Kansallisen identiteettikriisin kanssa painiva Serbia tasapainoilee lännen ja idän ristipaineessa. Luottamus Euroopassa Serbian vahvan presidentin Aleksandar Vučićin henkilökohtaiseen arvovaltaan on kova. Kysymys kuuluukin, onko hän se, joka lopulta saattaa Serbian osaksi demokraattista eurooppalaista yhteisöä?
Kyseenalaiseen maineeseen 1990-luvulla ajautunut Serbia on ollut EU-piireissä kuuma puheenaihe viime vuosina, eikä vähiten siksi, että nykyisen valtapuolueen SNS:n (Srpska Napredna Stranka) aikakaudella Serbian vuonna 2014 alkaneet jäsenyysneuvottelut ovat edistyneet vauhdilla. Mielipidemittausten mukaan sekä presidentti Aleksandar Vučićin politiikka että EU nauttivat kansan enemmistön luottamusta, mutta viimeaikaiset raportit demokratian ja oikeusvaltion eroosiosta on syytä ottaa vakavasti.
Euroopan komissio linjasi viime helmikuussa, että Serbia voisi lounaisen naapurinsa Montenegron kanssa liittyä Euroopan unioniin jo vuonna 2025. Unioniin kuuluvien entisten sosialistimaiden muutoksen kohti demokratiaa ottaessa 2010-luvulla takapakkia, on myös jäsenyyteen valmistautuvan Serbian historiaa tarkasteltava lähemmin. Kysymys niin Serbian, kuten monen muunkin Balkanin maan kohdalla ei ole se, millä aikataululla EU-jäsenyys on mahdollista saavuttaa, vaan pikemminkin onko jäsenyys edes mahdollista. Kysymystä täydentävät aatokset siitä, minkälaisia muutoksia sekä jäsenyyttä hakevilta valtioilta että EU:lta vaaditaan.
Slobodan Milosevićin jälkeensä jättämä valtio
Entisten sosialistimaiden ylipyyhkäissyt värivallankumousten aalto rantautui myös Serbiaan lokakuussa 2000. Tuolloin presidentinvaaleissa tapahtunut räikeä vaalivilppi provosoi jatkuvaan sotimiseen ja taloudelliseen kurjuuteen kyllästyneen kansan kadulle, ja rautaisella otteella Serbiaa läpi 1990-luvun hallinnut Slobodan Milosević syöstiin vallasta. Usko maan valoisaan tulevaisuuteen oli vankka, etenkin kun ensimmäisten demokraattisten vaalien voittajaksi kiri 1990-luvun antinationalistisen opposition kirkkain hahmo Zoran Djindjić.
Eurooppamielisten liberaalien toiveet osoittautuivat kuitenkin nopeasti tyhjiksi, sillä korruptio oli pesiytynyt syvälle maan poliittisiin ja institutionaalisiin rakenteisiin. Milosevićin ympärilleen luoma vahva eliitti vähät välitti lojaliteetista maan mennyttä johtoa kohtaan: sama ryhmä etsi itselleen uuden kodin poliittisesta oppositiosta. Djindjićin salamurha syksyllä 2003 ei ollut lähtölaukaus poliittiselle kaaokselle, vaan pikemminkin oire järjestelmään Milosevićin aikana sisäänrakennetuista ongelmista. Sotien jälkeen Serbia on ajautunut korruption vastaisen taistelun oravanpyörään, josta se pyrkii yhä pyristelemään pakoon.
Rakenteellisen korruption lisäksi Serbian poliittista kenttää 2000-luvulla on repinyt kiivas identiteettipoliittinen kamppailu. Ultranationalistit, jotka kantoivat Milosevićin ajan perintöä pyrkivät diskurssissaan kohottamaan sotarikolliset kansallissankarien asemaan. Vaikka EU-mielisten onkin onnistunut vakiinnuttaa jalansija Serbian poliittisella kentällä, maan endeeminen korruptio ylittää ideologiset blokkirajat. Korruptioskandaalit johtivat laskevaan äänestysinnokkuuteen 2000-luvun edetessä ja yleiseen kyynisyyteen politiikkaa kohtaan.
Aleksandar Vučić – Serbian pelastaja?
Epävakaaseen poliittiseen tilanteeseen on tarttunut nykyisen valtiopäämiehen Vučićin ja hänen pitkäaikaisen edeltäjänsä Tomislav Nikolićin perustama Edistyspuolue SNS, joka irtautui vuonna 2008 radikaalipuolueesta. 1990-luvulla Milosevicin sosialistihallintoon kuuluneet Nikolić ja Vučić vahvistivat nopeasti SNS:n osakkeita lupauksilla korruption kitkemisestä. SNS omaksui nopeasti myös EU-myönteisen retoriikan, ja erityisesti pääministerinä vuoteen 2017 asti toiminut Vučić on profiloitunut pragmaattisena uudistajana ja lämmitellyt välejä Euroopan unioniin SNS:n valtakaudella korruptionvastainen taistelu on todella saanut uutta puhtia ja sotarikoksista syytettyjä on saatu tehokkaammin oikeuden eteen. Vučić on myös peräänkuuluttanut omaa merkitystään alueen vakaudelle.
[bctt tweet=”Sotien jälkeen Serbia on ajautunut korruption vastaisen taistelun oravanpyörään, josta se pyrkii yhä pyristelemään pakoon.”]
Huolimatta näistä positiivisista kehityskuluista, Vučićin ympäripyöreän retoriikan takaa on vaikea nähdä hänen todellisia motiivejaan. Vučić näyttääkin ajavan kaksilla rattailla: toisaalla hän pyrkii lieventämään jännitteitä naapurimaidensa välillä, mutta samanaikaisesti väistelee suututtamasta maansa radikaalinationalisteja, ja jopa flirttailee sotarikollisten perinnöllä. Samalla kun hän taistelee retoriikallaan kaikin voimin korruptiota vastaan, hänen hallintonsa ummistaa silmänsä merkkihenkilöiden ja oligarkkien kolttosilta. Vahvat sanat eurooppalaistumisen puolesta näyttäytyvät tyhjänä retoriikkana, kun hän samalla pitää mediaa tiukassa otteessaan ja tukahduttaa kansalaisyhteiskunnan toimintaa.
EU puun ja kuoren välissä?
Huolestuttavan sisäpoliittisen tilanteen lisäksi Venäjän, Kiinan ja Turkin aktivoituminen alueella tuo oman haasteensa EU:lle Serbian ja koko Länsi-Balkanin suhteen. EU:n pitkään jatkunut ambivalenttius laajentumiskysymyksiä kohtaan on heikentänyt merkittävästi sen vaikutusvaltaa alueella. On selvää, että tulevaisuudessakin EU:n suurin porkkana Länsi-Balkanin maille on horisontissa siintävä jäsenyys. Mutta jos paikalliset toimijat kokevat siihen liittyvien uudistusten saavuttamisen mahdottomaksi, ei jäsenyyttäkään koeta silloin houkuttelevaksi.. Saadakseen Serbian palaamaan toivotulle kehitysuralle, on EU:n ulosmitattava oma vaikutusvaltansa täysimääräisesti, mutta myös konkretisoitava jäsenyyden kriteereitä ja siitä saatavia hyötyjä.
Näyttääkin siltä, etteivät Kööpenhaminan kriteerit ole johtaneet todelliseen poliittisen kulttuurin muutokseen entisissä sosialistimaissa, vaikka ne sisältävätkin tiukkoja vaatimuksia institutionaalisille reformeille. Balkans in Europe Policy Advisory Groupin asiantuntijan Florian Bieberin mukaan tämä johtuu siitä, että liittymisprosessi on saturoitu vaatimuksilla suurista uudistuksista, joista uusien jäsenvaltioiden on oletettu selviävän yksin. Kuten uutiset demokraattisen muutoksen ongelmista Puolassa, Unkarissa ja viimeisimpänä myös Romaniassa kielivät, liberaalidemokratia ei synny itsestään sellaisessa ympäristössä, jossa siitä ei ole kokemusta. Siksi EU:n olisikin syytä kehittää järjestelmä, jolla uusien jäsenvaltioiden kehitystä voidaan tarkkailla niin liittymisprosessin aikana, kuin jälkeenkin jotta epäsuotuisaan kehitykseen ehditään puuttua ajoissa. Tällaisesta toimenpiteestä hyvä esimerkki on komission huhtikuussa julkaisema Makedonia-raportti, jonka laatimisesta ovat vastanneet poliitikkojen sijasta asiantuntijat ja teknokraatit.
Hiljattain julkaistu Pew Research Instituten tutkimus eurooppalaisten arvoista kertoo karua kieltään siitä, että lännessä Euroopan unioniin liitetyt liberaalit arvot eivät nauti massojen suosiota Itä-Euroopassa. Arvoihin pakottaminen ei tietenkään ole hedelmällinen tapa lähestyä Länsi-Balkania tai Serbiaa, sillä muut ulkoiset toimijat – Venäjä etunenässä – ovat hetkessä propagoimassa konservatiivisten arvojen puolesta. Siksi lyhyellä tähtäimellä tarkasteltuna Serbian demokratisoitumisprosessissa tärkeintä ei ole institutionaaliset uudistukset, vaan oman menneisyyden kohtaaminen.
Huolimatta siitä, että Jugoslavian hajoamissotien kauheuksista ei syntipukin viittaa voi sovittaa vain yhden etnisen ryhmän harteille, serbienkin on kannettava oma vastuunsa. Kosovo-neuvottelut ovat olleet hyvä aloite EU:lta, mutta rajojen pilkkomisella nationalismia ei saada kuriin. Autoritäärisistä taipumuksistaan huolimatta Vučićin ansioksi on luettava se, että hän on pystynyt onnistuneesti patoamaan kansan nationalistisia tuntemuksia. Vučićiin tukeutuminen ei kuitenkaan ole pidemmän päälle kestävä ratkaisu. Todellisen sovinnon löytäminen entisessä Jugoslaviassa vaatii kokonaisvaltaista, poliittisista eliiteistä ruohonjuuritasolle yltävää varauksetonta sitoutumista rauhantekoon. Vain sitä kautta liberaali maailmankatsomus voi voittaa myös Balkanin kansojen sydämet.
[bctt tweet=”Todellisen sovinnon löytäminen entisessä Jugoslaviassa vaatii kokonaisvaltaista, poliittisista eliiteistä ruohonjuuritasolle yltävää varauksetonta sitoutumista rauhantekoon.”]
TEKSTI Riku Rantanen
KUVA Euroopan komissio
Kirjoittaja on Itä-Euroopan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen muutokseen hurahtanut valtiotieteiden kandidaatti, joka on kiinnostunut erityisesti Länsi-Balkanin rauhan- ja identiteettikysymyksistä.