Syyskuun 26. päivänä vuonna 2022 Itämeren aluetta järisytti uutinen Nordstream-kaasuputkiin kohdistuneesta hyökkäyksestä. Putket oli räjäytetty kahdesta kohdasta. Sen jälkeen Itämeren alueella on jo melkein totuttu merenalaiseen infrastruktuuriin kohdistuviin hyökkäyksiin. Historian valossa hybridiuhat eivät ole uusi asia Itämeren alueella, mutta mahdollisuus eurooppalaisen turvallisuuden rakentamiseen on. Euroopan unionin rakenteet antavat mahdollisuuden harmaan alueen uhkien torjumiseen silloin, kun uhkaan ei voida puuttua sotilaallisesti.
Jo kylmän sodan aikana Itämeri oli Varsovan liiton, Ruotsin ja Naton välinen harmaan alueen vaikuttamisen taistelutanner. Hybridivaikuttaminen, eli monialainen vaikuttaminen rauhan ja sodan välisellä harmaalla alueella ei siis ole mitään uutta Itämeren alueella. Kylmän sodan aikaan verrattuna idästä kohdistuvan uhkan torjumiseen Itämeren alueella on kuitenkin otettu valtavia harppauksia eteenpäin 35 vuoden aikana.
Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa 1980-luvulla määritti pitkälti sukellusveneiden tekemät aluevesiloukkaukset. Tapauksista ensimmäinen tapahtui vuonna 1980 lähellä Suomen ja Ruotsin aluevesirajaa Utön edustalla. Ruotsin merivoimat havaitsi tuntemattoman valtion sukellusveneen aluevesillään ja sukellusvenejahti alkoi. Lopputulos oli Ruotsin merivoimille kuitenkin laimea. Sukellusvene pääsi karkuun, eikä sen kansallisuutta saatu selville.
Ruotsin merivoimille sattui vuotta myöhemmin onnenpotku sukellusvenejahdissa.
Myöhään illalla 27. päivä lokakuuta 1981 ydinaseistettu Neuvostoliiton sukellusvene ajoi karille Ruotsin suurimman laivastotukikohdan Karlskronan edustalla. Ruotsin merivoimat havaitsi sukellusveneen seuraavana päivänä. Tästä alkoi kansainvälinen kriisi, joka kesti 10 päivää, kunnes vene palautettiin Neuvostoliitolle. Neuvostoliiton kömpelö julkisuusdiplomatia ydinaseisiin liittyen, yhdistettynä Ruotsin päättäväiseen toimintaan, johti siihen, että kriisistä tuli revanssi Utön tapahtumille ja diplomaattinen voitto Ruotsille.
Vuoden 1981 kriisi jäi kuitenkin ainoaksi, jossa sukellusveneen kansallisuus saatiin selville. 1980-luvun mittaa sukellusvenekysymyksestä tuli Ruotsin turvallisuuspolitiikan suurimpia kiistakohtia, kun merivoimat eivät onnistuneet estämään vuosikymmenen aikana jatkuneita aluevesiloukkauksia. Yleinen käsitys on, että sukellusveneet olivat Neuvostoliiton tapa painostaa Ruotsia ja ohjata puolustuksen määrärahoja merivoimille ilmavoimien sijaan. Ruotsi jäi sukellusvenekysymyksessä yksin.
Myös Tanska sai kokea Varsovan liiton merenalaisen vaikuttamisen. Kööpenhaminasta 150 kilometriä itään sijaitsee Bornholmin saari. Saari on ollut eteläisen Itämeren alueen kannalta äärettömän strategisella paikalla ja kylmän sodan aikana saaren merkitys korostui entisestään, koska se sijaitsee idempänä kuin Itä- ja Länsi-Saksan välinen raja sijaitsi. Sijaintinsa takia saarella sijaitsi yksi Naton tärkeimmistä radiotiedusteluasemista kylmän sodan aikana.
Saaren strateginen merkitys oli myös hyvin Neuvostoliiton tiedossa. Kun Neuvostoliitto vapautti pohjoisen Itämeren aluetta toisen maailmansodan lopulla, etenivät neuvostojoukot myös Bornholmin saarelle. Neuvostoliitto jatkoi saaren miehittämistä vuoteen 1948 saakka, kunnes Neuvostoliitto luovutti vastahakoisesti saaren takaisin Tanskan hallintaan.
Kylmän sodan aikana saaresta tuli eteläisen Itämeren alueen polttopiste. Saaren aluevesillä tapahtui eri raporttien mukaan useita sukellusveneiden tekemiä aluevesiloukkauksia. Lisäksi Tanskan yleisradion tekemän tutkimuksen mukaan myös Varsovan liiton maiden erikoisjoukot saattoivat käydä saarella. Tanska sai Bornholmin puolustukseen huomattavasti tukea Natolta. Samalla kuitenkin Naton radiotiedustelutukikohta ja strateginen sijainti teki saaresta kohteen Varsovan liiton hybridivaikuttamiselle.
Kylmän sodan aikana Itämeren alue oli jyrkästi jakautunut idän ja lännen välille. Näiden kahden blokin väliin jäi Ruotsi ja Suomi, jotka liittoutumattomina joutuivat tasapainottelemaan kahden blokin välillä. Kahden blokin välinen strateginen ja sotilaallinen kilpailu teki alueesta epävakaan. Nykyään Itämeren alue on jälleen jakautunut leireihin. Ruotsin ja Suomen kannalta tärkeää on, että molemmat ovat Euroopan unionin ja Naton jäseniä.
Menneisyydestä on tärkeää oppia. Jotta Venäjän nykyään muodostamaan asymmetriseen, eli epätavonomaiseen, uhkaan voidaan vastata onnistuneesti, tarvitaan sotilaallisen yhteistyön lisäksi myös rajavalvontaviranomaisten yhteistyötä. Naton puitteissa tämä ei ole mahdollista, mutta EU:n Frontex-yhteistyön lisääminen myös Itämeren alueella on tärkeää.
Rajaviranomaisten yhteistyö on tärkeää, koska rajavalvontaviranomaisilla on laajemmat toimivaltuudet kuin sotilasviranomaisilla. Esimerkiksi kun Eagle S:n epäiltiin katkaisseen Suomen ja Viron välisiä data- ja sähkökaapeleita tapaninpäivänä 2024 aluksen pysäytti Suomen poliisin ja rajavartiolaitoksen valmiusyksiköt yhteistyössä puolustusvoimien kanssa. Tiiviimpi eurooppalainen yhteistyö merellisessä rajavalvonnassa ei ole enää ajankohtaista ainoastaan Välimerellä, vaan myös Suomi ja muut Itämeren alueen valtiot hyötyvät laajemmasta eurooppalaisesta turvallisuusyhteistyöstä.
Viimeaikaiset hybridivaikuttamisyritykset osoittavat, että Nato ei ole kaikenkattava ratkaisu eurooppalaiseen turvallisuuteen. Viime vuosien keskittyminen Natoon on tärkeää, mutta turvallisuus on paljon muutakin kuin sotilaallista yhteistyötä. Ennen sotilaallisen kriisin alkamista on moni muu turvallisuusviranomainen ollut pelissä jo paljon pidempään mukana. Myös tähän osuuteen turvallisuudesta on syytä panostaa. Samalla tavalla kuin sotilaallisen turvallisuuden luomisessa, on muunkin turvallisuuden luonnissa tärkeää tehdä tiivistä kansainvälistä yhteistyötä. EU:n rakenteet tarjoavat tähän erinomaiset puitteet. Näiden rakenteiden vahvistaminen ja syventäminen on avainasemassa turvallisemman Euroopan luomisessa.