Selvällä vaalivoitollaan parlamentin enemmistön varmistaneella Opiskelijalistalla (Studentska lista) on nyt käsissään ainutlaatuinen mandaatti ohjata Serbia sivuraiteilta demokratian, vahvan oikeusvaltion ja korruptiovastaisuuden polulle. Toistaiseksi opiskelijaliikkeen menestys herättää kuitenkin vielä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – etenkin ulkopoliittisesta näkökulmasta.
Kirjoittaja on Länsi-Balkanin alueeseen ja EU:n laajentumiskysymyksiin opinnoissaan erikoistunut yhteiskuntatieteiden maisteri.
Merkillepantavaan eurooppalaistrendiin saatiin jatkoa 25.lokakuuta, kun alustavat tulokset Serbian parlamenttivaaleista osoittivat selvää voittoa lähes kaksi vuotta hallitusta vastaan voimakkaasti protestoineelle vastarintaliikkeelle. Opiskelijalista sai 250-paikkaiseen parlamenttiin peräti 140 paikkaa, eli se voi muodostaa tulevan hallituksen ilman muiden puolueiden tukea. Siinä missä läntisen Euroopan vaaleissa juhlijoita ovat useasti olleet laitaoikeistoon kuuluvat puolueet, entisen itäblokin maissa on viime vuosina voitettu merkittäviä vaaleja liberaalien EU-periaatteiden mukaisilla teemoilla, kuten demokratian vahvistamisella, oikeusvaltiokehityksellä ja korruptiovastaisuudella.
Serbia eteni Aleksandar Vučićin neljätoista vuotta kestäneellä valtakaudella demokratian näkökulmasta katsoen autoritaariseen suuntaan. Puolueettoman median elintila kuihtui käytännössä olemattomaksi ja oikeuslaitoksen toimintaan vaikutettiin poliittisesti. Samalla Serbia tasapainotteli ulkopoliittisesti Venäjän ja EU:n välillä, tehden lähentyvää yhteistyötä myös Kiinan kanssa. Serbia ei muun muassa ole liittynyt Venäjän vastaiseen pakoterintamaan huolimatta siitä, että maa on edelleen mukana EU-jäsenyysneuvotteluissa.
Laajamittaiset, opiskelijoiden alulle panemat mielenosoitukset Vučićin hallintoa vastaan alkoivat jo marraskuussa 2024 juuri remontoidun rautatieaseman katoksen romahdettua Novi Sadin kaupungissa tappaen kuusitoista ihmistä. Hallitusta syytettiin korruptiosta ja vakavista laiminlyönneistä rautatieaseman korjaustöissä. Sittemmin protestit laajenivat koko Serbian kattaviksi ja johtivat lopulta ennenaikaisiin parlamenttivaaleihin.
Mutta mikä oikeastaan on vaalit voittanut Opiskelijalista, jonka tulevista parlamentaarikoista yksikään ei liikkeen nimestä huolimatta ole opiskelija? Kuka sitä johtaa, mitä se todellisuudessa ajaa ja millaiseksi se parlamenttiliittoumana kehittyy? Ja minkälaista ulkopolitiikkaa Serbialta voidaan jatkossa odottaa vallanvaihdoksen seurauksena?
Liikkeellä ei ole vakiintuneita johtohahmoja
Opiskelijalista on ruohonjuuritason liike, jolla ei – ainakaan toistaiseksi – ole poliittisten puolueiden tavoin systemaattisesti organisoitunutta taustaverkostoa. Parlamenttivaalien ehdokkaansa liike valitsi opiskelijoiden yleiskokouksissa. Opiskelijat eivät itse asettuneet lainkaan ehdolle, vaan äänestivät parlamenttiehdokkaiksi 250 sellaista asiantuntijaa, akateemikkoa ja muuta yhteiskunnallista henkilöä, jotka heidän mukaansa kykenevät parhaimmalla tavalla edistämään liikkeen ajamia asioita. Näistä ehdokkaista 140 on nyt pääsemässä päättävään asemaan Serbian parlamentissa.
Opiskelijalistan menetelmät ovat siinä mielessä täysin poikkeuksellisia, ettei liikkeellä ole toistaiseksi edes nimettyä pääministeriehdokasta, saati ylipäätään johtohahmoa. Verrattuna Unkarin Tiszaan, joka kykeni valovoimaisen johtajansa Peter Magyarin johdolla yhdistämään Viktor Orbánia vastustaneiden oppositiovoimien äänen, Opiskelijalistan poliittinen organisoituminen vaikuttaa silminnähden huomattavasti löyhemmältä. Liikkeitä yhdistävä tekijä on puhtaasti teknokraattinen lähestymistapa pitkään hallinnutta autoritaarista hallintoa vastaan, mikä voikin lupailla hyvää sisäpoliittisten uudistusten aikaansaamiseksi.
Serbian tulevaa pääministeriä voidaan kuitenkin toistaiseksi vain arvailla. Parlamenttiin päässeiden joukosta kokeneimpana nimenä voitaneen pitää Serbian keskuspankin entistä johtajaa Dejan Šoškićia. Mielenkiintoista onkin nähdä lähitulevaisuudessa, miten ryhmittymä lopulta organisoituu parlamentissa, ja kuka tai ketkä päätyvät pitämään todellista valtaa. Tämä määrittelee myös muutoksen vaikutuksia ja laajuutta. Serbian tulevaisuudelle kaikista merkittävintä onkin siis se, kuka liikkeen sisällä nousee valtaan ja millaiseksi sen ohjelma muokkaantuu, kun sitä aletaan syventämään nykyisestä ja panemaan täytäntöön.
Liikkeen ulkopoliittinen linja on mysteeri
Opiskelijalistan manifesti pitää sisällään yksitoista vaatimusta yhteiskunnalliselle muutokselle. Opiskelijalista ajaa oikeusvaltiokehitystä, korruption vähentämistä, poliittisesti puolueetonta mediaa sekä terveydenhuollon ja koulutuksen parantamista. Vaikka teemat ovatkin eurooppalaisittain kannatettavia ja sisäpoliittisesti edistyksellisiä, liikkeen poliittinen ohjelma on toistaiseksi huomattavan lyhyt. Työ sisäpoliittiseen muutokseen alkoikin toden teolla vasta vaalivoiton jälkeen, mutta puolueohjelmaa voisi tässä kohtaa kuvailla lähinnä puutteelliseksi. Sikälikin vaalivoitto kielii enemmänkin kansan pidempään jatkuneesta tyytymättömyydestä Vučićin hallintoa kohtaan, kuin se kertoo itse opiskelijaliikkeestä.
Huomattavaa manifestissa on ulkopoliittisten asioiden totaalinen poissaolo. Opiskelijalistan verkkosivuilla ulkopoliittisesta linjasta lausutaan ainoastaan seuraavaa:
Toteutamme ulkopolitiikkaa perustuslain mukaisesti, periaatteellisten, tasapainoisten ja pragmaattisten painopisteiden ohjaamana. Nämä painopisteet keskittyvät edustamiseen suhteessa muihin valtioihin ja kansainvälisiin järjestöihin ja toimielimiin, sekä Serbian tasavallan, sen kansalaisten, diasporan ja ulkomailla olevien oikeushenkilöiden mukaisten kansallisten etujen suojelemiseen.
Toisin sanoen liike ei ole ottanut ennen vaaleja kantaa esimerkiksi Serbian EU-jäsenyysprosessiin, Kosovo-kysymyksen ratkaisemiseen tai Serbian väleihin Venäjään ja Kiinaan kollektiivina, vaan ainoastaan satunnaisten ja yksittäisten edustajiensa kommenttien kautta. Esimerkiksi Opiskelijalistan äänitorvena voiton vaali-iltana julistanut ehdokas, Belgradin yliopiston kemian professori Radomir Saičić kuvaili vaaleja edeltävällä viikolla Serbian yleisradioyhtiön haastattelussa Kosovon olevan ”väliaikaisesti miehitetty alue” ja sanoi kannattavansa ”rakentavia suhteita” Venäjän kanssa muun muassa energiatarpeiden ja historiallisten siteiden vuoksi.
On kuitenkin oletettavaa, että varsin epäorganisoidulta vaikuttavan liikkeen sisällä on merkittävää hajontaa ulkopoliittisissa kysymyksissä. Tätä olettamaa tukee myös polarisoitunut kansalaismielipide. Esimerkiksi touko-kesäkuussa 2026 tehdyssä IRI:n kyselyssä 43 prosenttia vastaajista koki vahvat Venäjä-suhteet erittäin tärkeiksi Serbialle ja vain 7 prosenttia ei pitänyt niitä lainkaan tärkeinä. Lukemat ovat kuitenkin hyvin samankaltaiset Kiinan (39% erittäin tärkeä, 7 % ei lainkaan), EU:n (39% – 9 %) ja Yhdysvaltojen (29 % – 12 %) kohdalla. Yleisesti ottaen Vučićin hallinnon harrastama monen tuolin leikki vaikuttaa myös kansan silmissä kannatettavalta tempulta.
Pientä toivonkipinää ulkopoliittisen linjan muuttumisesta antaa IRI:n kyselytuloksista se, että opiskelijaliikkeen hallitusta vastustaneita protesteja kannattaneista 61 prosenttia kannatti myös Serbian EU-jäsenyyttä, kun koko äänestäjäkunnassa kannatus on kyselyn mukaan vain 46 prosenttia. Ulkopolitiikka ei tosin liene liikkeelle juuri minkäänlainen prioriteetti, koska se on päässyt valtaan täysin sisäpoliittisten teemojen ansiosta. Sisäpoliittisten reformien edistäminen onkin heti vaalivoiton jälkeen ensisijaista, mutta melko pian liikkeen täytyy selventää myös ulkopoliittisia kantojaan.
Uhkakuvana jopa alueellisen vakauden heikentyminen?
Pohdin vaalituloksia ja niistä syntynyttä keskustelua seuratessani, voiko lähtökohtaisesti positiivisesta muutoksesta Serbiassa aiheutua lopulta negatiivisia seuraamuksia alueellisen vakauden näkökulmasta. Kun liikkeen yhteinen ulkopoliittinen linja ei ole millään muotoa selviö, yksittäisten edustajien kommentit kuunnellaan tavallista herkemmällä korvalla. Jo aiemmin mainittu Saičić kommentoi samaisessa haastattelussa, että liikkeellä tulee olemaan Vučićin hallintoon verraten erilainen lähestymistapa Serbian ”alueelliseen koskemattomuuteen” liittyen. Hän myös totesi, että opiskelijaliike ei ole se toimija, joka on allekirjoittanut sopimuksia Washingtonissa tai Brysselissä. Tässä kohtaa tarina ei vielä kerro sitä, aikooko opiskelijaliike kunnioittaa Vučićin hallinnon tekemiä kansainvälisiä sopimuksia.
Saičićin kommentit voidaan tulkita varsin huolestuttaviksi. Vaikka Vučićin hallinnon EU:n ja Venäjän välillä tasapainoilussa ei ollut juuri lainkaan hyviä puolia, niin esimerkiksi Kosovo-kysymysten suhteen Serbia usein kuitenkin loppujen lopuksi pidättäytyi liiallisesta tilanteen eskaloimisesta. Stabilitokratia toimi siis alueellisen vakauden kysymyksissä vähintäänkin välttävästi, olkoonkin että Serbia toimi monissa alueellista epävakautta lisäävissä asioissa hiljaisena hyväksyjänä tai suoranaisena aloittajana. Vučić päätyi kuitenkin aina neuvottelupöytään ja täysmittaisilta eskalaatioilta vältyttiin. Äärimmäisyyksiin hän ei sisäpolitiikasta poiketen ollut ulkopolitiikassa valmis menemään.
Nyt kysymys kuuluukin, miten opiskelijaliikkeen johtohahmot – keitä he ikinä ovatkaan – suhtautuvat, jos tilanne on vaarassa eskaloitua esimerkiksi pohjoisessa Kosovossa tai Bosnian Serbitasavallassa. Tässä yhteydessä täytyy muistaa, että Vučićin hallintoa vastaan eivät suinkaan protestoineet vain EU-myönteiset kansalaiset, vaan joukossa oli myös entistä tiiviimpiä Venäjä-suhteita tai kovempia otteita alueellisiin kysymyksiin vaativia kansanosia.
Ulkopoliittisesti Vučićin kohdalla voitiin usein valistuneesti arvioida, mitä tuleman pitää – hänen seuraajastaan emme tiedä toistaiseksi vielä mitään. Alueellisessa vakaudessa tapahtuva kehitys onkin ulkopoliittisesta näkökulmasta ykkösasia, mihin tulee kiinnittää huomiota sitten, kun Serbian tuleva hallitus saadaan muodostettua.
Mitä voimme odottaa lähiaikoina?
Tulevat ministerivalinnat antanevat osviittaa siitä, millaiseksi parlamenttiryhmäksi Opiskelijalista kehittyy ja ketkä sitä todellisuudessa johtavat. Serbian ulkopoliittisen linjan muuttuminen ainakaan lyhyessä ajassa on varsin epätodennäköistä, sillä liikkeen ja sen valtaan äänestäneen kansan pääprioriteetti on saada ajamansa sisäpoliittinen murros alulle.
Muistan kirjoittaneeni muutama vuosi takaperin esseen loppukaneetiksi, että Serbian ulkopoliittisen asemoitumisen muutos vaatii vallanvaihdoksen joko Belgradissa tai Moskovassa. Nyt näin on tapahtunut, joka tarkoittaa niin Serbialle kuin EU:llekin ainutlaatuista mahdollisuuden ikkunaa. Opiskelijaliikkeen parlamentaariselle organisoitumiselle ja sen ajamille sisäpoliittisille uudistuksille on nyt annettava kaikki mahdollinen tuki. Vain ja ainoastaan näiden muutosten toteuttaminen ohjaa Serbiaa sivuraiteilta edes muutamaa askelta lähemmäksi eurooppalaisia arvoja.
EU-päättäjät kiirehtivätkin heti vaali-iltana antamaan tukensa Opiskelijalistalle ja sen pyrkimyksille saada syväluonteinen yhteiskunnallinen muutos aikaan Serbiassa. Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen esitti toiveen X:ssä siitä, EU ja Serbia voivat nyt ”yhdessä edistää Serbian tulevaisuutta Euroopan unionissa”.
Lopputulos riippuu ensisijaisesti siitä, miten opiskelijaliike kehittyy sisältäpäin ruohonjuuritason vastarintaliikkeestä valtaa pitäväksi parlamenttiryhmäksi, ja siitä, ketkä valtaa liikkeen sisällä lopulta päätyvät käyttämään. Yhteiskunnallinen murros hyvien hallintotapojen, puolueettoman median ja oikeusvaltion kautta on paras lääke myös Länsi-Balkanin alueellisen vakauden sementoimiseen ja polarisoituneen kansalaismielipiteen yhdentymiseen. Sisäpoliittinen muutos on kuitenkin Vučićin pitkän valtakauden jälkeen jo itsessään äärimmäisen haastava tehtävä erityisesti Venäjän vaikutusvallalle hyvin alttiissa Serbiassa. Selkeä ulkopoliittinen muutos voi puolestaan lopulta muodostua opiskelijaliikkeelle tekemättömäksi savotaksi.