YK:ssa äänestettiin 23.toukokuuta Srebrenican vuoden 1995 kansanmurhan kansainvälisestä muistopäivästä. Päätöslauselmaa kannatti 86 valtiota ja sitä vastusti vain 19, mutta Jugoslavian hajoamissotien aikaisten kauheuksien yllä leijuu edelleen vaikenemisen ja vaientamisen verho Serbiassa.
Serbian presidentti Aleksandar Vucic uhkui päättäväisyyttä ja ärtymystä tv-haastattelussa päivä ennen YK:n yleiskokousta. Hänen ydinviestinsä oli selvä: Serbia puolustaa kunniaansa ja vapauttaan, jotka siltä yritetään viedä. Uhmakas olemus muuttui lähes toivottomaksi heti äänestystulosten tultua. Vucic hautasi välittömästi kasvonsa yleiskokoukseen mukana tuomaansa Serbian lippuun lähestulkoon purskahtaen itkuun. Sosiaalisessa mediassa osa kommentoijista väläytteli jo Oscar-palkintoa serbipresidentille, mutta vahvan reaktion aitouden tietää vain Vucic itse.
Serbian valtiojohtoiset kampanjat äänestystä vastaan ja valtiojohdon reaktiot äänestystulokseen kielivät monestakin asiasta. Päällimmäisenä niistä on se, että Serbia haluaa vielä lähes 30 vuotta Bosnian sodan hirmutekojen jälkeenkin sekä osittain pestä kätensä niistä että määritellä ja kontrolloida niistä käytävää keskustelua. Serbian media, josta suuri osa on hallinnon kontrollissa, julisti äänestyksen jälkeisenä päivänä lööpeissä samaa slogania, jota serbihallinto oli käyttänyt jo ennen äänestystä videokampanjassaan: Serbia ei ole kansanmurhaajavaltio.
Propagandan Vucic kyllä taitaa. Hän toimi Jugoslavian hajoamissotien loppuvaiheessa vuosina 1998–2000 Serbian ”tiedotuksesta” vastaavana ministerinä sittemmin lukuisista sotarikoksista tuomitun Slobodan Milosevicin ollessa yhä vallassa Jugoslaviassa. Varsinkin tähän Vucicin henkilöhistoriaan nähden nyt painotetut argumentit siitä, ettei YK:n päätöslauselmalla pitäisi nähdyllä tavalla ”tuomita koko Serbian kansaa”, vaikuttavat varsin korneilta.
Itse päätöslauselman sisältö on varsin simppeli. Se tuomitsee Srebrenican kansanmurhan kiistämisen ja kansainvälisessä oikeudessa tuomittujen sotarikollisten ja -rikosten glorifioinnin, sekä luo heinäkuun 11. päivästä kansainvälisen muistopäivän Srebrenican kansanmurhalle. Päätöslauselma tarkoittaa luonnollisesti myös sitä, että tapahtumista täytyy kansainvälisesti käyttää nimitystä kansanmurha.
Serbiassa päätöslauselman hyväksyminen käännettiin kuitenkin päälaelleen. Kun päätöslauselmaa kannatti 84, vastusti 19 ja äänestämättä jätti 68 valtiota, Serbia katsoi heidän näkökantansa todellisuudessa voittaneen äänin 84–87. Vucic kommentoi äänestystulosta tuoreeltaan YK:ssa sanomalla, että kansanmurhaa koskevassa asiassa päätöstä ei ole koskaan aiemmin hyväksytty ilman todellista enemmistöä. Hän jatkoi asian käsittelyä twiittaamalla, että Serbian kansan nöyryyttäjät olivat todellisuudessa epäonnistuneet. Esimerkiksi serbialaislehti Srpski Telegraf väitti otsikoissaan seuraavana päivänä, että ”maailma seisoi Serbian puolella” viitaten juuri siihen, että enemmistö maista ei varsinaisesti äänestänyt päätöslauselman puolesta. Lauselman legitimiteettiä kyseenalaistettiin siis hyvin voimakkaasti, ja serbihallinto totesi äänestyksen näyttävän, ketkä heidän todellisia ystäviään ovat.
Näitä Serbian ”todellisia ystäviä” on Euroopan maista viisi, joista tosin vain kaksi äänesti lauselmaa vastaan. Kypros, Kreikka ja Slovakia jättivät kokonaan äänestämättä, ja Venäjä ja Unkari äänestivät päätöslauselmaa vastaan. Unkarin kannasta ainoana päätöslauselmaa vastustaneena EU-maana kertoo se, että jopa maan EU:n laajentumisesta vastaava komissaari Oliver Varhelyi toisti serbihallinnon mantraa tavatessaan Vucicin reilu viikko ennen äänestystä Belgradissa. Varhelyi totesi, ettei kansanmurhan asettaminen kokonaisen kansan kontolle ole oikein, eikä tällainen ”kollektiivinen rangaistus” saa koskaan olla osa EU:n arvoja.
Komissaari Varhelyi tuskin puhuu von der Leyenin komission suulla, mutta sen sijaan Unkarin pääministerin Viktor Orbanin kantoja mukaillen. Venäjän ja Unkarin asettuminen Serbian tueksi päätöslauselmaäänestyksessä ei ole millään muotoa yllättävää. Vucic on ollut Serbiassa vallankahvassa kiinni jo kymmenen vuoden ajan, ja hallinnut maataan pitkälti samalla tavalla kuin Orban Unkarissa. Vucicin valtakaudella Serbia on tasapainotellut EU:n ja Venäjän välillä, eikä se EU-jäsenyysneuvotteluistaan huolimatta ole edelleenkään liittynyt Venäjän vastaiseen pakoterintamaan, minkä vuoksi Venäjä tukee avoimesti Serbiaa niin Jugoslavian hajoamissotiin kuin esimerkiksi Kosovon asemaan liittyvissä kysymyksissä.
Aleksandar Vucic ja hänen hallintonsa on malliesimerkki niin kutsutusta ”stabilitokratiasta”, jonka EU ja Yhdysvallat ovat antaneet tapahtua Länsi-Balkanilla. Stabilitokratian konseptissa länsimaat antavat täyden tukensa johtajille, jotka julkisesti kannattavat länsimaisia arvoja ja esimerkiksi omien maidensa EU-jäsenyyksien edistämistä. Poliittisella tuella on saatu maihin tiettyä vakautta (’stability’), mutta samalla länsimaissa on katsottu sormien läpi näiden johtajien sisäpoliittista toimintaa, mikä on johtanut esimerkiksi demokratian heikentymiseen, kuten parlamentin roolin pienenemiseen, vaaliepäselvyyksiin ja poliittisen opposition vaientamiseen, sekä hallinnon kontrolloimaan mediaan.
Vucicin symbolinen kasvojen menetys YK:n yleiskokouksessa ja sitä seuranneet voimakkaat reaktiot kielivät osittain myös sisäpoliittisista vaikeuksista. Erityisesti pääkaupunki Belgradissa hallitusta vastustavia mielenosoituksia on ollut viime vuosina hyvin usein. Vucicille tasapainottelu ei välttämättä voi olla pysyvä ratkaisu, sillä kritiikkiä hänen hallinnolleen tulee Serbian sisällä sekä liiallisesta EU- ja länsimyönteisyydestä, että myös Venäjä-mielisyydestä. Nationalistisille ja Venäjä-mielisille kansanosille mitkään myönnytykset esimerkiksi Kosovo-kysymyksessä tai Srebrenica-päätöslauselman kaltaiset ”nöyryytykset” saattavat näyttäytyä istuvan presidentin heikkoutena.
Protesteista huolimatta Vucicin johtama SNS-puolue pitää hallussaan kaikkia tärkeimpiä hallinnollisia positioita, ja huolimatta opposition yrityksistä yhdentyä hallitusta vastaan, eivät sisäpoliittiset muutokset Serbiassa näytä todennäköisiltä ainakaan aivan lähitulevaisuudessa. Sitä paitsi Serbian tasapainottelu EU:n ja Venäjän välillä on toiminut toistaiseksi varsin hyvin Serbian näkökulmasta. Se on samanaikaisesti saanut Venäjän puolelleen YK:ssa, eikä sen EU-rahoitusta ole jäädytetty tai edes vähennetty siitä huolimatta, että maan ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja ei ole ollut linjassa EU:n kanssa sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Sikäli serbihallinnon voimakkaat reaktiot YK:n päätöslauselmasta eivät täysin selity myöskään sisäpoliittisilla syillä. Tasapainoilu vaikuttaa toimivan väliaikaisesti, ja sen on annettu jatkua jo yllättävänkin pitkään, vaikka painetta Belgradiin annetaankin entistä enemmän sekä Brysselistä että Washingtonista. Ainoa miinus kansainvälisen imagohaitan lisäksi on toistaiseksi ollut, etteivät Serbian EU-jäsenyysneuvottelut ole edenneet. Kyseenalaistettava on toki myös se, haluaako Serbia Vucicin valtakaudella tosissaan EU:n jäseneksi, varsinkin kun samalla myös serbien kansalaismielipide on Ukrainan sodan aikana kääntynyt ensimmäistä kertaa niin, että EU-jäsenyyttä vastustetaan enemmän kuin sitä kannatetaan.
Huolestuttavaa länsimaiden näkökulmasta onkin se, että Serbian reaktiot päätöslauselmaan selittyvät enimmäkseen ”muistidiplomatian” kontekstissa. Erityisesti Serbiaa ja Venäjää yhdistää se, että molemmat ovat historiallisesti olleet suurempia kuin tänä päivänä: Venäjä Neuvostoliiton aikaan kansainvälisenä suurvaltana, ja Serbia paikallisesti Balkanilla suurimpana yksittäisenä Jugoslavian tasavaltana. Kahdenkeskisessä diplomatiassa tätä käytetään hyödyksi, ja merkittävät tapahtumat kuten toinen maailmansota ja Jugoslavian hajoamissodat käännetään narratiivissa ”Venäjän” ja ”Serbian” sodiksi. Serbia tuntee kokeneensa suurta vääryyttä Jugoslavian hajoamissodissa esimerkiksi vuoden 1999 NATO-pommitusten osalta, jotka tehtiin ilman Venäjän ja Kiinan hyväksyntää YK:n turvallisuusneuvostossa.
Täten muistidiplomatian narratiivissa Venäjä näyttäytyy Serbialle ystävänä, joka on tukenut sitä aina, kun taas erityisesti NATO, mutta yleisemminkin länsimaat nähdään Serbiassa vihamielisinä toimijoina, jotka ovat vuosien saatossa jättäneet Serbian oman onnensa nojaan ja hyökänneet sitä vastaan syyllistäen ja tuomiten. Serbian kaltaisessa hyvin kansallismielisessä ja historiaansa glorifioivassa valtiossa YK:n Srebrenica-äänestys onkin vain yksi osoitus lisää siitä, että heitä yritetään nöyryyttää ja heidän kunniaansa yritetään viedä kansainvälisellä näyttämöllä. Serbia haluaa kaikin keinoin säilyttää ylpeytensä. Presidentti Vucicin hallinnolle äänestystulos antaakin jälleen uuden lyömäaseen osoituksena ”länsimaiden vihamielisyydestä” Serbiaa kohtaan, mitä se voi käyttää häikäilemättömästi hyväksi pitäessään kiinni vallankahvasta.