Euroopassa on käynnissä asuntokriisi. Erityisesti kaupungeissa asuntojen hinnat ovat nousseet ja asuntojen saatavuus on supistunut. Euronewsin mukaan vuonna 2022 joka kymmenes EU-kansalainen käytti 40 % tuloistaan pelkästään asumiseen. Euroopan parlamentti on perustanut erityisvaliokunnan asuntokriisiä koskien vuonna 2025 (eng. Special committee on the Housing Crisis in the European Union [HOUS] ). Sen tarkoitus on löytää ratkaisuja asuntokriisiin.
Asuntokriisin pahimmat kärsijät ovat EU:n asunnottomat. Arviolta 890 000 ihmistä elää vailla asuntoa vuonna 2023 julkaistun eurooppalaisten asunnottomuustoimijoiden kattojärjestö FEANTSA:n raportin mukaan. Luku on arvio, sillä kaikkia asunnottomia ei pystytä tilastoimaan. Osa asunnottomista saattaa asua esimerkiksi tuttavan luona väliaikaisesti. Vaikeaa on myös arvioida paperittomien asunnottomien määrää, sillä he tyypillisesti välttelevät virkavaltaa.
Euroopan komissio on sitoutunut YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelmaan Agenda 2030, jossa yhtenä tavoitteena on poistaa asunnottomuus vuoteen 2030 mennessä. Niin ikään MEPit ovat vuonna 2020 vaatineet samaa määräaikaa asunnottomuuden kitkemiseksi. Toistaiseksi tilanne ei kuitenkaan ole hyvä ja asuntokriisi heikentää tilannetta entisestään. Tämän lisäksi asunnottomuustoimijoiden rahoituksen puute, haitalliset asenteet ja puutteelliset toimintamallit heikentävät asunnottomien tilannetta.
Tässä jutussa tutustutaan eurooppalaiseen asunnottomuuteen: miten se näkyy EU:ssa ja kuinka asunnottomuuden voisi poistaa EU:sta. Asunnottomuus ei ole yksinkertainen ilmiö ja sen syyt vaihtelevat laajasti.
Asunnottomuus Euroopassa – moninainen ilmiö
Asunnottomuus on koko EU:n alueella esiintyvä ilmiö, ja se keskittyy pääasiassa kaupunkeihin. Vailla Vakinaista Asuntoa ry:n (VVA ry) vieraskielisten neuvonnan ja tuen asiantuntijan Heini Puurusen mukaan asunnottomuus näkyy enemmän katukuvassa Etelä- ja Keski-Euroopassa, vaikka myös pohjoismaissa on asunnottomuutta. Väestöllisesti erityisesti Länsi-Euroopan isoissa kaupungeissa Puurusen mukaan korostuu se, että asunnottomuutta kokevista merkittävä osa on siirtolaisia, paperittomia ja muita maahanmuuttajataustaisia ihmisiä.
Euronews uutisoi OECD:n raportin pohjalta, että vuonna 2023 eniten asunnottomuutta EU-alueella oli Ranskassa, Tšekissä, Saksassa ja Irlannissa. Vähiten asunnottomuutta taas oli Pohjoismaissa. Asunnottomuus on tilastollisesti noussut Keski- ja Länsi-Euroopan maissa. Suomessa asunnottomuuden määrä on laskenut vuodesta 2012 lähtien, mutta Ylen mukaan vuonna 2024 luku on lähtenyt nousuun.
Eri maita koskevat myös erityyppiset lainsäädännöt ja toimintamallit, jotka vaikuttavat asunnottomuuden muotoihin ja asunnottomuutta kokevien arkeen. Puurunen antoi esimerkin Tanskasta, missä kadulla majoittuminen tai ”leiriytyminen” ei ole sallittua. Vaihtelevat tukimuodot ja myös ilmaston suomat majoitusmahdollisuudet vaikuttavat niin ikään asunnottomien näkyvyyteen julkisilla paikoilla.
Maahanmuuttajien osuuden kasvu asunnottomien joukossa on ollut merkittävä muutos viime vuosikymmeninä. Asunnottomat maahanmuuttajat ilman kansalaisuutta eivät ole yhdenvertaisesti oikeutettuja maan kansalaisille tarkoitettuihin julkisiin tukipalveluihin eivätkä kaikki maahanmuuttajataustaiset tunne omia oikeuksiaan. Puurusen mukaan esimerkiksi monissa maissa ensisuojat ovat rajattu vain kansalaisille ja virallisesti ja pysyvästi maassa oleskeleville. Suomessa tilanne on palvelujen osalta toistaiseksi parempi, kun taas etenkin suurissa eurooppalaisissa kaupungeissa maahanmuuttajat jäävät helposti väliinputoajiksi tarjolla olevien palveluiden suhteen. Erityisesti paperittomien asema on heikko, sillä heillä ei ole mahdollisuuksia esimerkiksi avata pankkitiliä, käydä töissä ja hankkia asuntoa.
Vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” jälkeen turvapaikanhakijoina tulleiden tilanne on monissa maissa niin ikään heikko ja monet heistä ovat joutuneet asunnottomiksi. Puurunen kertoi Belgiasta, jossa monet turvapaikanhakijat joutuvat majoittumaan hylätyissä rakennuksissa ja kaduilla Belgian toimimattoman vastaanottojärjestelmän takia.
Asunnottomuutta tuottavat myös EU:n vapaan liikkuvuusoikeuden valuviat. Puurusen mukaan VVA ry:n ja muita kolmannen sektorin asunnottomille suunnattuja palveluita käyttävät liikkuvuusoikeuttaan hyödyntävät ihmiset, jotka muuttavat esimerkiksi töiden perässä.
”Työnhakijat siirtyvät maasta toiseen ja tekevät mahdollisesti keikkaa jonkin aikaa, ja sitten jos he eivät onnistu työllistymään uudestaan, he siirtyvät muualle. Koska työ on usein lyhytkestoista ja toisinaan myös epävirallista, siihen liittyy ehkä jokin majoitus, mutta ei välttämättä virallista vuokrasopimuksen suojaamaa asumista”, Puurunen kertoo. Työn päättyminen suistaa siten ihmisiä myös asunnottomuuteen.
Yleisesti Puurunen summaa, että asunnottomuuteen johtavat syyt vaihtelevat. Osin asunnottomiksi jäävillä on taustalla terveydellisiä ja elämänhallinnan ongelmia, jotka liittyvät esimerkiksi päihteiden käyttöön ja taloudellisiin haasteisiin. Kroonistuva asuntopula ja sosiaalisin ja taloudellisin perustein myönnettävien asuntojen puute osaltaan heikentää ihmisten mahdollisuuksia päästä asumaan kohtuuhintaiseen asuntoon.
Asuntokriisin syyt ja ratkaisut
Syitä asuntokriisiin on useita ja ne ovat kerrostuneita. Näin ollen yhtä yleistä ratkaisua ei ole. HOUSin tarkoitus on kehittää keinoja, joiden avulla EU:n kansalaisille olisi tarjolla enemmän huokeahintaisia asuntoja. HOUS koostuu mepeistä. Ainut suomalainen valiokunnassa on Maria Ohisalo (vihreät/EFA). HOUSin kokouksessa 25.3.2025 esitettiin 30 % minimivaatimus huokeahintaisista asunnoista International Union of Tenantsin toimesta.
Keskeinen ongelma on saatavilla olevien asuntojen puute. Etenkin suurissa ja kasvavissa kaupungeissa on alati kasvava asuntojen tarve, mutta uutta asuntotuotantoa ei ole riittävästi. Painetta lisää muuttoliike kaupunkeihin. Tämä huoli nousi esille myös HOUSin kokouksessa, jossa erityisesti byrokratian määrä, hitaat prosessit ja luvitukset haastavat asuntojen rakentamista. Niin ikään rahoituksen puute ja työvoimapula ovat alalla yleisiä ongelmia. Toisaalta on myös tärkeää parantaa jo olemassa olevan asuntokannan kuntoa ja saavutettavuutta eri ryhmille, sekä muuntaa rakennuksia asumiseen.
Toinen asuntomarkkinoita koskeva ongelma liittyy lyhytvuokraukseen. Erityisesti matkailun kannalta suosituissa kaupungeissa lyhytaikainen vuokraus AirBNB:n kaltaisten alustojen kautta on lisääntynyt. Tämä on vähentänyt saatavilla olevien asuntojen määrää ja nostanut paikallisten asumisen hintoja merkittävästi. EU pyrkii vaikuttamaan lyhytaikaiseen vuokraukseen HOUSin kautta ja jo aikaisemmin esitettyjen komission sääntöjen avulla.
Erityisesti vähävaraisia ja asunnottomia koskien HOUS on esittänyt huolen sosiaalisen asuntotuotannon puutteesta. Sosiaaliset asunnot ovat valtioiden ja kuntien tukemia asuntoja, joiden hinnat ovat verrattain matalat. Näitä asuntoja kohdistetaan erityisesti taloudellisesti heikossa asemassa oleville, esimerkiksi työttömille, opiskelijoille ja eläkeläisille. Kyseessä ei ole väliaikainen asumismuoto vaan tarkoitus on tarjota pitkäaikaista ja kohtuullista asumista matalalla kynnyksellä. EU:ssa sosiaalisen asuntotuotannon määrä on laskenut, mikä heikentää erityisesti pienituloisten mahdollisuutta asua sopivissa olosuhteissa.
Sosiaalisten asuntojen tarve on viime vuosina vain kasvanut, kun Euroopassa heikkenevä taloustilanne koronapandemian ja Ukrainan sodan myötä on heikentänyt tavallisten kansalaisten maksukykyä. HOUSin haaste onkin taata kansalaisille kohtuulliset asumiskustannukset, mutta myös varmistaa vuokranantajien ja asuntojen myyjien toimeentulo. Näin ollen erityisesti asumiselle osoitetulla rahoituksella on merkittävä rooli asuntojen hintojen kompensoimissa.
Asunnottomien suhteen HOUS oli yksimielinen jokaisen ihmisen oikeudesta omaan asuntoon. Ideaalissa tilanteessa HOUS ja muut toimijat pääsisivät tavoitteeseen huokeahintaisista asunnoista, joiden kautta myös asunnottomilla olisi matalampi kynnys saada oma asunto. Toistaiseksi HOUSin työ on kuitenkin vielä alussa, mutta asuntokriisin tunnistaminen itsessään jo edistää tilanteen parantumista, mikäli päämäärien edistämiseksi pystytään muodostamaan selkeitä tavoitteita ja toimintamalleja, jotka on helppo sitouttaa EU-jäsenmaiden asuntopolitiikkaan.
Sosiaaliset tukimuodot asunnottomuuden vähentämiseksi
Asunnottomuuden hoidossa EU:n rooli liittyy lähinnä rahoitukseen myöntämiseen ja tavoitteiden asettamiseen. Näin ollen jäsenvaltiolla ja kunnilla on merkittävä osa asunnottomuuden vähentämiseksi. Järjestöjen rooli on niin ikään merkittävä. Järjestöt ovat riippuvaisia rahoituksesta, jota saadaan Puurusen muun muassa valtiolta, EU:lta ja kirkollisilta tahoilta. Näin ollen näiden järjestöjen toiminta on vaihtelevaa riippuen taloudellisesta tuesta.
Järjestöjen rooli on Puurusen mukaan merkittävä erityisesti silloin kun julkiset tahot eivät kykene avustamaan asunnottomia riittävästi. Toisaalta järjestökenttä pystyy usein tunnistamaan asunnottomuutta kokevien tarpeet ja ilmiötason muutokset julkisia toimijoita nopeammin, koska ne toimivat ruohonjuuritasolla ja kohtaavat ihmisiä päivittäin eri ympäristöissä. Puurunen nosti esimerkiksi Belgian, jossa paikallinen Douche Flux -järjestö on räätälöinyt toimintamalleja huomioiden paremmin maahanmuuttajataustaisten asunnottomien tarpeet.
Suomen tilanne asunnottomuuden suhteen muihin EU-maihin verrattuna on ollut varsin hyvä. Tähän on vaikuttanut “Asunto ensin” -periaate, jossa asunnon tarjoaminen on ensisijainen toimenpide asunnottomille. Puurusen mukaan vastaavaa asunnottomuuden poistamiseen tähtäävää politiikkaa ei olla aiemmin toteutettu yhtä kattavasti muualla EU:ssa, vaikka kiinnostusta kansainvälisesti on ollut. Esimerkiksi Irlannissa Asunto ensin -mallia toimeenpannaan parhaillaan kansallisesti. Asunto ensin on taloudellisesti tehokas ja toimiva malli, mutta sen käyttöönottoon liittyy Puurusen mukaan muun muassa asenteellisia esteitä.
”Jopa Suomessa voi vielä törmätä vanhakantaiseen suhtautumiseen. Jos ihmisellä on esimerkiksi päihdeongelma, muita mittavia elämänhallinnan ongelmia taloudessa tai mielenterveyden ongelmia, vanha ajatus on niin, että hänen täytyisi ensin osoittaa laittavansa elämänsä kuntoon, jotta hän ansaitsisi asunnon”, Puurunen summaa.
Asunto ensin on hyvä toimintamalli, sillä se takaa avun kriittisimpään ongelmaan. Vasta tämän jälkeen voidaan puuttua mahdollisiin muihin ongelmiin. Monilla asunnottomilla on haasteita, päihdeongelman tai asumisen taitojen kanssa, joihin olisi syytä puuttua. Asunto itsessään ei vielä riitä, vaan tarvitaan kattavampia tukijärjestelmiä.
Riittävätkö EU:n toimet?
EU ei ole toistaiseksi onnistunut luomaan selkeää ja toimivaa toimintamallia asunnottomuuden vähentämiseksi. Toimet perustuvat pääasiassa jäsenvaltioiden omiin käytäntöihin. Toisaalta voidaan pohtia, toimisivatko koko EU:n laajuiset säännöt tosiasiallisesti.
Koska asunnottomuus on hyvin moniulotteinen ongelma, tarvittaisiin muutoksia monilla sektoreilla. Ennen kaikkea ennaltaehkäisevä työ on tärkeää. Jäsenvaltioiden on syytä varmistaa etenkin ihmisten taloudellinen toimeentulo, sote-palveluiden saatavuus ja kohtuuhintaisten asuntojen riittävä osuus asuntokannasta. Järjestöjen toiminta on tärkeää, mutta niiden, kuten myös julkisten toimijoiden rahoitus on varmistettava EU:n toimesta, jotta asunnottomuuden kynnyksellä olevat ja jo asunnottomat saisivat riittävästi palveluita.
EU:n asettama tavoite poistaa asunnottomuus vuoteen 2030 mennessä näyttäisi siis olevan hankala saavuttaa. Asuntokriisin helpottaminen lienee hyvä alku ja asunto ensin -tyyppiset ratkaisut herättävät kiinnostusta Euroopassa, mutta toimet vaativat voimakasta poliittista tahtoa ja rahoitusta, jonka osuudesta EU voisi vastata merkittävästi. Nähtäväksi jää, onko nykyisessä EU:ssa tarpeeksi tahtoa parantaa asunnottomien asemaa.