Yhdysvaltain uuden presidentin Donald Trumpin rohkeat lausunnot Grönlannin liittämiseksi osaksi Yhdysvaltoja ovat nostaneet arktisen alueen maailmanpolitiikan polttopisteeseen. Euroopan unionin rooli ja vastuu Grönlannin kaltaisilla itsehallintoalueilla herättää uudenlaisia kysymyksiä, kun suurvaltapoliittiset jännitteet vaikuttavat lisääntyvän maailmanlaajuisesti. Tilanne pakottaa koko Euroopan pohtimaan puolustuksensa ja solidaarisuutensa rajoja.
Trump – Innokas ostaja, haluton neuvottelija
Alkuvuodesta 2025 Yhdysvaltain tuoreen presidentin Donald Trumpin uhittelevat kommentit käänsivät maailman katseet Grönlantiin. Trump ilmoitti pyrkivänsä liittämään Grönlannin Yhdysvaltoihin ostamalla sen Tanskalta. Hän jatkoi, ettei mahdollisuutta sotilaallisen voiman käyttöön ole poissuljettua. Lausunnot herättivät laajaa huomiota erityisesti Euroopassa, ja EU-johtajat torjuivat Trumpin puheet yksiselitteisesti.
Tanskan pääministeri Mette Frederiksen totesi, että Grönlanti kuuluu grönlantilaisille. Myös Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Saksan liittokansleri Olaf Scholz ilmaisivat tukensa Tanskalle. Tanskalla on takanaan laaja EU:n ja kansainvälisen yhteisön tuki.
Tilannetta kuitenkin monimutkaistaa entisestään Yhdysvaltojen sotilaallinen läsnäolo alueen tukikohdassa sekä Tanskan tekemät panostukset arktiseen puolustukseen, joita Trump itse vaati edellisellä presidenttikaudellaan.
Trump tunnetaan epäkonventionaalisesta neuvottelutavastaan — hän viestii suoraan hallintonsa tavoitteista eikä vaikuta juuri hyväksyvän kompromisseja. Ensimmäisellä kaudella hän ravisteli neuvottelupöytiä ja aiheutti laajaa epäluuloa liittolaisissaan. Jo tuolloin Trump oli kiinnostunut Grönlannista ja oli valmis ostamaan sen Tanskalta Yhdysvalloille. Käänteentekevää on kuitenkin vihjaus sotilaallisen voiman käytöstä liittolaista vastaan.
Maailmanpolitiikka on käännekohdassa, ja sen vaikutukset ulottuvat kaikkiin valtioihin. Alueet jotka ovat ennen olleet suurvaltapolitiikan ulkokehällä, saattavat olla nyt sen polttopisteessä. Erityisesti tämä luo epävarmuutta Grönlannin kaltaisille itsehallinnollisille alueille, joiden liikkumatila on rajallinen.
Grönlannin autonomia ja rajoitettu liikkumatila
Grönlanti on historiallisesti kuulunut Tanskalle, joka liittyi Euroopan yhteisöön vuonna 1973. Grönlanti sai autonomian eli itsehallinnon vuonna 1979 ja erosi Euroopan yhteisöstä kuusi vuotta myöhemmin. Itsehallinnon myötä Grönlannin parlamentille myönnettiin laajat valtaoikeudet, mutta tietyt asiat, kuten ulko- ja puolustuspolitiikka sekä rahapolitiikka, kuuluvat yhä perustuslaillisesti Tanskan hallituksen päätäntävaltaan.
Ulkosuhteissaan Grönlanti joutuu tasapainoilemaan itsenäisyyshaaveidensa ja kansainvälisten riippuvuussuhteidensa välillä. Itsenäisyyden tavoittelu on maassa aktiivista ja nauttii kansalaisten enemmistön tukea. Tosin maaliskuun parlamenttivaalit voitti keskustaoikeistolainen puolue, joka ei tavoittele eroa Tanskasta, vaan ajaa maltillisempaa itsenäistymislinjaa. Viime vuosina julkiseen keskusteluun on myös noussut yhä enemmän Grönlannin kolonialistinen historia sekä arktisten alkuperäiskansojen kokema sorto.
Vaikka Grönlanti ei ole Euroopan unionin jäsen, sillä on tiiviitä yhteyksiä EU:hun erityisesti Merentakaisten alueiden ja valtioiden liiton (OCT) kautta. Vuonna 2000 perustetun liiton ensisijaisena tavoitteena on edistää merentakaisten alueiden yhteistyötä unionin kanssa. Yhteistyö painottuu taloudellisiin kysymyksiin, sillä nämä alueet hyötyvät EU:n vapaasta liikkuvuudesta, sisämarkkinoista ja tullipolitiikasta.
OCT:n nykyisistä kolmestatoista jäsenestä kuusi kuuluu Alankomaille, kuusi Ranskalle ja yksi — Grönlanti — Tanskalle. Grönlannin asema on kuitenkin poikkeuksellinen, sillä se on itsehallinnollinen alue. Vertailun vuoksi esimerkiksi Bonaire on Alankomaiden erikoisalue ja Ranskan Polynesia Ranskan merentakainen paikallishallintoalue.
Arktisena alueena Grönlanti on edustettuna myös Arktisessa neuvostossa osana “The Realm of Denmark”-kokoonpanoa Tanskan ja Färsaarten kanssa. Grönlannilla on siis vaikutusmahdollisuuksia neuvoston päätöksenteossa, mutta se on alisteista Tanskalle, jolle virallinen jäsenyys kuuluu.
Maailmanpolitiikan muutos vaatii unionilta uusia rajanvetoja
Suurvaltapoliittiset intressit ulottuvat merentakaisiin alueisiin niiden eurooppalaisten emävaltioiden kautta, eikä Grönlanti ole poikkeus. Mahdollinen hyökkäys Grönlantiin tulkittaisiin myös Tanskan alueellisen koskemattomuuden loukkaukseksi, mikä tekee tilanteesta monimutkaisen EU:n näkökulmasta.
Tilanne liikkuu juridisella harmaalla alueella: Grönlanti, kuten muutkin OCT:n jäsenalueet, ei ole unionin jäsen, joten EU:n puolustusvelvoite ei suoraan koske sitä. Toisaalta nämä alueet kuuluvat jäsenmaille, siellä asuu EU-kansalaisia, ja unioni tekee niiden kanssa tiivistä yhteistyötä.
Lisäksi EU:n liikkumavara puolustuskysymyksissä on rajallinen. Lissabonin sopimuksen artikla 42, kohta 7 velvoittaa jäsenvaltiot antamaan apua toiselle jäsenvaltiolle, jos sen alueeseen kohdistuu aseellinen hyökkäys. Tätä artiklaa ei kuitenkaan ole koskaan aktivoitu kokonaisuudessaan. Ainoa yritys tehtiin vuonna 2015, kun Ranska vetosi artiklaan Pariisin terrori-iskujen jälkeen, mutta se ei johtanut aseelliseen interventioon. Toistaiseksi EU-johtajat keskittyvät solmimaan suhteita Yhdysvaltain uuden hallinnon kanssa ja selvittämään tilannetta diplomaattisin keinoin sekä lisäämään Euroopan yhteistä puolustusta.
Arktisen alueen strateginen merkitys kasvaa suurvaltojen kiinnostuksen myötä, ja Grönlanti nousee keskiöön sen ainutlaatuisen sijainnin ja juridisen aseman ansiosta. Se sijaitsee pohjoisten merireittien varrella, lähellä erityisen tärkeää Koillisväylää. Ilmastonmuutos nopeuttaa kehitystä: mannerjään sulaessa pohjoisen meritie avautuu pidemmäksi ajaksi, helpottaen merenkulkua ja lyhentäen merkittävästi matkaa Euroopasta Itä-Aasiaan.
Kaupallisen merkityksensä lisäksi reitti on sotilaallisesti tärkeä sekä alueellisille valtioille että suurvalloille. Siksi ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että alueelle kohdistuisi tulevaisuudessa jopa sotilaallinen aggressio — olipa hyökkääjä sitten Yhdysvallat, Venäjä tai jokin muu taho. Näin ollen on vain ajan kysymys, milloin Euroopan unionin on vahvistettava suhdettaan merentakaisiin, etenkin arktisiin alueisiin.