Venäjän asettamat sotilaalliset haasteet ja Yhdysvaltain uudet vaatimukset puolustusmenojen korotuksista ovat asettaneet eurooppalaiset vaikeaan tilanteeseen. Muuttunut toimintaympäristö on samalla osoittanut, miten eurooppalainen turvallisuuspolitiikka kaipaa johtajuutta. Vaikka Yhdysvallat ja Nato ovat edelleen korvaamaton osa Euroopan turvallisuutta, EU:n aktiivisempi ote maanosan turvallisuuskysymyksiin on muuttumassa vääjäämättömäksi kehityssuunnaksi.
Euroopan turvallisuus elää myllerryksen aikakautta. Venäjän ulkopolitiikan revansismi ja presidentti Donald Trumpin Yhdysvaltain epäluottamusta herättävä suhtautuminen Natoon muokkaavat toimintaympäristöä vaikeammin hallittavaksi.
Eurooppalaisten osalta uutta tilannetta kuvailee muutosten ohella heikentynyt kyky vaikuttaa oman maanosansa turvallisuuspolitiikan suuntaan. Viimeisin esimerkki tästä on INF-sopimuksen romuttuminen, joka heijastuu suoraan eurooppalaisten turvallisuusasemaan.
Toinen merkittävä eurooppalaisten ongelma on ollut jo pitkään jatkunut puolustuksellisten suorituskykyjen vajavaisuus. Trump on tuonut taakanjako-keskusteluun uusia kierroksia ja pitänyt Naton eurooppalaisia jäsenmaita pihtiotteessa puolustusmenojen osalta.
Huhtikuussa 70-vuotta täyttänyt Nato ei juhlinut pyöreitä vuosiaan parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Epäluottamus transatlanttisissa suhteissa on huipussaan.
Muuttunut toimintaympäristö on osoittanut, miten eurooppalainen turvallisuuspolitiikka kaipaa johtajuutta ja vision. Vaikka Yhdysvallat ja Nato ovat edelleen korvaamaton osa Euroopan turvallisuutta, EU:n aktiivisempi ote maanosan turvallisuuskysymyksiin on muuttumassa vääjäämättömäksi kehityssuunnaksi.
Eurooppalaisen puolustuksen rakenteelliset ja sisäiset ongelmat
Euroopassa ei ole jätetty huomioimatta ympäröiviä vaikeuksia. Sekä Ranskassa että Saksassa on laadittu aloitteita Euroopan turvallisuuspoliittisten suorituskykyjen parantamiseksi. Puheet Euroopan strategisesta autonomiasta eivät kuitenkaan ole helpottaneet tilannetta.
Washingtonissa eurooppalaisten aloitteellisuuteen on suhtauduttu vähintäänkin penseästi, vaikka toisaalta Yhdysvallat onkin vaatinut Euroopalta suurempaa osallistumista puolustusmenojen vastuunkantoon.
Kysymys Euroopan turvallisuuspoliittisesta toimijuudesta kilpistyy usein ajatukseen kasvattaa nimenomaan Euroopan unionin roolia sotilaallisena toimijana. Lisävauhtia tälle ajatukselle on tuonut vuonna 2017 käynnistetty EU:n pysyvä rakenteellinen yhteistyö, joka on luonut raameja jäsenmaiden sotilaallisten kykyjen kehittämiselle.
Vaikka EU-puolustuksen poliittinen eteneminen on tervetullut edistysaskel, on edelleen epäselkeyttä, mihin Euroopan unionin puolustusintegraatiolla pyrkii. Jotta EU voisi olla varteenotettava toimija puolustuspolitiikan saralla, sen olisi kyettävä tarjoamaan vastaus kolmeen perusongelmaan.
Ensinnäkin EU-puolustusta ei ainakaan lähivuosien osalta olla viemässä puolustusjoukkojen muodostamisen suuntaan. Aluepuolustus edellyttäisi sotilaallisia joukkoja sekä niiden käyttöä ja tarkoitusta ohjaavat rakenteet ja instituutiot. Käytännössä lähivuosina ei kuitenkaan olla luomassa puolustusjoukkoja EU:lle, vaan kyse on ollut pikemminkin yhteistyöväylän luomisesta sotilaallisille tahoille puolustusalalla.
Samalla on huomioitava, että varteenotettavien puolustuskykyjen muodostaminen vaatii pitkän ajan rahallista ja ajallista sitoutumista. Jäsenmaat ovat yhtä mieltä siitä puolustuskykyjen vahvistamisesta, mutta tämä koskee ainakin toistaiseksi lähinnä suorituskykyjen lisäämistä, mikä tarkoittaa sotilaallista kalustoa ja puolustusalan alan tutkimusta, joita jäsenmaiden on tarkoitus hankkia tai kehittää yhdessä EU:n tuella.
Keskustelun painopiste onkin tällä hetkellä yhteisen puolustuspoliittisten instituutioiden vahvistamisen sijaan EU-maiden sotilaallisissa kyvyissä. Suorituskyvyt ovat kuitenkin samalla eurooppalaisten Akilleen kantapää, mistä Saksa on tällä hetkellä paras esimerkki.
Saksalaisten haluttomuus ja toisaalta myös kyvyttömyys korottaa puolustusmenojaan tai modernisoimaan armeijaansa kuvastaa keskeistä ongelmaa; minkäänlaista EU-puolustusta on mahdoton rakentaa lyhyellä aikavälillä, varsinkin jos enemmistö eurooppalaisista ei kykene muodostamaan uskottavaa sotilaallista suorituskykyä.
Toiseksi, EU-puolustuksen merkittävänä ongelmana ovat jäsenmaiden erilaiset käsitykset puolustuksen strategisista tarpeista. Ranska korostaa Euroopan strategista autonomiaa ja sen omia alueellisia intressejä, kun taas esimerkiksi Saksassa on pyritty ylläpitämään suhdetta hankalana pidettyyn Yhdysvaltain johtoon Naton kautta. Suomessa on puolestaan perinteisesti korostettu alueellisen puolustuksen tärkeyttä ja esimerkiksi Venäjän voimapolitiikan luomiin uhkiin vastaaminen.
Kolmanneksi, erimielisyyttä herättää myös jäsenmaiden välinen avunanto, eli EU:n avunantovelvoite artikla 42.7. EU:n perussopimuksen eli Lissabonin sopimuksen mukaan yhteinen puolustuspolitiikka johtaa yhteiseen puolustukseen, kun Eurooppa-neuvosto niin yksimielisesti päättää. Uudet EU:n puolustusyhteistyön muodot eivät koske tätä, eivätkä ohjaa EU:ta puolustusliiton suuntaan. Artikla 42.7:llä on vielä matkaa todelliseksi turvatakuuksi ja sen toimivuus edellyttäisi jäsenmaiden yhteisiä harjoituksia ja soveltamista.
EU:n olisi määriteltävä tarkkaan ne uhat ja tarpeet, johon EU-puolustus vastaisi. Kun sotilaallinen aluepuolustus on Naton vastuulla, EU:n olisi kyettävä määrittelemään oman puolustuksensa suhde tähän ja varsinkin Naton artikla viiteen. Suomessa on erityisesti korostettu Lissabonin sopimuksen sisältyvää keskinäistä avunantovelvoitetta. Samanlaista intoa tähän ei kuitenkaan ole löytynyt Ranskaan lukuun ottamatta muista jäsenmaista, mikä korostaa Naton roolia Euroopan alueellisena puolustajana.
Euroopan vaihtoehdot?
On epätodennäköistä, että EU kehittyisi Naton kaltaiseksi sotilasliitoksi. Mikäli tällaiselle suuntaukselle edes löytyisi tahtotilaa, Yhdysvaltojen suorituskykyjen korvaaminen kehittäminen kestäisi vuosikymmeniä, joka puolestaan tarkoittaisi eurooppalaisten aseman heikentymistä pitkäksi aikaa. Peruslähtökohtana on, että enemmistö EU-jäsenmaista on Naton jäseniä.
Pitkällä tähtäimellä Euroopan turvallisuusrakenne on joka tapauksessa kestämätön, mikäli eurooppalaiset eivät voi itse vaikuttaa maanosan yleiseen turvallisuustilanteeseen tai muodostavat heikoilla suorituskyvyillään turvallisuusvajeita.
Paras vaihtoehto niin sanotulle EU-puolustukselle välittömässä tulevaisuudessa vaikuttaisi olevan EU-jäsenmaiden sotilaallisten suorituskykyjen vahvistaminen, mikä puolestaan tukee nykyisiä turvallisuusrakenteita. Tämä pohjimmiltaan vastaisi myös Yhdysvaltain esittämään kritiikkiin taakanjaosta.
Mikäli EU:n turvallisuuspoliittista toimijuutta halutaan vahvistaa, Euroopassa olisi päästävä yhteisymmärrykseen siitä, haluavatko jäsenmaat edetä turvallisuuspolitiikassa unionin rakenteissa ja instituutioissa vai jäsenmaiden välisillä sopimus- ja avuantomenettelyillä, kuten esimerkiksi Ranskan presidentti Emmanuel Macron on esittänyt.
Molemmat ratkaisut kuitenkin edellyttäisivät EU:n ja Naton välisen suhteen selkeyttämistä. Euroopan puolustus nojaa viime kädessä Yhdysvaltain suorituskykyihin, jolloin Naton rooli on eurooppalaisille korvaamaton eikä eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan tulevaisuutta koskevista ratkaisuista voida puhua realistisesti ilman transatlanttista linkkiä. Tässä mielessä keskustelua EU:sta Naton eurooppalaisena pilarina ei voi sivuuttaa.
EU:n turvallisuuspoliittisen aseman vahvistamisella on myös toinen selkeä ja kauaskantoinen ulottuvuus. Euroopassa olisi kyettävä varautumaan siihen, että sen on mahdollisesti jatkossa oltava strategisesti itsenäisempi toimija niillä maantieteellisillä alueilla, jotka vaikuttavat suoraan jäsenmaiden omiin intresseihin ja joihin Naton resurssit eivät riitä, kuten Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka.
Suurvaltapolitiikan painopisteiden muutokset pakottavat eurooppalaiset aktiivisemmiksi turvallisuudentuottajiksi. Ei ole kuitenkaan syytä ajatella, etteikö EU olisi jo nyt kollektiivisen turvallisuuden toimija. Jo pelkästään EU:n sisämarkkinat, yhteinen valuutta ja Lissabonin sopimus luovat käsityksen yhteisen turvallisuusintressin piiriin kuuluvasta alueesta.
Eurooppalaisessa turvallisuuspolitiikassa on kyse ennen kaikkea siitä, onko jäsenmailla halua muuntaa jo olemassa olevaa yhteistä turvallisuusintressiä selkeäksi eurooppalaiseksi turvallisuuspolitiikaksi. Mikäli EU:lla ei ole kykyä muodostaa yhtenäistä kantaa itseään koskeviin turvallisuusteemoihin, miksi kukaan ottaisi sen näkemyksiä huomioon jatkossakaan?
TEKSTI Henri Vanhanen
KUVA Wikimedia Commons
Kirjoittaja työskentelee kansanedustajan avustajana ja toimitussihteerinä The Ulkopolitist -verkkolehdessä. Hän on erikoistunut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä transatlanttisiin turvallisuuskysymyksiin.