Komissio ilmoitti alkuvuonna, että yliregulaation aika on ohi ja EU keskittyy jatkossa suuriin kysymyksiin, kuten Yhdysvaltojen ja Kiinan innovaatioylivoiman haastamiseen. Silti, kun parlamentti samassa istunnossa päätti sekä kasvispohjaisten tuotenimien rajoittamisesta että palkattomien harjoittelujen kiellosta, julkinen huomio tarttui vain ensimmäiseen. Ilmiö herättää kysymyksen: miksi olemme niin valmiita näkemään EU:n yksinomaan byrokratiakoneistona sen sijaan, että puhuisimme sen päätöksistä yhtä vakavasti kuin kansallisen politiikan linjauksista ja hallituksen toimista?
Vastauksia on varmasti monta. EU:n fyysinen etäisyys ja tekninen säätäminen selittävät osan ongelmasta, mutta ongelman varsinainen ydin on muualla. Miksi jopa ne, jotka ovat kiinnostuneita politiikasta ja aktiivisia yhteiskunnallisia vaikuttajia, ovat niin harvoin mukana EU-kysymyksissä? Miksi meillä ei ole suomenkielistä mediaa, joka seuraisi järjestelmällisesti ja analyyttisesti sitä, mitä unionissa tapahtuu ja miten päätökset vaikuttavat meihin? Ilman yhteistä keskustelualustaa EU-politiikasta tulee helposti marginaalinen aihe, vaikka sen vaikutus arkeemme on usein suurempi kuin oman hallituksen päätökset.
Käytännössä ainoa paikka, jossa EU-politiikka elää ja hengittää, on Brysseli. Siellä media ja julkinen keskustelu seuraavat unionin toimintaa tiiviisti, mutta yhteistä näille toimijoille on se, että he ovat jo valmiiksi osa EU-järjestelmää: virkamiehiä, avustajia, lobbaajia, toimittajia tai muita EU-ammattilaisia. Osallistuminen edellyttää käytännössä elämän siirtämistä ainakin osittain Brysseliin.
Kansalaisaktivismi on siksi käytännössä olematonta paikallistasolla jäsenmaissa. Vertauskuvana voidaan ajatella, että poliittinen toiminta Suomessa olisi aktiivista vain Helsingissä. Muualla Suomessa lehdet mainitsisivat hallituksen päätöksistä satunnaisesti, lähinnä silloin kun jokin outo yksityiskohta herättäisi ärtymystä. Se, että EU-politiikka on ajautunut tällaiseen tilanteeseen, ei kuitenkaan ole sattumaa, vaan vuosikymmenten ajan tehtyjen ratkaisujen lopputulos.
Yhteisestä valinnasta sivustakatsojiksi
Kun Suomi liittyi EU:hun vuonna 1995, keskustelu oli poikkeuksellisen laajaa ja näkyvää. Länsimaistuminen, itsenäisyys ja asema Euroopan osana herättivät tunteita, ja kansalaiset osallistuivat päätökseen kansanäänestyksen kautta. Vaikka liittyminen jakoi mielipiteitä, se tuntui yhteiseltä poliittiselta valinnalta, jota rakennettiin avoimesti ja johon sitouduttiin.
Liittymisen jälkeen samanlaista yhteiskunnallista keskustelua ei ole juuri nähty. EU-jäsenyys on vakiintunut osaksi poliittista arkeamme ja tuntunut useimmille itsestäänselvyydeltä. Samaan aikaan EU on muuttunut merkittävästi vuoden 1995 jälkeen. Perussopimuksia on uudistettu useaan otteeseen, joista viimeisin oli vuoden 2009 Lissabonin sopimus. Suomessa nämä muutokset on hyväksytty eduskunnassa ilman kansanäänestyksiä, mikä on ollut johdonmukainen ratkaisu parlamentarismin näkökulmasta. Samalla se on kuitenkin kaventanut kansalaiskeskustelun roolia verrattuna liittymishetkeen ja niihin jäsenmaihin, joissa perussopimusten uudistuksista on päätetty kansanäänestyksillä.
Hetkellistä aktivoitumista on silti nähty. Koronapandemian aikana sovitut EU:n yhteiset lainat herättivät laajemman keskustelun siitä, minkälaisessa unionissa Suomi haluaa toimia. Keskustelu jäi kuitenkin lopulta eduskuntapuolueiden väliseksi näkemyseroksi eikä siitä muodostunut samanlaista yhteistä poliittista hetkeä kuin vuonna 1995. Kun asia poistui polttavien otsikoiden alta, myös keskustelu vaimeni, vaikka mahdolliset uudet yhteisvelkaratkaisut ovat jälleen nostaneet aiheen esiin. Suomen nykyisen kielteisen kannan taustastakaan ei ole käyty merkittävää julkista keskustelua.
Tämä kehitys ei tarkoita, että järjestelmässä olisi ollut jotakin pielessä. Päinvastoin. On ollut luontevaa suomalaisen vahvan parlamentarismin perinteen mukaisesti siirtää EU-asiat pitkälti edustajien ja virkamiesten valmisteltavaksi, etenkin kun unionin päätöksenteko on koettu tekniseksi ja moniulotteiseksi. Se on kuitenkin merkinnyt sitä, että kansalaiset ovat vähitellen siirtyneet sivustaseuraajiksi. EU on näyttäytynyt teknisenä kokonaisuutena, jota ylläpidetään asiantuntijatasolla, ja poliittinen osallistuminen on kaventunut niihin harvoihin hetkiin, jolloin EU on noussut kotimaan keskusteluun. Samaan aikaan EU:n asialista on kuitenkin muuttunut ja teknisestä harmonisoinnista on siirrytty yhä enemmän suuriin geopoliittisiin teemoihin, joihin tavallisten kansalaisten olisi hyvä voida osallistua yhtä aktiivisesti kuin kotimaan politiikkaan.
Edustuksellisen demokratian mallimme vaatii enemmän kansalaisaktivismia EU-tasolla
Edustuksellinen demokratia toimii, kun kansalaisten on mahdollista olla mukana myös vaalien välillä. Suomessa tämä on edelleen mahdollista: puolueisiin voi liittyä, piiritoimintaan voi osallistua ja oman puolueen linjaa voi haastaa. Moni on uransa aikana tullut politiikkaan mukaan juuri näin, rivijäsenestä alkaen.
Mutta jos sama kansalainen haluaisi vaikuttaa EU-politiikkaan, hän huomaisi nopeasti, ettei tietä oikeastaan ole olemassa. Euroopan parlamentin poliittiset ryhmät toimivat nykyään lähes samalla tavalla kuin kansalliset puolueet, mutta ne eivät ole läsnä paikallisella tasolla tai kansalaisen arjessa. Ei ole piiritoimistoa, jonka toimintaan voisi osallistua. Ei ole avoimia kokouksia, joissa rivijäsen äänestäisi siitä, millainen linja Euroopassa pitäisi ottaa. Vaikuttaminen edellyttää käytännössä Brysseliin siirtymistä.
Kansalaisen paras mahdollisuus olisi liittyä ensin puolueeseen ja liittyy sen kansainväliseen verkostoon, jonka kautta hän voisi saada mahdollisuuden osallistua Euroopan parlamentin poliittisinten ryhmien toimintaan Brysselissä. Harmillisesti liittyminen ei todellakaan ole aina yksinkertaista ja useimmat suomalaiset puolueet eivät edes aktiivisesti lähetä jäseniään näihin tapahtumiin käytännöllisten ja taloudellisten syiden takia.
Tästä syntyy yleisesti tunnustettu ongelma, jota kutsutaan EU:n demokratiavajeeksi. Se ei ole teoreettinen tai tekninen kysymys, eikä se tarkoita, ettei EU:ssa olisi vaaleja tai edustajia. Se tarkoittaa, ettei tavallisella ihmisellä ole mahdollisuutta olla mukana politiikan arjessa ja on tosiaan se syy siksi EU ei tunnu demokraattiselta, vaikka sen instituutiot sitä ovatkin. Demokratian tunne syntyy kohtaamisista, kiistelyistä ja osallistumisesta. Kun nämä puuttuvat, poliittinen järjestelmä muuttuu näkymättömäksi ja etäiseksi.
Samaan aikaan EU vaikuttaa elämäämme yhä enemmän. Arvioiden mukaan noin 80 prosenttia Suomessa sovellettavasta uudesta lainsäädännöstä juontaa juurensa unionin päätöksistä. Teemme siis yhä enemmän ja yhä tärkeämpiä päätöksiä EU-tasolla, mutta osallistumisen välineet pysyvät yhtä olemattomina kuin ennen. Ei ole ihme, että yhä harvempi kokee voivansa vaikuttaa ja lopulta yhä harvempi edes yrittää. Kasvava apatia ei ole luonteenpiirre vaan seuraus. Demokratia vaimenee siellä, missä se ei löydä tilaa toimia.
Kun kansalainen ei löydä omaa rooliaan EU:ssa, EU lakkaa olemasta poliittinen yhteisö. Se alkaa näyttäytyä sääntötehtaana, joka tekee päätöksiä jossakin muualla. Demokratiavaje ei ole retorinen lyömäase vaan konkreettinen kokemus siitä, että politiikka tapahtuu kabineteissa, ei meidän keskellämme.
Voimattomuuden varjo: EU muuttuu pilkan kohteeksi
Kun päätöksenteko on etäällä eikä vaikutusmahdollisuuksia tunneta, ihmisten tapa osallistua julkiseen keskusteluun vaihtuu helposti pilkkaavaksi ja kriittiseksi kommentoinniksi. Vegenakkien tuotenimet tai pullonkorkkiasiat nousevat esiin, koska niistä on helppo muodostaa mielipide ja nähdä ne konkreettisena esimerkkinä EU:n toiminnasta, joka ei vastaa omia odotuksia.
Pilkka ei kuitenkaan synny välinpitämättömyydestä. Se syntyy tilanteessa, jossa kansalainen ei koe voivansa osallistua siihen. Jos suuriin poliittisiin kysymyksiin ei ole tarttumapintaa, huomio kiinnittyy siihen, mikä näkyy helposti ja mitä voi kommentoida ilman syvempää perehtymistä. Se tarjoaa kanavan ilmaista kritiikkiä järjestelmää kohtaan, joka tuntuu toimivan kaukana kansalaisista.
Asetelmaa myös hyödynnetään. Maailmassa, jossa luottamus asiantuntijajohtoisiin instituutioihin horjuu, sekä äärivasemmisto että äärioikeisto esittävät nämä esimerkit todisteina siitä, että eliitit eivät ymmärrä ihmisten arkea. Kun EU tuntuu etäiseltä toimijalta, on helppo väittää sen tekevän päätöksiä ilman kansalaisia. Pilkka voi muuttua kritiikiksi ja kritiikki epäluottamukseksi. Silloin EU menettää poliittista legitimiteettiään, eikä edes tärkeitä päätöksiä huomata tai tunnusteta.
Kyseessä ei ole vain väärinymmärrys kansalaisten ja EU:n poliittisen johdon välillä. Se kertoo, että poliittisen keskustelun rakenteet ovat kapeutuneet niin, ettei EU-politiikan todellista sisältöä saada esiin julkisuudessa. Jos ihmiset eivät koe olevansa osallisia, he eivät myöskään näe unionin päätöksiä osana omaa poliittista toimijuuttaan. Silloin EU näyttäytyy paikkana, jossa päätöksiä tehdään, muttei paikkana, jossa itse voisi olla mukana tekemässä niitä.
Mahdollinen ratkaisu?
Euroopan poliittisten ryhmien on tultava ulos Brysselistä ja perustettava piiritoimintaa jäsenmaihin. Niiden olisi tehtävä tämä yhteistyössä kansallisten sisarpuolueidensa kanssa, jotta juurtuminen jäsenmaihin onnistuu eikä jää vain symboliseksi. EU-politiikan on oltava läsnä samalla tavoin kuin kotimaan politiikka, todellisina paikkoina, joihin voi astua sisään, keskustella ja vaikuttaa linjauksiin myös vaalikausien välillä.
Esikuvia tällaisesta toiminnasta löytyy. Volt Europe on osoittanut, että eurooppalaisella poliittisella liikkeellä voi olla paikallinen rakenne, joka yhdistää jäsenet paikallistasolla suoraan EU-tason päätöksentekoon. Tällaista toimintaa on kuitenkin vielä vähän. Nyt suurten poliittisten ryhmien on seurattava perässä ja rakennettava avoimia EU-politiikan kohtaamispaikkoja kaikkiin jäsenmaihin.
Tämä muuttaisi asetelmaa. Kun poliittinen osallistuminen on mahdollista myös eurooppalaisella tasolla, EU-politiikka ei enää näyttäydy irrallisena vaan osana samaa arkea ja samaa vastuuta kuin kansallinen politiikka. Passiivisuus ja apatia eivät katoa kampanjoilla tai tietoiskuilla, mutta ne vähenevät, kun ihmiset voivat vaikuttaa siellä missä he elävät. Vasta silloin EU:ssa syntyy substantiivista demokratiaa, joka ei nojaa vain muodollisiin vaaleihin, vaan jatkuvaan vuoropuheluun ja yhteiseen ymmärrykseen.
Siksi meidän täytyy alkaa vaatia tätä muutosta. Se ei ainoastaan palauttaisi yhteyttä EU:hun vaan myös auttaisi korjaamaan laajempaa kiinnostuksen puutetta politiikkaa kohtaan. Kun politiikka näkyy kaupunkikuvassa, kun toimistoissa tapahtuu asioita ja syntyy aloitteita ja kiistoja, media seuraa aina mukana. Se tuottaa uutisia ja julkista keskustelua ja rakentaa kulttuurin, jossa politiikkaa ei vain seurata, vaan siihen myös osallistutaan.
Kuva: Pixabay