Euroopan unionin tulevaisuus jakaa mielipiteitä äärestä laitaan. Tälle ainutlaatuiselle valtioliitolle kun on mahdotonta löytää vertailukappaletta, joka saumattomasti osoittaisi parhaan suunnan unionille. Keskeisessä asemassa on EU:n oikeusvaltiokehitys, joka ratkaisee sen, kuinka perusarvoihin ja -sopimuksiin suhtaudutaan tästä eteenpäin.
Alkujaan vaikutusvallaltaan vähäpätöinen talousyhteisö on kasvattanut kompetenssejaan vuosikymmenten saatossa ottaen suuremman roolin paitsi jäsenmaidensa asioissa myös maailmanpolitiikassa. Osa pitää kehitystä kielteisenä, kun taas toiset kokevat sen riittämättömäksi ja toivovat entistä kunnianhimoisempaa integraatiota. Innokkaimmat puhuvat jopa liittovaltion muodostamisesta. Moniäänisyys ja tietynlainen epäsovinnaisuus ovat osa Euroopan unionia, joka keskittyy arvokysymyksiin hallinnollisen konsensuksen sijaan. Jäsenmailta ei esimerkiksi edellytetä tukea federalismille, mutta yhteiset arvot on jokaisen hyväksyttävä ja omaksuttava. Perusarvoista tärkein on oikeusvaltioperiaate, sillä se velvoittaa EU:ta noudattamaan omia sopimuksiaan. EU:n viimeisimmässä perussopimuksessa, Lissabonin sopimuksessa, taas määritellään muiden arvojen sekä perusoikeuksien juridinen sitovuus. Voidaan siis ajatella, että oikeusvaltioperiaate toimii kattona kaikille EU:n perusarvoille ja -oikeuksille.
Yhteiset arvot – sidosaine vai illuusio?
Äkkiseltään järjestelmä kuulostaa toimivalta. EU on kuitenkin surullisen kuuluisa omien sopimustensa rikkomisesta, minkä lisäksi perusarvot ovat monella tapaa tulkinnanvaraisia. Jo yli kymmenen vuotta Unkarin pääministerinä toiminut Viktor Orban varmisti juuri jatkokautensa EU-vastaisella kampanjallaan, jossa ryöpytettiin “imperialistisia Brysselin byrokraatteja”. Euronews kertoi asiasta 4.4.2022, päivä Unkarin parlamenttivaalien jälkeen, mutta vastaavanlaisia syytöksiä on esitetty aikaisemminkin sekä Unkarin että Puolan johdosta. Maat ovat katsoneet, että niin sanotun illiberaalin demokratian toteuttamisen tulisi olla mahdollista valtioliitossa, joka kunnioittaa jäsentensä erityispiireteitä ja itsenäisyyttä. The Week uutisoi marraskuussa 2020, että Puola ja Unkari jarruttivat Next Generation EU -neuvotteluja nimenomaan arvopoliittisten erimielisyyksien takia. Pahamaineinen kaksikko tuumasi tuolloin, että EU on luisunut liiaksi kohti woke-ideologiaa sekä puuttunut jäsenmaidensa sisäpolitiikkaan perusteettomasti.
Puola ja Unkari ovat onnistuneet ajamaan keskustelun pattitilanteeseen kääntämällä EU:n omat periaatteet unionia itseään vastaan. Tulkitsemalla perusarvoja taantumuksellisesta näkökulmasta maat löytävät yhä uusia syitä toteuttaa kyseenalaisia hankkeitaan. EU:n dogmaattinen viestintä ei varsinaisesti auta asiaa, vaan vahvistaa mielikuvaa omahyväisestä ja naiivista valtioliitosta, joka aidon keskustelun sijaan pyrkii markkinoimaan omaa narrattiiviaan kaikin mahdollisin keinoin. Esimerkiksi EU:n suunnittelema vihapuhelainsäädäntö paitsi uhkaa sananvapautta myös pelaa suoraan Puolan ja Unkarin pussiin. EU näyttäytyisi entistä ahdasmielisempänä, minkä lisäksi unionilla olisi heikommat lähtökohdat kritisoida ilmaisunvapauteen kohdistuvia loukkauksia yksittäisissä jäsenmaissa, kuten Unkarissa. Maassa seksuaalivähemmistöihin liittyvää tiedonvälitystä rajoitetaan ankarasti.
Mielivaltainen oikeusvaltio
Helmikuussa 2022 koko Euroopan turvallisuusympäristö mullistui kerta heitolla, kun Venäjä aloitti raakalaismaisen hyökkäyksen Ukrainaan. EU:n jäsenmaat onnistuivat hämmästyttävän nopeasti asettamaan vihollisen raskaiden talouspakotteiden alaisuuteen. Paljon on kuitenkin vielä tekemättä, sillä EU rahoittaa yhä Venäjän hyökkäystä ostamalla itänaapuriltaan energiaa. Energiariippuvuuden katkaisemiseksi on ehdotettu uutta velkapakettia, mikä on sikäli erikoista, että edellinen paketti saatiin hyväksyttyä lupauksilla ratkaisun kertaluontoisuudesta. Korona-ajan elpymispaketin arvelluttavuus perustui siihen, ettei sen toteuttamiseen ollut juridisia edellytyksiä. EU:n perussopimuksen artiklat 123 ja 125 kävivät usein suomalaisten huulilla, kun kotimaassa väiteltiin uudesta velkainstrumentista. Varsinaisen paketin lisäksi keskustelua herätti legalistisen Suomen asema spontaanisti kehittyvässä Euroopan unionissa.
EU:n tilannekohtaista etenemistä selitellään usein parhain päin, mutta olisi ehkä sopivampaa kysyä, voiko puhdasoppinen oikeusvaltio laiminlyödä jatkuvasti omia sääntöjään? Onko tosiaan hyvä merkki, että sopimuksista luovutaan, kun poliittiset päätökset eivät yllä niiden asettamiin standardeihin? Esimerkiksi Vakaus- ja kasvusopimus on jo käytännössä päätynyt romukoppaan, sillä sen noudattaminen vaatisi velkaantumisen katkaisemista ja työläitä uudistuksia.
Resepti parempaan huomiseen
Toukokuussa 2021 käynnistynyt Euroopan tulevaisuuskonferenssi lähestyy jo loppuaan, mutta keskustelua käydään yhä vilkkaasti. Euroopan unionin lanseeraama demokratiakokeilu on lähes vuoden ajan edistänyt kansalaisten ja päättäjien välistä dialogia niin täysistunnoissa, kansallisissa tapahtumissa kuin konferenssin digitaalisella alustalla. Tulevaisuuskonferenssin aihepiirien joukkoon lukeutuu arvoja, oikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja turvallisuutta käsittelevä kokonaisuus, jonka parissa täysistunnon edustajista koostuva ryhmä on työskennellyt lokakuusta lähtien. Esityksiä on tehty tehokkaamman tiedottamisen, vähemmistökiintiöiden ja keskustelufoorumien puolesta.
Ehdotusten tasokkuus ja toteutettavuus on ollut vaihtelevaa, mutta niitä yhdistää yksi asia: ne eivät saavuta sitä kansanosaa, joka syvästi epäilee Euroopan unionia ja sen motiiveja. EU-asioiden parissa työskentelevien on ajoittain vaikea muistaa, etteivät kaikki skeptikot suinkaan ole syvän päädyn salaliittoteoreetikkoja tai etnonationalisteja. EU:n epäjohdonmukaisuus vieraannuttaa aivan järkeviäkin ihmisiä. Perusarvot eivät loppupeleissä tarjoa yksiselitteistä pohjaa EU-politiikalle ja esimerkiksi solidaarisuudella on perusteltu hyvinkin kyseenalaisia päätöksiä, kuten elpymisvälineen tapauksessa. EU:n oikeusvaltiodilemmaa ei saa ulkoistaa yksittäisille jäsenmaille, vihapuheelle tai disinformaatiolle. On tunnustettava, että unionin menettelytavat itsessään ovat usein ongelmallisia. Päällekäyvä pro-EU kampanjointi ei korjaa järjestelmän epäkohtia ja todellinen ratkaisu piileekin ennakkoluulottomassa itsetutkiskelussa. Kysymys kuuluu, pystyvätkö EU:n johtajat siihen.