Vuosi 2026.
Konfliktit jylläävät, talous sakkaa ja kansainväliset suhteet tutisevat. Samalla varjoissa lymyää alati syvenevä ilmastokriisi, kasvavat uhat demokratialle sekä kiihtyvä poliittinen vastakkainasettelu. Juuri tässä ilmapiirissä Tähdistön edistämää analyyttista, puolueetonta ja pitkäkatseista keskustelua tarvitaan kipeämmin kuin koskaan. Juuri tämän takia Tähdistön päätoimittajina aloittaminen on niin valtava kunnia minulle ja Helmiina Toivoselle.
Monet kohtaamamme uhat
Jos jokin on siis selvää, niin se, että alkavaa vuotta värittävät monet asiat. Turvallisuuskysymykset ovat syystäkin pinnalla, kun aseellisia konflikteja käydään neljällä mantereella aina Ukrainasta ja Sudanista Afganistaniin, Kolumbiaan ja Myanmariin, unohtamatta musertavaa siviilien kärsimystä Palestiinassa ja lähiviikkoina myös Iranissa.
Samalla pitkäaikainen liittolaisemme Yhdysvallat ovat presidentti Trumpin johdolla tehnyt ilmaiskuja viimeisen vuoden aikana Iraniin, Jemeniin, Syyriaan, Nigeriaan, Somaliaan ja Irakiin. Kaikki nämä operaatiot ovat kansainvälisen lain näkökulmasta vähintäänkin kyseenalaisia, puhumattakaan aseellisesta operaatiosta Venezuelaan sekä kasvavasta maan sisäisestä väkivallasta maahanmuuttoviranomaisten toimesta.
Nämä kriisit eivät ole EU:lle kaukaisia uutisia, vaan suoria turvallisuuspoliittisia realiteetteja. Aseelliset konfliktit, suurvaltakilpailu ja kansainvälisten normien rappeutuminen heijastuvat Euroopassa kyperuhkina, kauppasotina, muuttoliikkeinä ja poliittisena polarisaationa. Halusimme sitä tai emme, me olemme osa maailmanlaajuisen yhteiskunnan monimutkaisia kytköksiä, ja ajat jolloin olisimme voineet keskittyä Euroopan sisäisiin ongelmiin erillään muun maailman konflikteista ovat historiaa.
Turvallisuuspolitiikan unohdetut puolet
Vaikka näihin akuutteihin kriiseihin vastaaminen on ymmärrettävästi poliittisten agendojen kärjessä, turvallisuuspolitiikan typistyminen vain tähän on vaarallisen lyhytnäköistä. EU:n vuonna 2022 hyväksytty Strateginen kompassi turvallisuudesta ja puolustuksesta ohjaa Unionin turvallisuuspolitiikkaa vuoteen 2030 asti. Tämä asiakirja painottuu vahvasti sotilaalliseen valmiuteen ja aseelliseen pelotteeseen, josta on esittänyt huolta esimerkiksi Euroopan talous- ja sosiaalikomitea sekä useat alan asiantuntijat.
Esimerkiksi ympäristökysymyksillä on kiistattomia turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia. Euroopan ulkosuhdehallinto (EEAS) tunnustaa ilmastonmuutoksen turvallisuusuhkien moninkertaistajaksi (”threat multiplier). Pahentamalla resurssipulia sen vaikutukset syventävät sosiaalisia jännitteitä, pakkomuuttoa sekä ruokaturvattomuutta, etenkin valmiiksi epävakailla alueilla. Luonnonvaroilla on myös tärkeä strateginen rooli turvallisuuspolitiikassa, aina arktisen merijään sulamisen geopoliittisista seuraamuksista veden ja energian käyttämiseen poliittisena pakotuskeinona.
Todellinen resilienssi EU:n kohtaamia uhkia vastaan edellyttää siis poliittista tasapainoittelua akuuttien kriisien sekä pitkän tähtäimen ekologisen ja sosiaalisen vakauden välillä. Irtautumisen riippuvuuksista öljyvaltioihin täytyy kulkea käsi kädessä uusiutuvan energian sijoitusten kanssa, ääriliikkeiden hillitsemisen tulee tapahtua tasa-arvoa pönkittämällä, ja vahvistuvan kilpailukyvyn on pakko nojata vihreän siirtymän tarjoamiin mahdollisuuksiin. Vaikka demokraattinen systeemi puoltaa helppoja poliittisia voittoja, ne ja sotilaallinen kyvykkyys eivät yksin riitä kokonaisvaltaisen turvallisuuden takaamiseen.
Esimerkillä johtaminen
Vuosikymmenten ajan Eurooppa on odottanut maailman kehittyviltä mailta työtä kestävän kehityksen saralla sisäisten ongelmien myllerryksen keskellä. Tälle on hyvä syy, sillä taustalla on oivallus siitä, että akuutit “kovat” ongelmat voidaan ratkaista vain käsi kädessä pitkäjänteisillä panostuksilla “pehmeisiin” arvoihin. Jos odotat tasaista talouskasvua tai poliittista vakautta ennen satsaamista koulutukseen, hyvinvointiin ja ympäristökysymyksiin, joudut odottamaan kauan.
Olisi siis paitsi tekopyhyyden huippu niin myös itseään omaan jalkaansa ampumista pakittaa yritysvastuusta, sivistyksestä tai kehitysavusta poliittisen tilanteen kiristyessä. Norjalainen sosiologi Johan Galtung puhui tästä jo 1960-luvulla tekemällä eron negatiivisen ja positiivisen rauhan välillä. Siinä missä negatiivinen rauha käsittää vain sodan poissaolon, positiivinen rauha kattaa paitsi väkivallan puutteen niin myös laajemman sosiaalisen harmonian. Nyt on Euroopan aika seisoa sanojensa takana ja johtaa esimerkillä edistääkseen todellista rauhaa.
Security is not just about military capabilities. It is about sustainable development, prosperity, democracy and rule of law. – EU Global Strategy for Foreign and Security Policy (2016).
Niin kauan, kuin me laiminlyömme sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteiskuntiemme mahduttamisen planeetarisiin rajoihin, konfliktit tulevat syvenemään. Ainoa tapa rikkoa tämä noidankehä on laajentamalla käsitystämme turvallisuudesta johonkin kokonaisvaltaisempaan. Käsitykseen, jossa löydämme tavat taata Euroopan Unionin puolustuskyvyn unohtamatta kestävän kehityksen periaatteita sekä omia arvojamme.
Tulemme Tähdistönä kantamaan oman kortemme kekoon edistämällä pintaa syvemmälle ulottuvaa keskustelua, joka unelmoi rohkeasti kestävästä ja kukoistavasta rauhasta.