Suuret ihmisvirrat ovat synnyttäneet tarpeen uudistaa eurooppalaista turvapaikkapolitiikkaa nykyhetken olosuhteiden mukaiseksi. Järjestelmää halutaan oikeudenmukaistaa ja tehostaa, jotta vastuu jakautuu tasaisemmin, hallinta on toimivampaa ja väärinkäytösten määrä vähäisempää. Euroopan Unionin jäsenmaat ovat neuvotelleet uudistuksista useamman vuoden ajan, mutta selkeää yhteisymmärrystä ei ole vielä saavutettu. Erityisen paljon haastetta on tuottanut Dublin-sopimuksen uudelleenmuotoilu. Useista uudistuksen strategisista suuntaviivoista on saatu sovinto, mutta samalla huolta herättää kysymys siitä, riittääkö eurooppalainen solidaarisuus uudistusten konkreettiseen toteuttamiseen siten, että jokainen jäsenvaltio on toiminnassaan yhtä sitoutunut.
Euroopan unionin sisäistä turvapaikkapolitiikkaa säädellään Dublin-sopimuksella, jonka kautta määritetään minkä jäsenvaltion vastuulla kukin turvapaikanhakija on. Nykyisen sopimuksen mukaan vastuu on sillä EU-maalla, johon turvapaikanhakija ensimmäisenä saapuu ja jossa hänen tietonsa dokumentoidaan valtion rekisteriin. Tällaista järjestelmää ei ole tarkoitettu hallinnoimaan nykyisenlaisia suuria ihmisvirtoja. Järjestelmän epätoimivuus konkretisoitui vuonna 2015, kun Eurooppaan saapui lyhyen ajanjakson aikana miljoona turvapaikanhakijaa ja tilanne ei pysynytkään enää hallinnassa. Kukin jäsenmaa ryhtyi tulkitsemaan yhteisiä säännöksiä omalla tavallaan, suuri osa yksilöistä jäi rekisterijärjestelmien ulkopuolelle ja niin kutsuttujen Dublin-palautusten toteuttaminen hankaloitui huomattavasti. Jäsenmaihin jäi suuri määrä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita ihmisiä, koska palautusjärjestelmissä on huomattavia heikkouksia. Esimerkiksi Turkki suostui ottamaan Kreikasta takaisin vain lähinnä syyrialaisia turvapaikanhakijoita ja näiden palautustoimien seurauksena pakolaisvirrat Syyriasta alkoivat kohdistua muihin maihin, jolloin palautusprosessit monimutkaistuvat entisestään. Järjestelmä itsessään on epätasa-arvoinen ja tarjoaa väärinkäytösten mahdollisuutta sekä ohjaa resursseja toisinaan vääränlaisiin prioriteetteihin. Suurin vastuu turvapaikanhakijoista keskittyy Euroopan ulkorajavaltioille, kuten Italialle, Kreikalle ja Unkarille, joka on yhteisen vastuunkannon nimissä kyseenalaista. Järjestelmän alaisuudessa on ollut mahdollista luoda ihmissalakuljetuksesta miljoonabisnes ja toteuttaa Euroopassa normalisoitunutta toimintatapaa, jossa laillisen turvapaikkastatuksen saaminen edellyttää laitonta maahantuloa. Tällaisella toimintatavalla voidaan nähdä olevan kauaskantoisia negatiivisia vaikutuksia. Järjestelmäuudistus on välttämätön.
Turvapaikkapolitiikan linjanvedot
Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 80 artiklassa todetaan, että turvapaikka-asioita, muuttoliikettä ja ulkorajoja koskevat yhteiset poliittiset linjat perustuvat jäsenvaltioiden yhteisvastuun ja oikeudenmukaisen vastuunjaon periaatteeseen. Tämä ei toteudu tällä hetkellä. Euroopan unionissa haasteet on tunnustettu ja parhaillaan tehdään työtä eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän parantamiseksi. Euroopan komission lausunnon mukaan turvapaikanhakijat tulee sijoittaa jäsenmaihin nykyistä solidaarisemmin. Käytännön tasolla tämä onnistuu maakohtaisin kiintiöin, jolloin sijoituskriteereinä voidaan pitää esimerkiksi jäsenmaan suhteellista kokoa, elintasoa, työttömyysastetta, vastaanottokykyä ja turvapaikanhakijoiden määrää viimeisen viiden vuoden aikana. Tämän kautta turvapaikkapolitiikkaan saadaan tarvittavaa vastuun tasapainoa jäsenmaiden välille. Jotta tätä sijoituspolitiikkaa voidaan hallinnollisesti toteuttaa, on tarve keskittää EU:hun tulevat turvapaikkahakemukset yhteiseen eurooppalaiseen virastoon. Tällaisessa järjestelmässä turvapaikanhakija hakee turvapaikkaa jäsenvaltion sijaan EU:sta, ja turvapaikat ja niiden kustannukset hyvitetään jäsenvaltioiden välillä. Tästä ei jäsenmaiden keskuudessa olla kuitenkaan päästy yhteisymmärrykseen, jonka vuoksi onkin ehdotettu, että turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen sijaan olisi mahdollista maksaa turvapaikanhakijan vastaanottavalle maalle 25 000 euroa, jokaista hakijaa kohtaan. Tämä luo epätasapainoa siinä mielessä, että turvapaikanhakijat keskittyvät siten jälleen vain tiettyihin valtioihin, ja ei ole selvää arviota, kuinka moni valtio maksaisi korvaavan summan turvapaikanhakijoiden vastaanottamisen sijaan. Kenties toimivampi keino kollektiivisen hyvän nimissä olisi vähentää valtioille osoitettuja tukia, mikäli turvapaikanhakijoita ei suostuta vastaanottamaan. Kompromissin löytyminen vaikuttaa epätodennäköiseltä, joten sanktiot saattavat olla ainut keino, mikäli sopuun ei muuten päästä.
Kesäkuussa 2018 Eurooppa-neuvosto linjasi tavoitteekseen siirtää turvapaikanhakijoiden käsittelyä EU:n ulkopuolelle perustettaviin maihinnousukeskuksiin ja EU:n sisälle perustettaviin niin kutsuttuihin kontrolloituihin maahantulokeskuksiin. Keskusten perustaminen Euroopan unionin ulkorajojen yhteyteen on myös mahdollista. Tällöin turvapaikanhaku tapahtuisi koordinoidusti toimivissa keskuksista, jossa turvapaikkapäätökset tehtäisiin. Henkilöt, joille ei turvapaikkaa myönnettäisi olisi kenties mahdollista palauttaa aiempaa nopeammin lähtömaihin. Ongelmallinen kysymys on se vähentävätkö tällaiset keskukset rajojen yli tapahtuvaa maahantuloa. Kenties vastauksena tähän, turvapaikanhaku saattaisi olla mahdollista korvata osittain kiintiöpakolaisjärjestelmällä. Mikäli turvapaikanhakijoita ryhdyttäisiin ottamaan enimmäkseen pakolaisjärjestelmän kautta pakolaisleireiltä, asetettaisiin rajojen yli saapuneet turvapaikanhakijat Euroopan ulkopuolella oleviin Euroopan unionin rahoittamiin pelastuskeskuksiin. Siten rajan yli tapahtuva maahantulo ei olisi enää aivan yhtä houkuttelevaa, koska se ei johtaisi automaattiseen vastaanottopalveluiden piiriin pääsyyn Euroopassa. Tällaisen ratkaisun täytyisi kuitenkin sisältää laajennusta kiintiöpakolaisjärjestelmään. Tätä kautta olisi mahdollista tehdä fundamentaalinen uudistus, jonka avulla laiton ja vaarallinen ulkorajat ylittävä haku ei olisi enää pääsääntöinen keino tulla Eurooppaan, vaan houkuttelevampana vaihtoehtona nähtäisiin kiintiöpakolaisjärjestelmä. Tämä edellyttää kuitenkin suuria institutionaalisia muutoksia ja merkittäviä resursseja, ja siksi on vaikea kuvitella, että uudistus toteutuisi lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä. Lisäksi uudistukset edellyttävät yhteisiä neuvotteluja kolmansien maiden edustajien kanssa, mikä monimutkaistaa tilannetta. Neuvottelut ovat mahdollisia, mutta oletettavasti pitkiä ja monimutkaisia. On myös mahdotonta arvioida miten vastaavanlaiset muutokset vaikuttaisivat muuttoliikkeeseen, turvapaikanhakijoihin ja rajanylityksiin.
Eettiset kysymykset turvapaikkauudistuksissa
Institutionaaliset muutokset herättävät eettisiä ja moraalisia kysymyksiä esimerkiksi sen suhteen millaisin kriteerein ihmisiä ryhdytään kategorisoimaan, hallitsemaan ja ohjaamaan uuden turvapaikkapolitiikan raameissa. Onko olemassa moraalisesti perusteltua tapaa viranomaistoimin lajitella ja arvottaa yksilöitä ja määrittää heidän elämän mahdollisuuksiaan lain nimissä? Onko turvapaikanhakijalla esimerkiksi oikeus päättää tiettyjen vaihtoehtojen joukosta hänelle sopivin kohdemaa, vai määrittääkö EU henkilölle pysyvän kohdemaan, jonne hän asettuu? Voidaan pohtia myös sitä, miten ihmisten ihmisoikeudet toteutuvat Euroopan ulkopuolisissa pelastuskeskuksissa tai mahdollisissa maihinnousukeskuksissa. Miten määritellään jatkossa se, kenet palautetaan ja kuka jää Eurooppaan? Onko kenelläkään omistusoikeutta Eurooppaan ja siten oikeutta toimia portinvartijana ja luoda jakoa, jossa toinen on ulkopuolinen ja toinen ei? Olisi kuitenkin vastuutonta ottaa turvapaikanhakijoita vastaan niin suuri määrä, että heitä ei ole mahdollista tehokkaasti kotiuttaa yhteiskuntaan, sillä se ei ole kenenkään etujen mukaista. Toisaalta voidaan myös kysyä, onko olemassa moraalista perustetta sille, että ihminen ei saisi muuttaa paremman elintason perässä? Sehän on inhimillistä, mutta ei kovin relevantti kysymys turvapaikanhakijoista keskustellessa, sillä lähtökohtaisesti turvapaikanhakijan statuksella Eurooppaan saapuvat ihmiset, pakenevat turvallisuusuhkaa omassa kotimaassaan.
Turvapaikkapolitiikka ja Suomen puheenjohtajuuskausi
Suomen EU-puheenjohtajuuskausi osuu mielenkiintoiseen kohtaan turvapaikkapolitiikan osalta. Komissio vaihtuu kesällä eurovaalien jälkeen ja Suomella on mahdollisuus vaikuttaa siihen missä määrin turvapaikkapolitiikka on esillä ja millä laajuudella sitä käsitellään. Tällä hetkellä tilanne on turvapaikanhakijoiden osalta jokseenkin seesteisempi kuin esimerkiksi vuonna 2015 ja siksi onkin hyvä aika tehdä perusteellisia uudistuksia, jotta tulevaisuudessa pystytään vastaamaan turvapaikkapoliittisiin haasteisiin, joita esimerkiksi väestönkasvu, mainitsemattakaan tulevaisuutemme suurinta turvallisuusuhkaa ilmastonmuutosta, tuovat mukanaan. Ennen kaikkea, tarvitaan EU:n sisäistä koheesiota ja yhteistä tahtoa toteuttaa turvapaikkapolitiikkaa samanlaisilla säännöillä. Koheesion löytyminen on välttämätöntä, jotta eurooppalaista yhteistyötä voidaan toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla, ihmisoikeuksia arvostaen.
TEKSTI Saara Hietamäki
KUVA Euroopan komissio
Kirjoittaja on pian yhteiskuntatieteiden maisteriksi valmistuva Eurooppanuorten aktiivi, joka opiskelee Jyväskylän yliopistossa pääaineena yhteiskuntapolitiikkaa ja sivuaineina maailmanpolitiikkaa, globalisaatio-opintoja, viestintää ja mediaa.