Ilmastotavoitteet ovat riittämättömät eikä poliittinen järjestelmä näytä kykenevän nopeampiin toimiin. Tästä syystä on ymmärrettävää, että ilmastoaktivismi siirtyy symbolisemmista mielenosoituksista suoraan toimintaan.
Olemme pitkin kesää saaneet seurata ennennäkemättömiä helleaaltoja. Vaikka joku Suomessa saattaakin iloita lämmöstä, pitäisi hälytyskellojen jo soida. Ilmastokriisi ei ole enää vain tulevaisuuden pelote, joka ei kosketa meitä, vaan valitettavan näkyvä osa arkeamme. Euroopan komission yhteinen tutkimuskeskus arvioi, että maanosassa on pahin kuivuus jopa 500 vuoteen. Ennätyksellisten metsäpalojen lisäksi kuivuus on aiheuttanut vesipulaa ja odotettua pienempiä satoja.
Teemmehän me asialle jotain? Emme ainakaan tarpeeksi. Keväällä julkaistun hallitusten välisen ilmastopaneelin eli IPCC:n raportin mukaan nykyiset toimet eivät riitä rajaamaan lämpenemistä Pariisin ilmastosopimuksessa asetettuun 1,5 asteeseen. Sen sijaan, että päästöjä olisi vähennetty, ovat ne kasvaneet kaikilla sektoreilla. EU:n toimet ovat olleet lievästi sanottuna pettymys. Päästökaupan uudistamista lykättiin ja maakaasu päätettiin sisällyttää kestävän rahoituksen taksonomiaan. Hiilinielujen kasvattamistavoitteetkin ovat aivan liian vaatimattomia. Suomen maankäytön, maankäytön muutoksen ja metsätaloussektorin (LULUCF) 17,8 Mt CO2-ekv nettonielutavoite vuodelle 2030 vastaa lähes samaa tasoa, kuin mikä meillä oli vuonna 2020. Tragikoomista asiasta tekee tosin se, että metsien hiilinielut romahtivat viime vuonna niin, että koko sektori on tätä nykyä päästölähde.
Liian hitaan vihreän siirtymän takia olemme jääneet riippuvaisiksi venäläisistä fossiilisista polttoaineista, joista irtaantuminen on ajamassa meidät energiakriisiin. Tämä taas on johtanut ehdotuksiin ilmastotoimien edelleen lykkäämisestä. Tavoitteista joustamista ehdotettiin aluksi vain oppositiosta, mutta tämän jälkeen myös pääministeripuolue SDP:ssä ehdotettiin EU:n päästöoikeuksien lisäämistä tulevalle talvelle.
Näiden faktojen valossa on ymmärrettävää, ettei kaikilla riitä usko poliittisen järjestelmämme kykyihin ratkaista ilmastokriisi omin päin tai ajoissa. Kun perinteinen mielenosoittaminen ei ole koettu riittäväksi, on Elokapina ja sen kansainvälinen muoto Extinction Rebellion kasvattanut suosiotaan rauhanomaisella kansalaistottelemattomuudella. Saksassa vuosittain järjestettävä Ende Gelände menee tätäkin pidemmälle suoralla toiminnallaan.
Aiempina vuosina kohteena on ollut hiilikaivoksia, mutta tänä vuonna siihen valikoitui nesteytetyn maakaasun (LNG) terminaalin rakennusalue. Seurasin elokuussa suomalaisryhmän mukana Gotlantiin ”Take Concrete Action” -ilmastoaktioon, joka oli saanut inspiraationsa edeltä mainitusta Ende Geländestä. Noin 170 pääosin pohjoismaalaisista aktivisteista koostuva ryhmä vastusti paikallista sementtitehdasta ja estivät pääsyn sen yhteydessä toimivaan louhokseen. Matkan jälkeen yksi järjestäjistä arvioi, että suora toiminta on ilmastoliikkeen tulevaisuus myös pohjoismaissa.
Samankaltainen idea piirtyy sci-fi kirjailija Kim Stanley Robinsonin The Ministry for the Future (2020) -romaanissa. Robinson rakentaa uskottavan kertomuksen siitä, miten ihmiskunta lopulta onnistuu vaikeimmassa haasteessaan. Poliittiset päätökset ovat liian hitaita, eivätkä kulutustottumuksemme muutu ilman ulkoparlamentaarisia radikaaleja interventioita. Kirjassa lentoliikenne loppuu vasta kun ekoterroristit alkavat pudottaa suihkukoneita taivaalta ja kansallisvaltiot aktivoituvat vasta miljoonien kuolemaan johtaneen äärimmäisen sääilmiön jälkeen. Toivottavasti todellisuudessa ei tarvitse mennä yhtä pitkälle.
Teksti ja kuva: Miro Johansson