvoin johtavat hyviin, kestäviin päätöksiin. Meidän on ennen kaikkea osattava sanoittaa, mitä ulko- ja turvallisuuspolitiikalta odotamme, jotta on mahdollista tutkia erilaisia vaihtoehtoja rehellisesti. Viesti Yhdysvaltain suunnalta on nimittäin harvinaisen selvä: Natossa tai ei, EU-maiden tulisi pystyä puolustamaan itseään tilanteen vaatiessa. Myöskään Ukrainan tuen ei tulisi nojata liikaa Yhdysvaltoihin.
—
Loppuvuoden tuhoisat tulvat Espanjassa puoltavat yhä vahvemmin näkemystä ilmasto- ja ympäristöpolitiikasta osana Euroopan – ja koko ihmiskunnan – kokonaisresilienssiä. Hiljattain päättynyt COP29-ilmastokokous Bakussa herätti kiivasta keskustelua ilmastotoimien rahoituksen määrästä ja lähteistä. Lukuisat tahot, mukaan lukien nuoret, vaativat mittavampia investointeja ilmastotoimiin sekä enemmän vastuunkantoa vauraimmilta mailta, joiden päästöt ovat perinteisesti olleet suurimmat. Samaan aikaan ilmastorahoituksen läpinäkyvyyttä ja toimivuutta kohtaan on noussut varteenotettavia epäilyksiä.
Oxfamin syksyinen raportti nostatti huolta Maailmanpankin ilmastorahoitusta koskevien menetelmien läpinäkyvyydestä, esittäen painavia perusteluja epäkohdille, joiden seurauksena kymmenet miljardit dollarit uhkaavat jäädä ilman riittävää kirjanpitoa. Rahoitusjärjestelmän rakenteissa olisikin siis rutkasti parannettavaa. Euroopassa entistä suurempaan rooliin astuvat CSRD-direktiivi ja ESRS-kriteeristö, jotka muodostavat lakisääteisen pohjan vastuullisuusraportoinnille. Nähtäväksi jää, mikä on regulaation vaikutus eurooppalaiseen kilpailuympäristöön, josta startupit ovat jo pitkään seilanneet väljemmille vesille. Samaa on pohdiskeltu myös EU:n tekoälysäädöksen osalta: säänteleekö EU jälleen itsensä ulos kilpailusta, vai onko niin kutsuttu AI Act vain tarpeellinen taustakulissi liike-elämälle, kuten virkamiehet ja poliitikot tapaavat esittää.
—
Vuotta 2024 ovat värittäneet mullistavat tapahtumat sekä niihin liittyvät odotukset, pelot ja toiveet. Marraskuisella Kansainvälisen politiikan tulevaisuusfoorumilla minulta kysyttiin, onko kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä mennyttä, ja onko kolmas maailmansota jo syttynyt. Kysymykseen on vaikea antaa yksioikoisia vastauksia. Yhteiskunnissa kautta aikain on povattu maailmanloppua, mutta porskutamme edelleen. Palatakseni Francis Fukuyamaan on kuitenkin todettava, ettei historia suinkaan ole päättynyt liberaalin demokratian murskavoittoon. Niin kutsuttu BRICS-blokki liittolaisineen haastaa globaalia länttä taloudellisesti ja poliittisesti, ja vaikka Euroopan on pysyttävä periaatteissaan, ei täydellistä riippumattomuutta voida mitenkään saavuttaa. EU:n on siis jatkossakin muodostettava ja ylläpidettävä kumppanuuksia, mutta nykypäivän realiteetit huomioiden.
Keskusteluyhteyksien ylläpitäminen on myös parhaita keinoja suursodan välttämiseen. Ensimmäistä maailmansotaa edelsivät aikanaan moniuloitteiset ja risteilevät liittolaissopimukset sekä heikko ulkopoliittinen kommunikaatio. Seuraukset olivat katastrofaaliset. Historia ei toki koskaan toistu aivan sellaisenaan, mutta olisi suunnattoman typerää ja vastuutonta olla ottamatta siitä oppia – näin ajattelisivat aivan varmasti kaikki sodissa menehtyneet. On ymmärrettävä, että maailmansodan kaltaiset nimikkeet ovat ennen kaikkea työkaluja, joilla ihmiset jälkikäteen jäsentelevät menneisyytemme tapahtumia. Ei siis ole syytä paisutella tilannetta ennenaikaisesti, mutta toisaalta ihminen on usein toiveidensa sokaisema. Emme halua uskoa tai osaa edes kuvitella suursodan syttyneen, kuten ei varmasti hänkään, joka aikanaan kuuli Sarajevon laukaukset.
Helppojen päätösten aika on ohi, ja eurooppalaisten on opittava valitsemaan ongelmallisista vaihtoehdoista vähiten haitalliset. Mutta kuinka? Nyt on tarkasteltava niitä kuuluisia ja paljon puhuttuja europpalaisia arvoja; vapautta, demokratiaa, oikeusvaltiota, tasa-arvoa, ihmisoikeuksia sekä ihmisarvoa – ja ennen kaikkea niiden alkuperää. Kirjoitin syyskuussa siitä, kuinka eurooppalainen identiteetti uhkaa muuttua merkityksettömäksi onttojen iskulauseiden ja arvottomien oheistuotteiden huterilla jaloilla. Ilman syvällisempää perehtymistä roomalaisen oikeusjärjestelmän, kristinuskon ja valistusaatteen perintöön käsityksemme Euroopasta ja eurooppalaisuudesta on täysin riittämätön. Kuinka voisimme suojella jotain sellaista, jota emme edes ymmärrä?
Yksikään menestynyt maailmanmahti ei ole ollut helppojen päätösten kannattelema, emmekä saa uskotella itsellemme toisin. Eurooppaa ja europppalaisuutta ovat muovanneet äärimmäisen raskaat historialliset tapahtumat, jollaisia jokaisen maanosan menneisyyteen liittyy. Emme siis voi kuvitella hetkeäkään, että olisimme reaalipolitiikan yläpuolella. Meidän on kuitenkin tehtävä kaikkemme, jotta emme ajautuisi tilanteisiin, joissa moraalisesti toimiminen käy mahdottomaksi. Sitä varten tarvitaan aloitteellisuutta, kunnianhimoa ja vankkumatonta uskoa Eurooppaan.
—
Lämmin kiitos Tähdistölle upeista vuosista, jotka sain kokea ensin toimittajana ja sitten päätoimittajana. Opittavaa, pohdittavaa ja kirjoitettavaa on totisesti riittänyt, ja toivon sydämestäni, että Tähdistö näkyy ja kuuluu Eurooppa-keskustelussa vielä pitkään.