Legendaarinen baijerilainen poliitikko Franz Josef Strauß totesi vuonna 1986 ettei CSU:n (Baijerissa toimivan CDU:n oikeistokonservatiivisen sisarpuolueen) toiselle puolelle saa syntyä demokraattisesti legitimisoitua puoluetta. Tämä periaate toimi vuosikymmeniä Saksan politiikan kivijalkana. Nyt oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle (AfD) on kuitenkin kasvanut marginaalista merkittävän kokoiseksi puolueeksi horjuttaen poliittista järjestelmää ja saavuttaen jopa 20 prosentin kannatuslukeman helmikuun liittopäivävaaleissa.
Straußin CSU (Christlich-Soziale Union) on CDU:n kanssa (Christlich Demokratische Union) perinteisesti sijoittunut Saksan puoluejärjestelmän oikeistokonservatiivisimpaan laitaan. CDU:n selvästä vaalivoitosta liittopäivävaaleissa huolimatta ”Zersplitterung” eli poliittisen kentän pirstaloituminen näkyy selvästi vaalituloksessa. Saksan liittopäivävaaleissa helmikuussa 2025 CDU/CSU saavutti 28,5 % äänistä, säilyttäen asemansa suurimpana puolueena. Oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle (AfD) nousi toiseksi 20,8 % kannatuksella, lähes kaksinkertaistaen edellisen vaalituloksensa. Sosiaalidemokraattinen puolue (SPD) kärsi merkittävän tappion, saaden 16,4 % äänistä.
Mutta miksi juuri Saksassa, joka on rakentanut identiteettinsä natsimenneisyyden siivoamiselle, on äärioikeiston nousu ollut niin vahvaa? Miksi AfD on edelleen poliittinen hylkiö, kun monet muut Euroopan laitaoikeistopuolueet ovat normalisoituneet osaksi valtavirtaa? Miten puolueen sisäiset valtataistelut populistisen ja radikaalimman siiven välillä vaikuttavat sen tulevaisuuteen?
Laitaoikeisto vai äärioikeisto
Laitaoikeisto kattaa kansallismieliset, konservatiiviset ja populistiset puolueet, jotka toimivat demokraattisen järjestelmän kehyksessä – kuten Suomen perussuomalaiset, Ranskan Kansallinen liittouma ja Italian Lega. Äärioikeisto taas viittaa liikkeisiin, joilla on autoritaarisia piirteitä ja jotka kyseenalaistavat demokraattisen järjestelmän periaatteita.
AfD on eräänlaisessa jännitteisessä välitilassa näiden kahden välillä. Alun perin EU-kriittisenä ja talousliberaalina liikkeenä perustettu puolue on muuttunut nopeasti radikaalimpaan suuntaan. Nykyään Saksan tiedustelupalvelu BfV luokitteleekin useita AfD:n osavaltiotason jaostoja äärioikeistolaisiksi ja on havainnut puolueessa yhteyksiä uusnatsiliikkeisiin. Tämä on eurooppalaiselle parlamenttipuolueelle poikkeuksellista.
AfD vs. perussuomalaiset – miksi toinen hallitsee, toinen eristetään?
AfD:tä voidaan verrata Perussuomalaisiin, mutta on hyvä muistaa, että perussuomalaiset ja AfD eivät kuulu samaan EU-parlamenttiryhmään. Perussuomalaiset palasi noin kaksi vuotta sitten Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmään (ECR), josta se oli aiemmin eronnut liittyessään Identiteetti ja demokratia -ryhmään (ID), johon myös AfD kuului. Perussuomalaiset kuitenkin palasi takaisin ECR:ään etäisyydenottojen ja linjaerojen vuoksi. AfD puolestaan perusti kesällä 2024 uuden europarlamenttiryhmän nimeltä ”Suvereenien kansakuntien Eurooppa-ryhmä” (ESN).
Molemmat puolueet kuitenkin jakavat yhteisiä näkökulmia: maahanmuuttokriittisyys, EU-skeptisyys ja kansallismielisyys näkyvät molempien puolueiden retoriikassa. Silti niiden poliittinen kohtalo on ollut varsin erilainen. Perussuomalaiset ovat onnistuneet integroitumaan osaksi suomalaista poliittista järjestelmää ja päässeet osaksi hallitusta. AfD puolestaan on täysin eristetty – muut puolueet ovat rakentaneet sen ympärille niin sanotun ”palomuurin” (die Brandmauer).
Puolueiden keskeinen ero on radikaalius. AfD:n riveistä on dokumentoitu avointa natsisympatiaa, äärioikeistolaisia salaliittoteorioita ja demokratian vastaisia lausuntoja. Tämä on erityisen räjähdysherkkää Saksassa, jossa natsimenneisyyden tuomitseminen on yhteiskunnan peruskivi. Toinen merkittävä tekijä on puolueen valvonta: AfD on osittain Saksan perustuslain suojeluviranomaisten tarkkailussa, mikä on poikkeuksellista demokraattisessa järjestelmässä toimivalle puolueelle.
Venäjä – vedenjakaja laitaoikeiston sisällä
Euroopan laitaoikeiston suhtautuminen Venäjään vaihtelee maantieteellisen sijainnin mukaan: mitä idempänä ollaan, sitä kriittisempi asenne yleensä on. Puolassa ja Baltiassa oikeistopopulistiset puolueet suhtautuvat Venäjään äärimmäisen epäilevästi, aivan kuten perussuomalaiset Suomessa. Länsi- ja Etelä-Euroopassa taas monille oikeistolaisille liikkeille Venäjä on edustanut konservatiivista vastavoimaa länsimaiselle liberalismille.
AfD lukeutuu Venäjä-myönteiseen leiriin Toisin kuin monet muut itäisen Keski-Euroopan oikeistopopulistiset puolueet, se on säilyttänyt Venäjä-myönteisen linjansa jopa Ukrainan sodan aikana. Puolue vaatii edelleen pakotteiden poistamista ja Nord Stream -kaasuputken uudelleen avaamista. Tämä tekee siitä kummajaisen laitaoikeiston sisällä ja vaikeuttaa yhteistyötä esimerkiksi puolalaisten ja baltialaisten populistien kanssa.
Idän ja lännen jakama Saksa
AfD:n kannatuksessa näkyy Saksan maantieteellinen jakautuminen Itäisessä Saksassa entisen DDR:n alueella puolue yltää jopa 30 prosentin kannatukseen, kun taas lännessä luvut ovat huomattavasti matalampia. Saksan jakautuminen näkyy edelleen mitä eriskummallisimmissa mieltymyksissä.
Tämä kertoo Saksan sisäisestä jakautumisesta, jota yhdistymisen jälkeiset vuosikymmenet eivät ole onnistuneet täysin kuromaan umpeen. ”Ostalgie” eli itäblokin-nostalgia on yhä elävä ilmiö. Vaikka DDR:n kaipaaminen voi tuntua oudolta, kyse ei ole välttämättä itse järjestelmästä vaan siitä, mitä ihmiset kokevat menettäneensä sen mukana. Moni ei halua takaisin reaalisosialismiin, vaan kaipaa tunnetta siitä, että elämä oli yksinkertaisempaa, turvallisempaa ja yhteisöllisempää.
DDR:ssä työllisyys oli periaatteessa taattu, vuokrat ja elinkustannukset verrattain alhaisia, ja terveydenhuolto ilmaista, vaikkakaan laadusta ei ollut aina takuuta. Valinnanvaraa oli vähemmän ja palveluiden laatu oli paikoin kyseenalaista, mutta monelle arki saattoi vaikuttaa vakaammalta. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus oli vahvempaa – naapurit tunsivat toisensa ja auttoivat enemmän. Näihin tunteisiin AfD on onnistunut vetoamaan idässä, missä puolue nähdään usein ainoana vaihtoehtona perinteisille valtapuolueille, joiden koetaan hylänneen itäsaksalaiset.
AfD:n sisäiset ristiriidat odottavat ratkaisua
AfD:n tulevaisuuden kannalta ratkaisevaksi tekijäksi saattaa nousta puolueen sisäinen valtataistelu. Puolueessa kamppailee tällä hetkellä kolme suuntausta: talousliberaali siipi, joka haluaisi palata puolueen alkuperäiseen EU-kriittiseen mutta maltilliseen linjaan; populistinen keskiryhmä, joka keskittyy maahanmuuttoon ja identiteettikysymyksiin; sekä äärioikeistolainen ryhmittymä, joka on erityisen vahva itäisissä osavaltioissa.
Alice Weidel, AfD:n puheenjohtaja vuodesta 2015 lähtien, on tunnettu puolueen liberaalimman siiven edustajana. Hän haluaisi normalisoida puolueen asemaa Saksan politiikassa, mikä vaatisi radikaalimpien ainesten puhdistamista. Paradoksaalisesti juuri nämä radikaalimmat elementit ovat keskeisiä puolueen vahvalle kannatukselle idässä. Puolueen johto tasapainoilee kahden tavoitteen välillä: se haluaa säilyttää ydinkannattajakuntansa, mutta tulla samalla hallituskelpoiseksi. Tästä kamppailusta riippuu, jääkö AfD aidosti vallankumoukselliseksi voimaksi vai kesyyntyykö se osaksi järjestelmää
Straußin periaate on jo murtunut – CDU:n oikealle puolelle on syntynyt vahva puolue. Kysymys on nyt siitä, kuinka pitkälle tämä kehitys vie, ja mitä se tarkoittaa Euroopan suurimman talouden poliittiselle vakaudelle tulevina vuosina.