Turvallisuusympäristömme haasteet aina Georgian sodasta Krimin valtaukseen ja laajempiin kyber- ja hybridiuhkiin osoittavat, että sotilaallisen voimankäytön mahdollisuus Euroopassa on yhä mahdollista. Sodankäynnin luonne on kehittynyt vaikeammin ennakoitavaksi, yllätykseen tähtääväksi, ja vaikuttamisen muodot ovat laajentuneet. Sotilaalliset uhkat eivät enää rajoitu kansainvälisiin kriisipesäkkeisiin vaan niitä torjutaan myös Euroopan rajojen sisäpuolella.
Muutos on pakottanut Euroopan keskeisimmät toimijat, Naton ja Euroopan unionin, määrittelemään omat roolinsa uusiin turvallisuushaasteisiin vastaamiseksi. Käsittelen tässä artikkelissa aihetta nimenomaan Naton näkökulmasta: mikä on sen rooli Euroopan puolustuksessa ja miten kehittyvä EU–Nato-yhteistyö tukee turvallisuushaasteisiin vastaamista.
Nato on jäsenmaidensa keskinäisen puolustuksen järjestö, jonka kolme päätehtävää ovat yhteinen puolustus ja pelote, kriisinhallinta sekä kumppanuudet. Naton 29 jäsenmaasta 22 on samalla EU:n jäseniä. EU:n jäsenmaista ainoastaan Suomi, Ruotsi, Itävalta, Irlanti, Malta ja Kypros eivät kuulu Natoon.
Naton ensimmäinen pääsihteeri (1952–1957) lordi Ismay kiteytti Naton päätehtäviksi ”pitää amerikkalaiset sisällä, venäläiset ulkona ja saksalaiset matalana”. Nato on järjestönä kulkenut pitkän tien kylmän sodan aikaisesta kollektiiviseen puolustukseen keskittyvästä toimijasta 1990-luvun ja 2000-luvun alun enemmän kriisinhallintaan keskittyväksi puolustusliitoksi – ja jälleen takaisin juurilleen. Turvallisuusympäristön muutos on viime vuosina palauttanut yhteisen puolustuksen Naton agendalle, mutta Natolle on yhä tärkeää, että se huolehtii niin sanotusta ”360-asteen näkökulmasta” myös muista tehtävistään.
Viime vuosien tapahtumien myötä Nato on kääntänyt paitsi katseensa myös fyysisen läsnäolonsa oman alueensa ulkoisista kriisinhallintaoperaatioista kohti oman alueen puolustamista mahdollisessa artikla 5. tilanteessa. Yhteisen puolustuksen palaaminen Naton päällimmäiseksi tehtäväksi on vaatinut isoa ajattelutavan muutosta – myös Euroopassa on jouduttu heräämään siihen mahdollisuuteen, että sotilaallista voimaa käytetään jälleen mantereellamme. Ennaltaehkäisykyky syntyy siitä, että liittokunnalla on olemassa myös riittävä puolustuskyky, jos tämä pelote ei toimisikaan. Puolustussuunnittelussa on varauduttava aina myös kaikista pahimpaan ja kehitettävä tätä kykyä jatkuvasti – puolustuskykyä ei jälleenrakenneta silloin, kun on jo liian myöhäistä.
Painopisteen muutos ei ole ollut ainoastaan poliittinen, vaan se on saanut tuekseen konkreettisia sotilaallisia toimenpiteitä. Nato keskittyy perustehtäväänsä, yhteiseen puolustukseen, yhä vahvemmin. Se pyrkii sopeutumaan turvallisuusympäristön muutokseen ja kehittämään toimintaansa siten, että se pystyy täyttämään tehtävänsä myös tulevaisuudessa.
Vuoden 2016 Varsovan huippukokouksessa Nato päätti pelotteen ja puolustuksen vahvistamisesta. Viimeisen vuoden ajan Nato on lisännyt läsnäoloaan Euroopassa Viroon, Latviaan, Liettuaan ja Puolaan sijoitettujen (niin sanotun eteentyönnetyn läsnäolon) Enhanced Forward Presence (EFP) -joukkojen kautta. Harjoitustoimintaa on lisätty alueellamme. Samanaikaisesti Euroopan maiden puolustusbudjetit ovat kasvusuunnassa ja maita rohkaistaan ottamaan enemmän vastuuta omasta puolustuksestaan.
Tämä muutos on kiihtynyt viime vuosina ja puolustussuunnittelun näkökulmasta se edellyttää sitä, että kovia sotilaallisia suorituskykyjä on ryhdyttävä rakentamaan uudelleen, joukkoja on harjoitettava ja esimerkiksi logistiikkaa kehitettävä ajatellen toimintaedellytyksiä myös omalla mantereellamme. Joukot ja kalusto on tarvittaessa saatava nopeasti liikkeelle ja nopean toiminnan kyky korostuu, esimerkkinä toimivat erittäin nopean toiminnan eli Very High Readiness Joint Task Force (VJTF) -joukot.
Turvallisuusympäristön muutos merkitsee myös sitä, että tarve EU:n ja Naton yhteistyölle on kasvanut. Molempien panosta tarvitaan Euroopan turvallisuuden takaamisessa ja organisaatioiden väliseen yhteistyöhön onkin panostettu viime vuosina voimakkaasti. Yhteisessä työkalupakissa on riittävästi erilaisia välineitä erilaisiin turvallisuusuhkiin vastaamiseksi. Molemmilla organisaatioilla on omat selkeät tehtävänsä – Nato vastaa yhteisestä, sotilaallisesta puolustuksesta ja EU tätä laajempien turvallisuusuhkien torjunnasta. EU:n globaalistrategian kuvaamat kolme tehtävää ovat Euroopan suojelu, muun muassa hybridiuhkiin vastaamalla, kriisinhallinta ja kumppanien tukeminen. EU ei siis ole puolustusliitto, eikä sille EU-komission puheenjohtajan räväköistä lausunnoista huolimatta kaavailla ”EU-armeijaa”. Puolustuksen kehittäminen on kuitenkin yksi EU:n strategisista painopistealueista ja lisäarvoa voidaankin saada muun muassa suorituskykyjen kehittämisestä, puolustusrahastosta, yhteishankinnoista ja puolustustutkimuksesta. EU:n globaalistrategiassa mainittu ”strateginen autonomia” muodostuu unionin itsenäisestä poliittisesta päätöksentekokyvystä, itsenäisestä sotilaallisesta johtamisjärjestelmästä, tarvittavista itsenäisistä suorituskyvyistä ja eurooppalaisesta puolustusteollisuudesta.
Työnjako on jokseenkin selvä: EU:n Lissabonin sopimukseen sisältyvässä keskinäisen avunannon velvoitteen artikla 42:ssa todetaan, että jäsenmaiden turvallisuuspoliittisia valintoja kunnioitetaan – käytännössä tämä tarkoittaa Natoa. Lisäksi sen sitoumusten tulee olla yhdenmukaisia Naton kollektiivista puolustusta koskevien sitoumusten kanssa – Brysselissä käydyissä keskusteluissa on laajasti korostettu, että mahdollisessa kriisitilanteessa Naton artikla viisi on ensisijainen.
Toinen tapa kuvata järjestöjen toisistaan poikkeavia rooleja on se, että EU huolehtii kriiseistä enemmän niiden syntysijoilla, kun taas Nato vastaa oman alueensa sotilaallisesta puolustamisesta. Kolmas, karrikoitu tapa työnjaon kuvaamiseen on, että Nato vastaa siis koviin, sotilaallisiin uhkiin ja EU:n rooli painottuu enemmän ei-sotilaallisten uhkien torjumiseen. Käytännössä erottelu ei toimi yhtä puhdasoppisesti. Esimerkiksi osa Naton eteläisistä jäsenmaista peräänkuuluttaa sille vahvempaa roolia myös terrorismin torjunnassa, joka on perinteisesti Euroopassa ollut enemmän sisäisen turvallisuuden (poliisin, lainvalvonta- tai puolisotilaallisten joukkojen) tehtäväkenttää.
EU–Nato-yhteistyö oli tärkeää jo kansainvälisen kriisinhallinnan ollessa vahvemmin järjestöjen tehtäväkentällä, mutta nyt Naton ja EU:n yhteistyön ja poliittisen yhtenäisyyden tarve on suurempi kuin koskaan. Varsinaisena merkkipaaluna Naton ja EU:n yhteistyön tiivistämisessä voidaan pitää Naton Varsovan kesän 2016 huippukokouksen yhteydessä annettua yhteisjulistusta, jota on täydennetty yhteistyön lisäämisellä mm. kyberuhkien torjunnassa, merellisen turvallisuuden alalla sekä harjoitusten koordinoinnissa. Viime aikoina yhdistäviksi aiheiksi on nostettu myös hybridiuhkien torjuminen, tästä tuoreena esimerkkinä toimii EU–Nato-yhteistyönsaralla Helsinkiin perustettu Eurooppalainen hybridiuhkien osaamiskeskus. Myös logistiikan kehittäminen (ns. ”Military Mobility” -ajatus koskee joukkojen ja kaluston vapaata liikkuvuutta Euroopassa) on korostunut viime aikoina. Keskustelu järjestöjen tehtävien ja toimintojen päällekkäisyydestä on jo käyty ja pikemminkin puhutaan nyt toisiaan täydentävyydestä.
Euroopan turvallisuudesta huolehtiminen on vahvistunut molempien toimijoiden agendalla ja tämän tehtävän täyttämisessä molemmilla on roolinsa niin poliittisten, taloudellisten, sotilaallisten ja lainsäädännöllisten työkalujen kehittämisen ja koordinoimisen kautta. Nato vastaa tämän sotilaallisen kyvyn kehittämisestä ja oman alueensa puolustuksesta, myös Euroopassa.
TEKSTI Tiina Tarvainen
KUVAT Tiina Tarvainen & Unsplash
Kirjoittaja työskentelee puolustusasiainneuvoksena Suomen Nato-edustustossa Brysselissä.