Eu:n ja Venäjän välinen energiapolitiikka on ollut eurooppalaisen politiikan kestopuheenaihe jo vuosikaudet, eikä uusi vuosikymmen tuone tähän muutosta. Uudet kaasuputkihankkeet tulevat kasvattamaan Eu-maiden riippuvuutta venäläisestä tuontikaasusta lähivuosina entisestään. Hankkeiden puolestapuhujat ovat pitäneet projekteja puhtaasti taloudellisina hankkeina, kun taas epäilijät varoittelevat niiden olevan Kremlin ulkopoliittinen ase. Arvioidakseen hankkeiden luonnetta ja niihin liittyviä riskejä tarkemmin, tämä artikkeli vilkaisee eurooppalaisia kaasumarkkinoita ja siihen liittyvää politiikkaa Venäjän näkökulmasta.
Väritön, hajuton ja kuumina sinisinä liekkeinä palava maakaasu on Suomessa pääkaupunkiseudun kotitalouksia lukuun ottamatta harvinainen näky, mutta se on pääasiallinen energianlähde keskieurooppalaisissa kodeissa. Vuonna 2018 Eu-28:n kuluttamasta maakaasusta lähes neljä viidennestä oli ulkomailta tuotua, josta noin 20%:a oli peräisin Venäjältä. Kaasun jakeluhäiriöihin liittyvät riskit ovatkin säännöllisesti tapetilla, sillä Venäjän avoimesti tukemat separatistijoukot ovat aseellisessa konfliktissa sen kaasun tärkeimmän kauttakulkumaan Ukrainan kanssa. Edellisen kerran kuilun partaalla käytiin vastikään ennen joulua, kun naapureiden välinen uusi kaasusopimus saatiin maaliin yhdennellätoista hetkellä.
Venäjä on muutenkin näkyvä toimija eurooppalaisilla kaasumarkkinoilla. Sen valtionyhtiö Gazprom on ollut proaktiivinen kaasuputkihankkeissa. Komission ja Keski-Euroopan maiden vastustaman ja Saksan energiatarpeisiin vastaavan Nord Stream 2:n rakennustöistä on arviolta jäljellä enää noin 8 prosenttia, ja sen oli määrä valmistua tämän vuoden alkupuolella. Yhdysvaltain kongressin asetettua sille joulukuussa uusia pakotteita, aikataulu näyttää nyt venyvän suunnitellusta. Itämeren lisäksi venäläistoimijat häärivät myös Kaakkois-Euroopan kansainvälispoliittisesti pulmallisen kaasuputkien hankekokonaisuuden taustatekijöinä.
Kaasuputkihankkeita tukevien tahojen mukaan ne takaavat Euroopalle huokeaa energiaa, näin ollen tukien Eu:n kilpailukykyä ja pyrkimyksiä irrottautua kivihiilen käytöstä. Brysselissä syventyvä energiayhteistyö ulkopoliittista statusta eheyttämään pyrkivän Venäjän kanssa taas on aiheuttanut huolta. Eikä syyttä, sillä kaasuhanat toimivat myös poliittisen painostuksen välineenä. Kouriintuntuva esimerkki on Ukrainan ja Venäjän kaasukiista talvella 2009. Näennäisenä verukkeenaan vanhoja kaasuvelkoja käyttänyt Venäjä näpäytti Eu:ta ja Natoa lähentynyttä naapuriaan katkaisemalla kaasunjakelun siten, että kaasupula näkyi Ranskassa asti.
Vähemmälle pohdinnalle on jäänyt se, millaisia intressejä Venäjällä on kaasuputkiin liittyen. Pitäisikö bisnestä pitää bisneksenä, vai onko maakaasu todella Venäjän ulkopolitiikan jatke?
Venäjän luonnonvarat ovat mittavat, ja sen sosiaalinen ja taloudellinen kehitys on viimeisen sadan vuoden aikana nojannut lähes täysin sen öljy- ja kaasuteollisuuteen. Käsite ”Hollannin tauti” auttaa käsitteellistämään Venäjän talouden riippuvuutta sen energiatuotteista. Työvoimaintensiivisyydeltään vähäiseen mutta tuottoisaan kaasuteollisuuteen on sijoitettu runsaasti varoja, kun talouden muiden sektorien kehittäminen on jäänyt retuperälle muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Energiateollisuudesta saatavia voittoja ei taas ole käytetty kipeästi kaivattuun talouden modernisointiin, vaan pikemmin julkisen sektorin laajentamiseen, energian kuluttajahintojen subventioihin ja näin eliitin poliittisen ja taloudellisen vallan vakiinnuttamiseen.
Venäjän talouden kuva näyttääkin valjulta. Energiateknologiset läpimurrot uhkaavat öljyyn ja kaasuun perustuvaa taloutta, eikä uusia innovaatioita juuri tehdä. Vaikka pakotteet eivät juuri kosketa energiasektoria, on lännen ja idän suhteiden kriisiytyminen sekä Eu:n pyrkimykset vihreään energiatransitioon pantu huolellisesti merkille Moskovassa. Samoin LNG:n eli nestemäisen maakaasun tulo Euroopan markkinoille on lisännyt kilpailua. Pitääkseen huolta kaasun kysynnän riittävyydestä myös tulevaisuudessa, Venäjä on rakentanut infrastruktuuria niin kotimaassaan kuin Itä-Aasian suunnassa.
Kokonaiskuvaa katsoessa Eurooppa on ja tulee olemaan Venäjälle tärkein energiatuotteiden, eritoten kaasun vientimarkkina. Valmistuessaan Nord Stream 2 tai Balkan Stream eivät kasvattaisi maakaasuviennin volyymiä voimakkaasti. Sen sijaan hankkeiden pääasiallinen tarkoitus on pienentää Venäjän riippuvuutta Ukrainasta, sillä noin puolet venäläisestä kaasusta kulkee Ukrainan kautta Keski-Eurooppaan. Velkaantuneelle Ukrainalle kaasunjakelu on ollut tuottoisa, mutta sen ympärille pesiytynyt korruptio ei ole varsinaisesti edesauttanut talouden modernisaatiota tai sen pyrkimyksiä etääntyä naapuristaan. Keskinäisriippuvuus ei ole myöskään Venäjälle tarkoituksenmukaista, vaikka se antaakin välineitä painostaa pienempää naapuria tarpeen tullen. Kaasukauppa on poutasäällä parempi pitää erossa geopolitiikasta, sillä lyhytikäisilläkin jakeluhäiriöillä on ei-toivottuja vaikutuksia energiaviennistä riippuvaiseen talouteen.
Kaasuaseen käyttö onkin tullut kyseeseen vain äärimmäisissä tapauksissa, eli silloin kun Moskovassa on laskelmoitu panosten olevan korkealla. Ukrainan kohdalla Venäjä on toiminut näin mm. 2009 kaasukiistan ja 2014 Krimin kriisin aikaan. Kaasun käyttö poliittisena välineenä suurta Eu-maata kuten Saksaa vastaan olisi luonnollisesti riskialttiimpaa verrattuna pieniin naapureihin. Kriisitilanteessa maakaasu taas voisi olla hybridiuhka, jolla voisi hidastaa Naton tai Eu:n reagointikykyä.
Ei siis käy väittämään, etteikö energiayhteistyö sisältäisi turvallisuuspoliittisia implikaatioita. Venäläiset valtionyhtiöt Gazprom ja Rosneft eivät ole puhtaasti Kremlin ulkopolitiikan välikappaleita, mutta eivät myöskään itsenäisiä kaupallisia toimijoita. Venäjän omaksumaan ulkopolitiikkaankaan ei ole näkyvissä muutosta. Energia- ja ulkopolitiikan leikkauspisteessä ovat erityisesti Visegrad-maat, joiden sisäpolitiikkaan Venäjä pyrkii tiettävästi vaikuttamaan monin tavoin.
Energiapolitiikassa offensiivisen toiminnan sijasta esimerkiksi etuudet, subventiot ja muut investoinnit ovat sellaisia, joilla Venäjä pyrkii etäännyttämään entisiä satelliittejaan Eu:sta entisestään. V4-maista Unkarin ja Slovakian Venäjä-politiikka on tyypillisesti ollut pragmaattista. Maat eivät ole tehneet ilmastopolitiikkaansa turvallisuus- tai ilmastonäkökulmasta, vaan ennemmin taloudellisten kustannus-hyöty -laskelmien pohjalta.
Mantraksi muodostunut hokema, että Venäjä on kanssakäymisessä vain yksittäisten jäsenvaltioiden kanssa hajottaakseen Eu:n yhtenäisyyttä, näyttää pitävän paikkansa myös energiapolitiikassa. Paras lääke Venäjän vaikutusmahdollisuuksien torjumiseksi on yhtenäinen, kunnianhimoinen ja sosiaalisesti oikeudenmukainen ilmastopolitiikka. Signaalit ovat oikean suuntaisia: energiaunioni otti viime komission aikana harppauksia eteenpäin ja huippukokous on nostanut ilmastopolitiikan prioriteetiksi. Nähtäväksi jää, löytyykö Von der Leyenin komissiolta työkaluja toimeenpanna sellaista ilmastopolitiikkaa, jossa yksittäisten jäsenmaiden kansalliset edut eivät mene Brysselin ilmasto- ja turvallisuustavoitteiden edelle.
TEKSTI Riku Rantanen
KUVA Pixabay
Kirjoittaja on poliittisen historian ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisteriopiskelija Turun yliopistosta, jonka osaamisaluetta on EU:n laajentumiskysymykset ja Venäjä-suhteet.