Venäjän hirviömäinen hyökkäys Ukrainaan on kestänyt jo puoli vuotta. Monen, mukaan lukien itseni, ensimmäinen reaktio sotaan oli kauhunsekainen epätoivo. Ukrainalaisten toiveet vapaudesta ja paremmasta tulevaisuudesta näyttivät lopullisesti murskatuilta, minkä lisäksi koko Euroopan turvallisuus tuntui järkkyneen peruuttamattomasti.
Ukraina on pärjännyt sodassa paremmin, kuin on uskallettu toivoa. Ukrainalaisten vastarinta julmaa, siviiliuhreista ja sodankäynnin säännöistä piittaamatonta, paperilla täysin ylivoimaiselta vaikuttanutta hyökkääjää vastaan on ollut urheaa ja tuloksellista. Ukraina ei ole romahtanut, vaan maan hallinto on yhä täydellisen toimintakykyinen, kansan taistelutahto korkea, ja suurin osa pinta-alasta on yhä sen joukkojen hallussa. Venäjän hallinnon toiveet nopeasta voitosta ovat kaikeksi onneksi valuneet hiekkaan.
Sota asetti Euroopan unionin täysin uudenlaisen haasteen eteen. EU kykeni yhdessä muun läntisen maailman kanssa asettamaan Venäjälle historiallisen ankaria taloudellisia pakotteita, joiden mittaluokka tuli Venäjän hallinnolle selvästi yllätyksenä. Ukrainaan on lähetetty aseita ja taloudellista apua, minkä lisäksi sotaa paenneet ukrainalaiset pakolaiset on otettu monissa EU-maissa avosylin vastaan.
Parannettavaa on kuitenkin paljon. EU:n asettamien henkilöpakotteiden lista on vähintäänkin puutteellinen, minkä lisäksi venäläisestä tuontienergiasta, erityisesti kaasusta irtautuminen on ollut erittäin vaikeaa. Euroopassa on poliittisia voimia, jotka suhtautuvat pakotteisiin pidättyväisesti ja mielellään painostaisivat Ukrainaa hyväksymään täysin kestämättömät rauhanehdot. Kokonaan oma lukunsa on petturimaisesti toimiva Unkari, joka on vesittänyt lukuisia pakotepäätöksiä, ja näyttää jopa koordinoivan toimiaan Kremlin kanssa.
Kansainvälisen yhteisön toiminta on toisen maailmansodan jälkeen perustunut periaatteeseen, ettei rajoja voi siirtää hyväksyttävästi siirtää, tai poliittisia tavoitteita saavuttaa sotilaallisin keinoin. Periaate ei ole kaunis ajatus, vaan välttämättömyys, josta luopuminen vaarantaisi rauhan paitsi muualla Euroopassa, myös globaalisti. Ukraina ei ole suinkaan ainoa maa, jonka Venäjä haluaisi alistaa valtansa alle. Myös Kiina ja monet muut autoritääriset maat seuraavat tarkasti, miten länsi ja muu kansainvälinen yhteisö yksipuolisen hyökkäyssodan edessä toimivat, ja punnitsevat samalla omia mahdollisuuksiaan aggressiivisten toimien käynnistämiseen. Ei ole liioiteltua sanoa Ukrainan taistelevan vapauden ja demokratian puolesta jopa globaalissa mittakaavassa.
Venäjän sotilaallinen häviö on ainoa tie kestävään rauhaan. Diktaattori Vladimir Putinin johtama Venäjä ei kunnioita sopimuksia tai muitakaan lupauksia. Venäjän armeija on tehnyt Ukrainassa julmia sotarikoksia ja pommittaa umpimähkään kouluja, sairaaloita ja muita asutuskeskuksia. Samalla se pyrkii tarkoituksellisesti aiheuttamaan Pohjois-Afrikkaan nälänhädän. Venäjän johdon ja eliitin retoriikka on sodan edetessä muuttunut entistäkin radikaalimmaksi. Aiemmat puheet Ukrainan valtiollisen itsenäisyyden ja kulttuurin olemassaolon kyseenalaistamisesta ovat täydentyneet väkivaltafantasioilla ukrainalaisten tuhoamisesta ja hävittämisestä. Kun retoriikan yhdistää esimerkiksi Butšan tapahtumiin, Ukrainan kulttuurikohteiden järjestelmälliseen tuhoamiseen tai lapsien pakkosiirtoihin Venäjälle, voidaan perustellusti puhua jopa kansanmurhasta.
Soditaan lompakoilla, ei hengillä
Tänään 24.8 on Ukrainan kansallispäivä. On paitsi Euroopan ehdoton moraalinen velvollisuus, myös sen oma itsekäs intressi tukea Ukrainaa kaikin käytettävissä olevin keinoin. Venäjä on yksinkertaisesti pakko pysäyttää. Tämä tarkoittaa lisää taloudellista tukea ja tiukempia pakotteita, mutta ennen kaikkea enemmän aselähetyksiä, erityisesti Ukrainan kaipaamaan raskaiden ja kaukovaikutteisten asejärjestelmien osalta.
Talvesta tulee vaikea. Polttoaineen ja erityisesti sähkön hinnat ovat sodan ja Venäjän kiristystoimien vuoksi niin korkealla, että ne näkyvät arjen kustannuksissa kesälläkin. Keski-Euroopassa säästetään jo kaasua kovin keinoin, talvella Suomessakin saatetaan joutua turvautumaan jopa sähkökatkoihin. Epämukavuutemme on kuitenkin täysin mitätöntä sen rinnalla, mitä ukrainalaiset joutuvat päivittäin kokemaan.
Sota on muuttunut näännytystaisteluksi, jossa pärjää kestävämpi osapuoli. Putin ja Venäjä odottavat, että Eurooppa väsyy sotaan ja unohtaa Ukrainan. Emme saa koskaan antaa tämän tapahtua. Meidän eurooppalaisten on karaistava itsemme. On hyväksyttävä, että sota vaikuttaa myös meidän arkeemme esimerkiksi korkeampien hintojen myötä. Meidän on syytä olla loputtoman kiitollisia siitä, että käymme tätä sotaa lompakoillamme, emmekä hengillämme.
TEKSTI: Risto Rajala