Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa Yhdysvaltojen johtoasema maailmantaloudessa ja globaalissa turvallisuuspoliittisessa järjestelmässä on toiminut keskeisenä kansainvälisen politiikan ajurina. Nykyinen kehitys kohti moninapaista maailmanjärjestystä kuitenkin ravistelee tätä rakennetta, jolloin Euroopan ja Yhdysvaltain tulisi pyrkiä löytämään uusia keinoja vahvistaa transatlanttisen suhteen globaalia painoarvoa.
Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen taloudet muodostavat yhdessä lähes 50 prosenttia koko maailman bruttokansantuotteesta ja kolmasosan maailmankaupasta. Yhdysvallat ja sen liittolaiset Natossa käyttävät yhteensä lähes 920 miljardia dollaria puolustusmenoihin. Viime kädessä kyseessä on eräs maailman voimakkaimmista koalitioista, joka on yhdistänyt poikkeuksellisen laajan joukon valtioita yhteisten arvojen ja tavoitteiden taakse.
Presidentti Donald Trumpin myötä on kuitenkin herännyt pohdintaa sen suhteen, miltä transatlanttisten suhteiden tulevaisuus näyttää. Kenties kylmän sodan jälkeisessä maailmassa olisikin arvioitava uudelleen tärkeimmät periaatteet sekä tavoitteet, ja miten suhdetta tulisi kehittää – sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Vaarana on, että nykyisen maailmanpolitiikan turbulenssin aikakaudella tämä merkitys unohtuu. Sekä Yhdysvalloilla että Euroopalla on omat huolensa, jotka vievät niiden huomiota toisistaan.
Yhdysvallat on resurssiensa puolesta yhä maailman ainoa supervalta, mutta sen tunnustus ei ole enää universaali itsestäänselvyys. Maailmanpolitiikassa eletään nousukkaiden aikakautta, jossa huipulle on tunkua. Esimerkiksi Kiina, Venäjä, Iran ja Turkki ovat osoittaneet voivansa halutessaan asettua poikkiteloin Yhdysvaltain tavoitteiden kanssa.
Samaan aikaan Yhdysvalloissa on jatkunut jo vuosia keskustelu sen maailmanpoliittisesta roolista. Kysymys on pitkälti ollut valinnasta kahdenlaisen suhtautumisen välillä: joko Yhdysvallat omaksuu perinteisen vahvan ja globaalin toimijan roolin tai Yhdysvaltain tulisi olla vähemmän huolissaan ja kiinnostunut muun maailman asioista. Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat karu tulos perinteistä Yhdysvallat-vetoista maailmanjärjestystä kannattaville amerikkalaisille ja sen liittolaisille Euroopassa.
Tilanteen omalaatuisuutta korosti, että trumpilainen America first maailmankuva ei automaattisesti anna Yhdysvaltain liittolaisille perinteistä erityisroolia. Trumpin periaatteelliseen realismiin pohjautuva ulkopolitiikka asettaa toiminnan keskiöön Yhdysvaltain kansalliset intressit ja amerikkalaisten edun. Kyseessä ei ole täysvaltainen vetäytyminen Yhdysvaltain sitoumuksista tai täydellinen tavoitteiden uudelleenarviointi vaan ennemminkin edellä mainittujen asioiden saavuttamiseen tähtäävien keinojen tarkempi laskelmointi. Laskelmointiprosessissa puolestaan on oleellista se, miten amerikkalaisten taloudellis-turvallisuusedut huomioidaan parhaiten.
Amerikkalainen tutkimuslaitos Chicago Council on jo vuosien ajan mitannut amerikkalaisten mielipiteitä Yhdysvaltain ulkopolitiikasta. Viimeaikaisissa mielipidemittauksissa reilu enemmistö amerikkalaisista on pitänyt maansa aktiivista roolia ja liittolaissuhteita tärkeinä tavoitteina ja lähtökohtina. Mielipidemittaukset ovat samalla osoittaneet, miten amerikkalaisten keskuudessa liittolaissuhteilla on edelleen tunnustettu asema maan ulkopolitiikassa. Trumpin America first ulkopolitiikkaa ei ole iskostunut maan kansalaisten tai edes nykyisen hallinnon keskeisten toimijoiden ajattelutapaan. Yhdysvalloissa elää kuitenkin rinnakkain myös aitoa turhautumista eurooppalaisten vähäiseksi koettuun taakanjakoon globaalien kriisien ratkaisemisessa ja turvallisuuden tuottamisessa.
Euroopan kaksi raidetta
Trumpin hallinnon ulkopoliittinen asennoituminen on näkynyt myös transatlanttisia suhteita käsittelevässä retoriikassa. Vaikka Euroopassa Yhdysvaltain merkitys tunnustetaan, on transatlanttisissa suhteissa havaittavissa myös kitkaa. Euroopalle vaikein transatlanttisen suhteen kysymys kytkeytyy yhteisten tavoitteiden asettamiseen erilaisia arvoja edustavan presidentin kanssa.
Ensinnäkin Trumpin kintaalla viittaaminen keskeisten liittolaisten arvoille on luonut transatlanttisiin suhteisiin arvokuilua esimerkiksi kauppa- ja ilmastopolitiikassa. Vastentahtoisen Trumpin kanssa toimiminen aiheuttaa syvää turhautumista Euroopassa ja hankaloittaa yhteisten asioiden ajamista. Toiseksi, vähättelevät ja transaktionalistiset puheet talous- ja turvallisuusyhteistyöstä Euroopan kanssa laskevat transatlanttisen suhteen Yhdysvaltain muun yleisen ulkopolitiikan hoitamisen tasolle.
Mikäli osapuolet eivät koe suhdettaan erityislaatuiseksi, tulee niihin laiha kausi käytännön saavutusten osalta. Transatlanttisen suhteen lyhyen tähtäimen tappio tulee lähivuosina suuntautumaan läntisen johtajuuden pirstaloitumisen voimistumiseen – etenkin jos Yhdysvaltain kansalliset intressit ja ulkopoliittiset tavoitteet lunastetaan arvojen kustannuksella. Suhteessa ei ole edetty peruuttamattomiin tiloihin, mutta riski Yhdysvaltain ja Euroopan välisen kuilun kasvamiseen on olemassa. Euroopalla ei ole syytä tinkiä omista tavoitteistaan esimerkiksi ilmasto- ja ihmisoikeuspolitiikkansa suhteen, mutta suhdetta Yhdysvaltoihin on ylläpidettävä kaksilla rattailla, jotka perustuvat lyhyen ja pitkän aikavälin eurooppalaisen strategian kehittämiseen.
Lyhyen aikavälin transatlanttisten suhteiden tulisi perustua pitkälti samanlaisiin ajatuksiin, joita ryhmä saksalaisia ulkopolitiikan asiantuntijoita on hiljattain hahmottelut. Transatlanttiset suhteet ovat olleet erityisesti saksalaisen ulkopolitiikan kannalta keskeisessä roolissa toisen maailmansodan jälkeen ja maa on ollut taloudellisesti ja ulkopoliittisesti suuri hyötyjä Yhdysvallat-vetoisesti järjestyksestä. Saksan suhde Yhdysvaltoihin on samalla kuitenkin heijastellut laajemmin transatlanttisia suhteita ja siksi saksalaisen ajatusten kuuntelu on suositeltavaa.
Saksalaiset asiantuntijat varoittavat poliittisia johtajia lyhytnäköisyydestä suhteessa Yhdysvaltoihin. Vaikka Trumpin hallinnossa on vetäytymisen tendenssejä, Yhdysvallat on kuitenkin transatlanttisen maailman etujen mukaisen maailmanjärjestyksen kulmakivi – siten suhteiden vaaliminen Atlantin yli kaikissa olosuhteissa on äärimmäisen tärkeää.
Anti-amerikkalaisuuden sijaan tutkijat ehdottavat käytännöllistä lähestymistä Trumpiin esimerkiksi energia- ja turvallisuuspolitiikan kautta. Nämä ovat sellaisia politiikan aihealueita, joissa yhteissävel on helppo löytää sen sijaan että eurooppalaiset haastaisivat Trumpia kohtuuttomasti kauppa- tai maahanmuuttopolitiikassa. Ensisijaisesti Saksalle suunnattu strateginen lähestymistapa Yhdysvaltoihin sopisi myös muille Euroopan valtioille. Lyhyellä aikavälillä pääajatuksena on tutkijoiden mukaan välttää eskalaatioita ja konflikteja Trumpin hallinnon kanssa ja samalla rakentaa eurooppalaista omavaraisuutta transatlanttisten raamien sisällä.
Lyhyen aikavälin strategian lisäksi Euroopassa olisi valmistauduttava transatlanttisen suhteen lujittamiseen luonnostelemalla uusi pitkän aikavälin strateginen kumppanuus Euroopan ja Yhdysvaltain välille. Tarve kumppanuuden lujittamiseksi perustuu laajempiin muutoksiin maailmanpolitiikan trendeissä, jossa samanmielisten läntisten teollisuusmaiden tulisi pyrkiä läheisempään taloudellis-turvallisuusyhteistyöhön omien intressiensä turvaamiseksi.
Uusi kumppanuussopimus tarvitsisi eurooppalaiseksi johtotähdekseen Ranskan ja Saksan aktiivista roolia nykyisten ja lähitulevaisuuden transatlanttisten suhteiden vaalijana. Maiden tulisi ottaa EU:n puitteissa johtaakseen aloitteen uuden transatlanttisen kumppanuuden muodostamisesta. Transatlanttisen suhteen vahvistamisessa myös Isolla-Britannialla voisi olisi intressejä, jotka voisivat olla luonteva keino kytkeä britit mukaan eurooppalaiseen ulkopolitiikkaan myös brexitin jälkeisessä tilanteessa.
Tavoitteena tulisi olla EU:n jäsenmaiden ja Yhdysvaltain välinen moderni transatlanttinen kumppanuus, joka perustuisi yhteiseen arvojulistukseen ja sen mukaisia sekä kahdenvälisiä tavoitteita edistäviin instituutioihin. Kumppanuudella voisi olla neljä pääkategoriaa: 1) arvojohtajuus (demokratia ja oikeusvaltio), 2) keskinäiset taloussuhteet (TTIP ja vapaakauppa), 3) alueellinen turvallisuuspolitiikka (NATO–EU-raiteen laajentaminen) ja 4) jaettu globaali vastuurooli, jossa EU ja Yhdysvallat ottaisivat aktiivisemmin yhteisroolia kansainvälisten kriisien hoitamisessa. Globaalin vastuun kehittämistä varten Yhdysvallat ja EU voisivat esimerkiksi yhdistää resurssejansa yhteisten humanitaarisen- ja ulkomaanavun, terrorismintorjunnan ja kriisinhallinnan instituutioiden perustamiseksi.
Transatlantismin tarve kasvaa tulevaisuudessa
Moderni transatlattinen suhde tulisi luoda historialliselle pohjalle ja perinteisiä yhteisiä arvoja noudattaen, mutta nykypäivän tarpeisiin ja maailmantilanteeseen mukautuen. Trumpin hallinto on liian epävarmana osapuoli uuden strategisen kumppanuuden kartoittamiseksi, sillä se on osoittautunut olevansa kiinnostuneempi oman asemansa turvaamisesta kuin liberaalin kansainvälisen politiikan järjestyksen edistämisestä. Siksi uudistettua kumppanuusaloitetta tulisi hautoa lähitulevaisuutta varten.
Euroopan hyvinvointi ja turvallisuus ovat toisen maailmansodan jälkeen perustuneet vahvasti Yhdysvallat-vetoiseen järjestelmään. Nyt Euroopalla ja Yhdysvalloilla on edessään yhteiset haasteet: molemmat etsivät kansalaisilleen vakaita ja turvallisia hyvinvoinnin lähteitä. Muuttuvan maailmanpolitiikan kierteissä Yhdysvallat ja Eurooppa ovat samalla puolella. Siksi panostaminen transatlanttisiin suhteisiin on edelleen molempien osapuolten etujen mukaista.
TEKSTI Henri Vanhanen
KUVA Pixabay
Kirjoittaja on toimittaja Tähdistö- ja The Ulkopolitist -lehdissä. Hän on erikoistunut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä Euroopan ja Yhdysvaltain turvallisuuskysymyksiin.