Albania ja Pohjois-Makedonia hyväksyttiin osaksi EU:n virallisia jäsenneuvotteluja vuonna 2020. Jäsenyyshankkeen edistyminen on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista, vaikka esimerkiksi komissio pitikin maita mitat täyttävinä kandidaatteina jo kymmenisen vuotta sitten. Mitä Albanian ja Pohjois-Makedonian EU-jäsenyyteen todellisuudessa vaaditaan, ja miten muun Länsi-Balkanin tilanne vaikuttaa laajentumiskysymykseen? Osuvatko eri toimijoiden intressit vastakkain niin merkittävästi, että Länsi-Balkanin integrationaalinen kehitys on jopa lähes mahdotonta?
Jäsenyysneuvottelujen eteneminen
Albania ja Pohjois-Makedonia ovat olleet EU:n jäsenkandidaatteja jo pitkän aikaa. Pohjois-Makedonia haki EU:n jäseneksi jo vuonna 2004 ja Albania hieman myöhemmin vuonna 2009. Jäsenhakemuksesta jäsenyysneuvotteluihin hyväksymiseen on siis kulunut Albanian kohdalla 11 ja Pohjois-Makedonian kohdalla peräti 16 vuotta. Vastaavasti esimerkiksi Serbia ja Montenegro olivat viiden-kuuden vuoden kuluttua hakemuksesta avanneet jo jäsenyysneuvottelut, ja EU:n jäseneksi viimeisimpänä liittynyt Kroatia oli kymmenessä vuodessa hakemuksesta ehtinyt jo virallisesti jäseneksi.
Albanian kohdalla merkittävimmät ongelmat liittyvät Euroopan komission maasta tekemien raporttien mukaan järjestäytyneen rikollisuuden ja korruption kitkemiseen. Albania on joka tapauksessa edistynyt raporttien mukaan käytännössä kaikilla komission tutkimilla osa-alueilla. Pohjois-Makedonia on Albanian tavoin onnistunut tekemään useita EU:n vaatimia uudistuksia, mutta uudistuksen tarvetta on edelleen erityisesti oikeuslaitoksen toiminnassa.
Sisäpoliittisia puutteita suurempi syy – melko paradoksaalisesti molempien – maiden jäsenyysprojektin hitaudelle ovat kuitenkin olleet Pohjois-Makedonian riidat eri EU-maiden kanssa. Ensin Kreikka kieltäytyi hyväksymästä maata jäsennysneuvotteluihin, kunnes Makedonian valtio vaihtoi nimensä Pohjois-Makedoniaksi 2019 kymmeniä vuosia kestäneen ja paljon julkisuutta keränneen nimikiistan päättämiseksi. Maiden jäsenyysneuvotteluihin hyväksymisestä huolimatta neuvottelupöytään ei olla päästy vielä puolentoista vuoden päästäkään, tällä kertaa Bulgarian estelyiden vuoksi. Bulgarian ja Pohjois-Makedonian väliset useat kiistankohteet koskevat perinteitä ja kulttuuria, joita molemmat katsovat toisen omineen – esimerkiksi Bulgarian mukaan makedonian kieli on vain bulgarian murre, ja sitä ei tulisi tunnustaa EU:n viralliseksi kieleksi.
Länsi-Balkanin tilanne laajemmin
Ovatko edellä sivutut kiistat ainoat asiat, jotka erottavat Albanian ja Pohjois-Makedonian jo huomattavasti aiemmin jäsenyysneuvottelunsa aloittaneista Serbiasta ja Montenegrosta? Entisen Jugoslavian maista jo unioniin liittyneet Slovenia ja Kroatia ovat selkeästi kaikkia muita edellä, mutta on varsin kummallista, että Albanian ja Pohjois-Makedonian osalta edes neuvottelujen aloittaminen on kiistojen keskelläkään kestänyt näin kauan.
Yksi selitys lienee se, että EU todennäköisesti näkee – tai ainakin on nähnyt – Serbian tärkeimpänä yksittäisenä unionin jäsenyysneuvottelujen piirissä olevana maana. Serbian vahva alueellinen asema juridisena entisen Jugoslavian jatkajana sekä maan melko läheiset yhteydet Venäjään ovat tehneet siitä EU:n näkökulmasta suurimman potentiaalin omaavan suunnannäyttäjän lopulle Länsi-Balkanille laajentumisessa. Lisäksi on huomattavaa, että EU on lähestynyt Länsi-Balkan-kysymystä valtiopareina – edistyneimmät Slovenia ja Kroatia ovat jo unionissa, Serbia ja Montenegro seuraavat käsi kädessä muita pidempään jatkuneen yhtenäisyyden johdosta, ja Albania ja Pohjois-Makedonia ovat loogisesti seuraava parivaljakko niiden ollessa valtavia harppauksia edellä viimeistä parivaljakkoa – Bosnia-Hertsegovinaa ja Kosovoa.
Tämä ei kuitenkaan – tai sen ei ainakaan pitäisi – tarkoittaa sitä, että Serbian ja Montenegron täytyisi ensin liittyä unioniin, jotta Albanian ja Pohjois-Makedonian liittyminen olisi mahdollista. Oikeastaan päinvastoin; jos verrataan eritoten Serbiaan, näyttävät Albania ja Pohjois-Makedonia tällä hetkellä monilla mittareilla sitä todennäköisemmiltä EU-jäseniltä. Ne kuuluvat jo valmiiksi NATO:on Montenegron kanssa ja esimerkiksi komission puheenjohtaja Ursula Von Der Leyen kommentoi syyskuussa maiden täyttäneen EU:n ”suuret pyynnöt” matkalla kohti jäsenyysneuvotteluja.
Serbia ja Montenegro ovat sen sijaan kehittyneet viime vuosina erilaiseen suuntaan. Esimerkiksi Freedom Housen raportti vuodelta 2020 esittää huolensa maiden demokratiakehityksestä. Raportin mukaan Serbiaa ja Montenegroa ei voida enää pitää täysin demokraattisina, vaan enemmänkin niin sanottuna ”hybrideinä” autoritaarisen ja demokraattisen yhdistelminä valtiomuodoltaan. Maiden demokratiakehityksen taso on siis laskenut ensimmäistä kertaa Serbia ja Montenegron yhteisen valtion jälkeen.
Serbian kohdalla jännitteitä lisää myös erityisesti Kosovo-kysymys, sillä monet näkevät Kosovon itsenäisyyden tunnustamatta jättämisen esteenä maan EU-jäsenyydelle. Kuitenkin on muitakin EU-maita, jotka eivät ole tunnustaneet Kosovoa itsenäiseksi – kuten esimerkiksi unionin suurimpiin kuuluva Espanja.
Vastakkaisten poliittisten intressien kohtaaminen
Länsi-Balkanille laajentumiskysymystä ja sen kehitystä analysoitaessa on muistettava, että EU ei suinkaan ole ainoa alueella vaikuttava ulkoinen toimija. Sekä Venäjä, Kiina että jossain määrin myös Turkki toimivat Länsi-Balkanin maissa, ja ovat osittain jopa lisänneet vaikutusvaltaansa viime vuosina. Erityisesti Kiinan vaikutusvalta on merkittävästi kasvanut, sillä sen rahallinen panostus on eri lähteistä riippuen ollut jopa monikymmenkertaista EU:n alueellisiin investointeihin nähden – kiinalaiset yritykset tuovat alueelle työpaikkoja, ja Kiinan valtio on lainannut merkittäviä summia esimerkiksi juuri EU:n hylkäämiin infrastruktuurihankkeisiin. Kiina toimii Länsi-Balkanin suhteen samoin kuin jo pidemmän aikaa Afrikassa, joskaan Balkanin maat eivät ole samalla tavalla riippuvaisia Kiinan tuesta.
Venäjä sen sijaan on toimillaan ympäri Eurooppaa pyrkinyt edesauttamaan tavoitettaan siitä, ettei yhtään entisen itäblokin maata liittyisi enää länsimaisiin instituutioihin. Siinä missä Kiina pyrkii eritoten rahallisen hyödyn kautta syntyvään vaikutusvaltaan, Venäjä pyrkii aiheuttamaan kaaosta EU:n rajoilla. Muun muassa Ukrainan tilanne ja viimeisimpänä hybridivaikuttaminen Puolan ja Valko-Venäjän rajalla ovat malliesimerkkejä Venäjän vaikutuskeinoista. Länsi-Balkanin osalta tämä on nähtävissä käynnissä olevassa Bosnian kriisissä, mikä itsessään on Venäjän intressien kannalta eduksi. Venäjä antoikin hyvin nopeasti tukensa Bosnian sodan jälkeisestä liitosta poistumista väläytelleelle Bosnian Serbitasavallalle.
Turkin osalta taas näkemykset ovat kahdenlaisia. EU:n suunnalta on esitetty huolta Turkin lähentyneistä suhteista eritoten Serbian kanssa, mutta samalla Turkin (ainakin virallinen) mielipide on se, että se tukee Länsi-Balkanin maiden liittymistä niin Euroopan unioniin kuin myös NATO:on. Joka tapauksessa Kiina ja Venäjä ovat paljon suuremmassa roolissa kuin Turkki Länsi-Balkanin unioniin kuulumattomissa maissa tällä hetkellä.
EU:n ja EU:n ulkopuolisten toimijoiden intressien vastakkaisuuden lisäksi myös EU:n sisäiset mielipiteet laajentumisesta Länsi-Balkanille rakoilevat merkittävästi. Kreikan ja sittemmin Bulgarian lisäksi suuremmista EU-maista Ranska on torpannut jo kertaalleen Albanian ja Pohjois-Makedonian jäsenyysprojektin etenemisen Emmanuel Macronin kommentoidessa, että EU:n täytyy uudistua ja laajenemisprosessi uudistaa, ennen kuin uusia jäsenmaita kannattaa ottaa osaksi neuvotteluja.
EU:n strategia ja sen puutteet
Eri toimijoiden intressit Länsi-Balkania kohtaan eroavat siis huomattavasti, mutta samalla on selvää, että neljästä EU-jäsenyysneuvottelujen piirissä olevasta maasta kolme on selkeästi näyttänyt halunsa unioniin pääsystä ja tehnyt EU:n pyytämät toimenpiteet neuvottelujen edistämiseksi. Samalla on selvää myös se, että Jugoslavian hajoamissodilla on edelleen jälkensä alueella, ja integroituminen unioniin kohtaa tiettyjen maiden kohdalla myös sen vuoksi vaikeuksia.
Vaikuttaa välillä siltä, että EU ei itsekään tiedä, miten sen itsensä tulisi edetä Länsi-Balkanin strategiassaan. Päätöksenteon sujuvuuden kannalta sen tulisi kyetä ratkaisemaan sisäiset ongelmansa tai ainakin lieventämään niitä ennen kuin on järkevää laajentua vielä nykyistäkin suuremmaksi. Haaste, jonka Puola ja Unkari ovat viime vuosina EU:n konsensukselle sisältä päin antaneet, on edelleen todellinen – ja viimeaikainen kehitys myös esimerkiksi Sloveniassa aiheuttaa huolta siitä, että vielä useampi 2004 itälaajentumisen maista liukuu toiseen suuntaan kuin muu unioni. Samalla EU näyttää pitävän mielessä sen, ettei ”keskeneräisiä” valtioita oteta jäseniksi – kuten kriitikoiden mukaan Romanian ja Bulgarian kohdalla tehtiin 2007.
Täytyy muistaa myös se, että ilman esteitä ja takaiskujakin 10–15 vuotta hakemuksesta eteenpäin on EU:ssa tyypillinen aikaikkuna siihen, että valtio pääsee liittymään osaksi unionia. Suomen hallussaan pitämää kolmen vuoden ennätystä ei tulla rikkomaan ainakaan Länsi-Balkanin maiden osalta. Kuitenkin tuo 10–15 vuotta – tai Albanian ja Pohjois-Makedonian kohdalla todennäköisemmältä näyttävä 20-25 vuotta – on auttamatta liian pitkä aika, samalla kun alueella vaikutusvaltaansa käyttää ja kasvattaa moni muukin toimija kuin EU.
Albania ja Pohjois-Makedonia ovat tällä hetkellä siinä tilanteessa – ja ennen kaikkea poliittisessa tahtotilassa – että nimenomaan unionin puolelta tuleva viivyttely neuvottelupöytään kutsusta voi koitua kohtaloksi. Jäsenkandidaattien turhautumisesta jäsenyysneuvottelujen hitauteen ja EU:n vastahakoisuuteen voi seurata merkittäviä takaiskuja, kuten Serbian kohdalla saattaa jossain määrin olla jo käynyt. Vaarana on, etteivät maat enää kehity, jos palkintoa jäsenyyden muodossa ei tarvittavien toimien tekemisestä huolimatta ole näköpiirissä.
Pelissä on ennen kaikkea EU:n luotettavuus. Mitä pidempään EU on neuvottelijoista se osapuoli, joka ei toimi sanojensa mukaisesti – mitä pidempään Länsi-Balkanille lisää laajentuminen vaikuttaa vain korulauseilta – sitä vähemmän alueen maat siihen luottavat. EU:n tulisikin siis tältä osin todeta Länsi-Balkan-strategiansa heikot kohdat ääneen ja pyrkiä kehittämään lähestymistään uudella tavalla. Annettujen lupausten pitämättä jättämisellä voi olla valitettavia seurauksia.
TEKSTI Visa Veijonen
Visa Veijonen on kolmannen vuoden valtio-opin opiskelija Tampereen Yliopistosta ja myös Tampereen Eurooppanuorten aktiivi. Hän on keskittynyt opinnoissaan erityisesti Itä-Eurooppaan ja Balkanin alueeseen sekä kiinnostunut EU:n laajentumiskysymyksiin liittyvistä aiheista.