Hollantilaiset kävivät jälleen vaaliuurnille 29. lokakuuta pidetyissä ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa. Seuraavat vaalit oli suunniteltu vuodelle 2028, mutta vaalit päätettiin järjestää ennenaikaisesti, kun Dick Schoofin hallitus kaatui oikeistopopulistisen ja äärioikeistolaisen Vapauspuolueen (PVV) erottua hallituskoalitiosta.
Lokakuun vaalit olivat maassa kolmannet viiden vuoden sisään ja istuva hallitus oli ehtinyt olla vallassa vain 11 kuukautta. Hollannin poliittista ilmapiiriä voi siis kuvailla vähintäänkin turbulentiksi.
Turbulentti oli myös pääministeri Dick Schoofin hallitus. Poliittisesti sitoutumaton Schoof johti hallitusta, jota pidettiin lähihistorian oikeistolaisimpana. Puolueista hallituskoalitioon kuuluivat äärioikeistolainen Vapauspuolue PVV (3.6. asti), keskusta-oikeistolainen Vapauden ja demokratian kansanpuolue (VVD), kristillisdemokraattinen Nieuw Sociaal Contract (NSC) (22.8. asti) sekä agraari ja oikeistopopulistinen BoerBurgerBeweging (BBB).
Lokakuun vaalien kärkeen nousi keskustalainen ja sosiaaliliberaali D66-puolue saatuaan 16,94% äänistä. Tuolla äänisaaliilla puolue nosti edustajainhuoneen paikkamääränsä yhdeksästä 26:een.
Äänivyöryn ja sen tuoman mandaatin myötä tulos on puolueelle itsessään jo historiallinen. Puolueen puheenjohtaja ja mahdollinen tuleva pääministeri tekisi itsekin historiaa, sillä hän olisi tehtävässä maan historian nuorin ja ensimmäinen avoimesti homoseksuaali pääministeri.
Antaako vaalitulos uudet suuntaviivat?
Vaalihumun jälkimainingeissa on alkanut esiintymään keskustelua siitä, että keskustalaisuus olisi tekemässä paluun politiikassa ainakin Hollannin näkökulmasta. Voiko Hollannin vaalitulos povata keskustalaisuuden uutta nousua myös laajemminkin Euroopassa?
2010-luvulla ja sitä ennen oli vasemman laidan ja erityisesti sosialidemokraattisten puolueiden valtakautta. 2015 alkanut siirtolaiskriisi edesauttoi oikeistolaisten ja erityisesti oikeistopopulististen ja äärioikeistolaisten puolueiden rakettimaistakin nousua. Ne hyödynsivät retoriikassaan esimerkiksi maahanmuuton uhkakuvia ja asemoituivat perinteisten puolueiden vaihtoehdoksi.
Nykyinen poliittinen polarisaatio ei johdu yksin historiallisista valtasuhteiden vaihteluista, vaan useiden samanaikaisten ilmiöiden kasautumisesta: arvokysymysten noususta politiikan ytimeen, globalisaation ja maahanmuuton synnyttämistä vastareaktioista sekä mediaympäristön muutoksesta, joka kannustaa kärjekkäisiin kannanottoihin. Tässä kehityksessä poliittisen keskikentän on ollut vaikea saada jalansijaa ja näyttäytyä äänestäjille varteenotettavana vaihtoehtona.
Jettenin ja D66:n vaalikampanjan onnistumisena pidetään optimistisen tulevaisuuskuvan vahvaa esilletuomista populistisen pessimismin vastavoimaksi. Lisäksi puolueen eurooppamyönteinen linja ja uskallus pureutua myös vaalien “kuumana perunana” pidettyyn Hollannin pakolais- ja maahanmuuttojärjestelmään puri äänestäjiin.
Näyttää siltä, että ihmiset ovat kyllästyneitä vastakkainasettelun aikakauteen ja repivään, tulevaisuususkottomaan politiikkaan, jolloin vaihtoehtoja etsitään poliittisen nelikentän keskikohdista.
Hollannin vaalitulos voi olla mahdollinen lähtölaukaus vaihtoehtojen nousuun keskeltä, mikäli puolueet osaavat sen hyödyntää. Poliittisen vastakkainasettelun seasta on edelleen hankalaa nousta, vaikka halkeamia esiintyy.
Huomioitavaa on, että poliittinen keskikenttä on varsin laaja ja keskustapuolueissa on sävyeroja. Keskeltä löytyy aina agraarijuurilla ja vahvalla maaseutuidentiteetillä varustetuista puolueista liberaalehin, vahvasti eurooppamyönteisiin kaupunkipuolueisiin. Poliittisen keskikentän määrittelyyn siis liittyy myös sävyeroja. Pureeko äänestäjiin vain tietynlainen keskustalaisuus?
Seuraavan kerran Euroopassa käydään vaaliuurnille muun muassa Ruotsissa 2026 ja Suomessa 2027. Näiden vaalien osalta on mielenkiintoista nähdä, miten keskustapuolueille käy.