Helmikuun 24. päivä tulee todennäköisesti kaivertamaan itsensä kalentereihin päivänä, jolloin maailmanhistoriassa tapahtui muutos. Venäjän raakamainen hyökkäys Ukrainaan tulee olemaan oma osansa historiaa, kaikkine kärsimyksineen, rikoksineen ja urhollisuuksineen jättäen jälkeensä maahan itseensä kaiverretut arvet. Tämä hyökkäys on vaatinut konkreettisten uhriensa lisäksi myös käsitteellisen uhrin, jonka menetystä emme kenties tule vielä hetkeen osaamaan surra.
Putinin hyökkäys tappoi Euroopan rauhan pakottaen meidät uuteen tulevaisuuteen, jossa emme enää voi luottaa siihen, että meidän päätöksemme katkaista historiassa vallannut tuhon kierre takaisi rauhan Euroopan maanosaan.Euroopan rauhan juuret ovat syvästi sidoksissa toiseen maailmansotaan ja sen traumaan. Euroopan tuhansia vuosia jatkunut sotaisa historia ajoi meidät lopulta polttamaan oman maanosamme poroksi, ei vain kerran vaan kahdesti. Tuo trauma sai meidät lopulta päättämään; ei enää koskaan. Tämä lupaus itsellemme, että emme enää pyrkisi kaivertamaan itsellemme etupiirejä, että emme enää turvautuisi kovaan voimaan diplomatian sijaan, että kunnioittaisimme toisiamme ja toistemme suvereeneja rajoja selvisi vuosikymmeniä ja useita poliittisia elinkaaria. Se ei paitsi selvinnyt Euroopan unionin syntymisestä, vaan oli osa sen ydintä jo Euroopan hiili- ja teräsyhteisö-aikaa.
Venäjän sota Tšetšeniassa, sekä sotilasoperaatiot Georgiassa ja Krimin valloituksessa koettelivat lupaustamme rauhasta, mutta kenties niiden olosuhteet sallivat meille sen, että emme vielä julistaneet rauhaa päättyneeksi. Vaikkakin Venäjä koetteli Euroopan lupauksen rajoja, me uskoimme sen selvinneen hengissä aina 2020-luvulle asti ja se olisi ansainnut selvitä seuraavaankin vuosituhannen vaihdokseen. Nyt vailla epäilystä ukrainalaisten lisäksi tämän lupauksen veri tahraa Putinin hallinnon käsiä. Tämän lupauksen kuoleman myötä meidän onkin nyt aika kysyä, millä me sen korvaamme? Mitä uusia päätöksiä meidän on tehtävä ja mitä vanhoja lupauksia pidettävä luodessamme Euroopan tulevaisuutta?
Me olemme jo saaneet nähdä joitain tämän rauhan kuoleman seurauksia. Eurooppa aseistautuu nyt tahdilla, jollaista kukaan ei olisi edes uskaltanut kuvitella muutama vuosi sitten. Vuosikymmeniä jatkunut poliittinen pasifismi näyttää kuolleen Saksassa, ja Suomen sekä Ruotsin poliittinen liittoutumattomuus ovat myös Putinin uhreja. Nyt kun lupaus rauhasta on petetty ja Suomen taival sotilaallisesti liittoutumattomana tullut sen myötä päätökseen, on meidän oltava valmiit myös tarkastelemaan Ahvenanmaan asemaa. Onko saaren demilitarisointi muuttunut heikkoudeksi, joka vain odottaa hyväksikäyttäjäänsä? Meidän tuleekin nyt sotilaallisesti liittoutuneena valtiona olla valmiita keskusteluun Itämeren turvallisuudesta, mikä vaatii sen että emme sulje turvallisuuden takaamisen ulkopuolelle Ahvenanmaan linnoittamista, mikäli tilanne sitä meiltä vaatii.
Turvallisuuden takaaminen Euroopassa yleensä on jo vuosikymmeniä rakentunut Naton ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen voiman varaan. Vaikutusvalta, jonka Yhdysvallat sai Euroopan riippuvuudesta Yhdysvaltojen turvaan, tulee todennäköisesti laskemaan, kun Eurooppa Naton kautta lujittaa nämä aseistautumisen luomat uudet voimavarat yhteen. Nämä sotilaalliset muutokset tulevat lopulta ajamaan meidät pohtimaan Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteita, mikäli Euroopan ei enää tulevaisuudessa tarvitsekaan turvautua Yhdysvaltoihin turvallisuutensa takaamiseksi. Tulevatko Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteet selviämään muutoksesta, jossa Yhdysvallat menettää asemansa Euroopassa vai tulemmeko tarvitsemaan diplomaattista pohjatyötä jo tänä päivänä, jotta muuttuva valtatasapaino ei aja meitä kumppaneista kilpailijoiksi?
Vaikkakaan etupiireistä luopuminen ei ole jotain, missä Euroopan kaikki valtiot olisivat yksimielisiä, kokonaisuutena Eurooppa on jättänyt imperialismin ja etupiirien muodostamisen taakseen. Onko tämä meidän harjoittamamme suvereniteetin syvä kunnioittaminen tässä uudessa todellisuudessa enää hyve, josta pitää kiinni? Voitaisiin jopa väittää, että me olemme syyllistyneet häpeälliseen omissioon, kun olemme valtioiden suvereniteettia kunnioittaen seuranneet hirmutekoja vierestä, kuten kävi etnisissä puhdistuksissa Bosnian sodassa. Meidän olisi pitänyt puuttua Bosnian sotaan ja suojella kansanmurhan uhreja, mutta emme siihen tuolloin kyenneet. Joten ilmoille tuleekin nyt heittää kysymys, tuleeko meidän omaksua itsellemme rooli ei enää neuvottelijoina vaan rauhansotureina?
Onko meidän nyt aika harkita etupiirien palauttamista ja niiden ylläpitoa, kaivertaen maailmaan Eurooppalaisten arvojen rintamaa? Entä mitä meidän tulisi ajatella imperialismista ja omasta totaalikieltäytymisestämme sen harjoittamiseen? Monet kehittyvät taloudet ja etenkin Afrikka ovat jo vuosia olleet Kiinan uuskolonialistisen Vyö ja Tie toimintasuunnitelman (Belt and Road Initiative) kohteita. Teemmekö maailmasta parempaa paikkaa sillä, että jätämme Afrikan ja Aasian kehittyvät taloudet ja valtiot muiden alistettaviksi, vai onko meillä velvollisuus haastaa Kiinan vaikutusvalta näissä maissa ja jos on, niin millä keinoin meidän tulisi siihen ryhtyä?
Minä en osaa sanoa millainen tulevaisuus meitä odottaa, enkä uskalla lähteä spekuloimaankaan. Nämä edellä mainitut ovat vain joitain kysymyksiä, joihin uskon meidän joutuvan etsimään vastauksia jo lähitulevaisuudessamme. Olen itse aina haaveillut voimakkaasta Euroopasta. Euroopasta, joka kykenee vastaamaan maailman ja sen suurvaltojen haasteisiin, sekä viitoittamaan tietä kohti parempaa tulevaisuutta. Tuo haaveeni syntyi ja eli entisessä maailmassa, jossa lupaus Euroopan rauhasta selvisi. Nyt meitä odottavat tuntemattomat vedet ja vaikeat kysymykset siitä, miten meidän tulee jatkossa purjehtia. Meillä kaikilla onkin nyt velvollisuus ja vastuu, kaikilla aina kansalaisesta päättäjiin, pohtia kahta kysymystä ja kaikki niitä jatkokysymyksiä, jotka niitä seuraavat: Millainen on Euroopan tulevaisuus? Mitä me seuraavaksi lupaamme?
TEKSTI Antti Stoor
KUVA PIXABAY