Kynsin hampain vallassa roikkuva Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukashenka pillastutti EU:n kaappaamalla maansa ilmatilassa Schengen-alueen sisäisen lennon. EU:n sanktiotoimet ovat olleet tällä kertaa erittäin mittavat, mutta kansalaisiaan jo pitkään kurittaneen itsevaltiaan ei ole tähän saakka tarvinnut taipua painostuksen edessä – siitä on pitänyt huolen naapuri Venäjä. Mutta kuinka pitkään Venäjän kärsivällisyys riittää?
Toukokuun toiseksi viimeisenä sunnuntaina vuodesta 1994 Valko-Venäjää johtaneen Aljaksandr Lukashenkan hallinto otti jälleen yhden askeleen kohti kansainvälisen hylkiön asemaa. Ateenasta Vilnaan matkalla ollut Ryanairin matkustajalentokone lento 4978 pakotettiin laskeutumaan Minskin lentokentälle. Manööveri oli heikosti naamioitu juoni 26-vuotiaan oppositioaktiivin ja toimittajan Raman Pratashevitshin pidättämiseksi. Tapahtumia ja Pratashevitshin taustoja on käsitelty aiemmin esimerkiksi täällä ja täällä.
EU reagoi tapaukseen järein toimenpitein, sillä kyseessä oli matkustajan kaappaus Schengen-alueen sisäiseltä lennolta. Ensitöikseen jäsenvaltiot eväsivät valkovenäläisiltä lentoyhtiöiltä pääsyn EU:n ilmatilaan, ja monet eurooppalaiset lentoyhtiöt ovat kieltäytyneet lentämästä Valko-Venäjän yllä. Lisäksi EU jäädytti maalle suunnitellun kolmen miljardin euron investoinnit, ja laajempia sanktioita on suunnitteilla. Uudet pakotteet ovat valkovenäläisen Mizesa-tutkimuskeskuksen mukaan tuntuvia: ainoastaan ilmailualalta tulevat tappiot voivat tehdä parin prosentin loven maan bruttokansantuotteeseen.
Taas uusi kriisi on nostanut odotuksia siitä, että viime elokuun epärehelliset vaalit voittanut Lukashenka voitaisiin kammeta vallasta. Hallinto on kuitenkin kuristanut Liettuassa maanpaossa olevaan Svjatlana Tsihanouskajaan henkilöityvän opposition henkihieveriin. Oppositio on kohdannut takaiskuja, kun sen “valkovenäläisten voiton strategiassa” linjaama tavoite kevään protestiaallosta ei ole toteutunut, ja liikkeen kaksi muuta kärkihahmoa, Viktar Babaryka ja Pavel Latushka perustivat omat puolueet.
Samanaikaisesti Lukashenka on voinut tukeutua naapuriinsa Venäjään, joka on julkisuudessa hyväksynyt mukisematta itsevaltaisen presidentin toimet. Venäjällä kytevä pelko “värivallankumouksista” on saanut sen aiemminkin vastustamaan lähialueidensa demokraattisia kansannousuja. Liian äkkijyrkkiä johtopäätöksiä Venäjän tuesta itsepäiselle itsevaltiaalle ei voi silti vetää, sillä lähihistoria ja käsillä olevan kriisin luonne antavat viitteitä myös muusta.
Kolhoosijohtajasta diktaattoriksi
Aljaksandr Lukashenkan tie kolhoosijohtajasta “Euroopan viimeisen diktatuurin” hallitsijaksi on ollut pitkä. 1990-luvun alussa dynaamisessa Sashassa nähtiin toivonkipinä paremmasta tulevaisuudesta. Valtaan päästyään uusi presidentti alkoi rakentaa askel askeleelta keskitettyä poliittista ja taloudellista järjestelmää, jossa yhteiskunta ja yksilöt tulivat riippuvaisiksi valtion työpaikoista ja sosiaalietuuksista. Järjestelmää vastustaneita toimijoita on vangittu tai kadotettu jo 1990-luvun lopulta asti. Viimeinen naula demokratian arkkuun lyötiin vuonna 2004, kun maan perustuslaista poistettiin pykälä, joka rajasi presidenttikaudet kahteen.
Autoritaariselle regiimille elintilan on tarjonnut Valko-Venäjän geopoliittinen sijainti lännen ja idän välillä. Yhtäällä maalla on tiiviit taloudelliset ja poliittiset suhteet naapuriinsa Venäjään, jonka kanssa se aloitti jo 1990-luvulla liittovaltioprojektin. Toisaalla se on hankkinut lisää liikkumatilaa myös lännestä, ja maa on ollut EU:n itäisen kumppanuuden ohjelmassa sen perustamisesta alkaen. Lukashenkan tasapainoilu on ollut silti kaikkea muuta kuin mutkatonta. Valko-Venäjä joutui laajentuvien EU-pakotteiden kohteeksi vilpillisten presidentinvaalien väkivaltaisissa jälkimainingeissa jo vuonna 2010. Krimin valtaus ja Ukrainan sota liennyttivät kuitenkin Valko-Venäjän ja EU:n välejä, kun Lukashenka toimi rakentavasti konfliktin suhteen.
Tuuli kääntyi uudestaan keväällä 2020, kun Valko-Venäjää riepotteli suurimmat mielenosoitukset vuosikymmeneen. Ne saivat alkunsa, kun hallinnon kriitikot, liikemies Sjarhei Tsihanouski ja pankkiiri Viktar Babaryka vangittiin ja heidän ehdokkuutensa elokuun presidentinvaaleissa torjuttiin. Tästä sisuuntuneena maan nimekkäimmät oppositioaktiivit yhdistivät voimansa Svjatlana Tsihanouskajan kampanjaan, joka jatkoi Sjarhein työtä. Opposition nosteesta huolimatta Lukashenka voitti kyseenalaiset vaalit 80 prosentin äänivyöryllä.
Vaikka Tsihanouskaja julistautui vaalien voittajaksi, ei Lukashenka ole taipunut. Vaaleja seuranneissa mielenosoituksissa tuhansia kansalaisia pidätettiin ja ihmisoikeusjärjestöt raportoivat massiivisista väkivaltaisuuksista. Monet oppositioaktiivit ovat joko vangittuina tai, kuten Tsihanouskaja, maanpaossa. Alati syvenevän autoritaarisuuden syleily on ollut tiukka, mistä Pratasevitshin kaappaus on jäävuoren huippu. Hallinnon vastustaminen on tehty hengenvaaralliseksi. Lukashenka muun muassa allekirjoitti lain, joka sallii miliisiin ampua mielenosoittajia, ja kieltää kansalaisia nauhoittamasta viranomaistoimintaa.
Samalla Lukashenkalta on kuultu myös yllättäviä ulostuloja. Kuluvan vuoden helmikuussa hän myönsi maan poliittista ja taloudellista eliittiä yhteenkokoavalle kansalliselle yleiskokoukselle, että vaalitulosten “ehostaminen” on maan tapa. Hän myös lupasi erota tehtävästään, tosin vasta sitten, kun maan perustuslaki olisi uudistettu ja kadut rauhoittuneet. Lukashenka sanoi keskustelevansa reformista “opposition kanssa, mutta ei pettureiden”. Aidosti kriittistä keskustelua siis tuskin nähtäisiin, ja perustuslaki tuskin vastaisi länsimaisia standardeja.
Uudistuksen minimitavoite näyttää olevan Lukashenkan ja hänen lähipiirinsä turvallisuuden takaaminen vallasta poistumisen jälkeen. Huoli lienee aiheellinen, sillä monia rikoksia kontolleen kerryttänyt Lukashenka tahtoo välttää Uzbekistanista ja Kirgisiasta tutut kehityskulut, joissa entisten vallanpitäjien ja heidän lähipiirinsä kolttoset ovat joutuneet tikunnokkaan. Reformien varjolla Lukashenka tosin pystyisi luultavasti järjestämään asiat siten, että tosiasiallinen valta maassa pysyisi hänen lähipiirinsä käsissä myös jatkossa.
Venäjä paljon vartijana
Hieman pelkistäen Lukashenkan vallan romuttumisen on estänyt kolmen tahon tuki. Yhtäältä voimaviranomaiset ovat valjastaneet valtion väkivaltakoneiston presidentin tueksi. Toisaalta hallinnon ja liike-elämän keskeisillä paikoilla toimivat eliitit ovat toistaiseksi pysyneet lojaaleina Lukashenkalle, jonka valtakausi on mahdollistanut heille runsaasti etuja.
Kotimaisten tukijoidensa ohella Venäjä on tarjonnut regiimille tarvittavaa poliittista ja miljardien eurojen arvoista taloudellista tukea. Tämä on sinällään ymmärrettävää, sillä vallankumous aivan naapurissa olisi Venäjän autoritarisoituvalle ja korruptoituneelle hallinnolle kauhistus. Näin Lukashenkalla ja Venäjällä on ollut yhteinen strateginen intressi estää vallan vaihtuminen katujen kautta.
On kuitenkin hyvä muistaa, että maiden läheiset suhteet näkyvät myös tavallisen väestön tasolla. Viidesosa valkovenäläisistä on toisen maailmansodan jälkeen maahan asutettujen venäläisten jälkeläisiä. Venäjän kielen asemaa maan toisena virallisena kielenä ei myöskään ole haastettu. Nykyiset oppositiopoliitikotkaan, kuten Tsihanouskaja tai Babaryka, eivät ole ilmaisseet Venäjä-vastaisia mielipiteitä.
Arvailujen varaan onkin jäänyt se, mitä Venäjä itse tällä tuella saavuttaa. Analyytikot ovat nähneet, että Venäjällä on nyt vuosisadan tilaisuus syventää maiden välistä valtioliittoa ja integraatiota. Eräät jopa esittävät, että Venäjällä olisi ollut näppinsä pelissä lentokonekaappauksen suhteen, jotta heikentyvä Lukashenka voitaisiin painostaa syvempään integraatioon. Näin Venäjä saisi mahdollisuuden ottaa haltuunsa naapurinsa keskeiset taloussektorit.
Toistaiseksi Venäjä ei ole vaatinut Lukashenkalta vastapalveluksia, vaikka maiden presidentit ovat tavanneet tämän vuoden puolella jo kolmesti. Tätä taustaa vasten on hyvä pohtia, miten pitkään Venäjä lyö rahojaan häviävän hevosen puolesta. Lukashenka on toki ollut Venäjälle pöydällä olevista uskottavista vaihtoehdoista vähiten huono, onhan Lukashenka voinut vakuuttaa Venäjän hallinnon omasta tarpeellisuudestaan. Samalla kello tikittää – Venäjän riski menettää valkovenäläisten sympatiat kasvaa päivä päivältä.
Lukashenkan itsepäisyys ja pyrkimykset 2010-luvulla tehdä pesäeroa naapuriinsa niin taloudellisesti kuin identiteettipoliittisesti ovat varmasti Kremlin hyvässä muistissa. Venäjän tärkein intressi Valko-Venäjän suhteen on ollut sen poliittisen kurssin ennakoitavuuden ja vakauden säilyttäminen, jonka saavuttaminen Lukashenkan kanssa on käynyt hankalaksi. Näin Venäjää voisikin kiinnostaa “Armenian skenaario” eli demokraattinen vallanvaihto, joka ei aiheuttaisi vastakkainasettelua Venäjän ja lännen välillä. Skenaario voisi olla realistinen, jos tarjolla olisi Venäjälle mieluisa vaihtoehto, eikä vallanvaihto tapahtuisi kaduilta. Tässä mielessä Lukashenkan lupaukset uudesta perustuslaista ja “hallitusta siirtymävaiheesta” olisivat Venäjälle hänen merkittävin legitimiteettinsä lähde.
EU ja Valko-Venäjän dilemma
Venäjän kädenjälki Valko-Venäjän tulevaisuuden muovaamisessa tulee olemaan hyvin oleellinen. Tästä huolimatta on hyvä pitää mielessä, että autoritaarisesta lähihistoriastaan huolimatta Valko-Venäjän taloudelliset, kulttuuriset ja henkiset yhteydet Eurooppaan ovat olleet historiallisesti hyvin tiiviit. Tsihanouskaja Venäjälle tuskin kelpaa, mutta oppositioliikehdinnän orgaaninen syntymä Valko-Venäjällä on osoitus siitä, että maassa on aitoa halua muutokseen.
Ironisesti opposition nousu asettaakin EU:n ja liberaalin arvoyhteisön dilemman eteen. Avoin tuki liikehdinnälle, jonka Valko-Venäjä ja Venäjä näkevät vallankumouksellisena, saattaa muodostua tarkoituksenvastaiseksi. Eurooppalainen Venezuela ei parantaisi maanosan turvallisuutta eikä takaisi liberaalien arvojen menestymistä pitkällä tähtäimellä. Kaikkien samanhenkisten mieltä toki lämmittää esimerkiksi Liettuan ja Latvian oppositiolle osoittama symbolinen tuki, mutta se on myös käyttökelpoista polttoainetta vastakkainasettelua hakevalle disinformaatiolle ja propagandalle.
Siksi toimista tärkein onkin sanktioiden ja muiden toimenpiteiden kytkeminen Lukashenkan vallasta poistumiseen ja Valko-Venäjän “demokratisoitumiseen”. Standardit tulee määrittää käytännössä: Lukashenkan ja hänen lähipiirinsä totaalinen poistuminen maan politiikasta, puhumattakaan heidän vangitsemisestaan, on epärealistinen vaatimus. Tällainen skenaario voisi onnistua vain uuden kansannousun kautta. Sen onnistuminen on taas arpapeliä.
Eurooppalaisten tulisi pitää Valko-Venäjän suhteen mielessään venäläinen kansanviisaus – voda kamen totshit, vesikin kuluttaa kiveä. Pienikin toiminta kantaa mukanaan muutoksen siementä, ja Valko-Venäjän uusi oppositio on jo nyt muuttanut Valko-Venäjää perusteellisesti. Entisestä diktatuurista on hiljalleen kasvamassa läheisimmän verrokkinsa Ukrainan kaltainen orastava demokratia – vaikka naapurusten välille ei liikaa yhtäläisyysviivoja sovikaan vetää. Varovaiseen optimismiin olisi siis EU:ssakin varaa, vaikka Tsihanouskajaan henkilöityvä kansannousu ei tällä haavaa Lukashenkaa valtaistuimeltaan syöksisikään.
TEKSTI Tuomas Kallio & Riku Rantanen
Tuomas Kallio on yhteiskuntatieteiden maisteri, jonka erityisalaa kuvailee hyvin Notkean Rotan kappale ”Mitä iistimpää, sitä siistimpää”. Eli Venäjä ja entisen Neuvostoliiton alue kiehtoo, aina Tallinnasta Tashkentiin.
Riku Rantanen on poliittisen historian ja Itä-Euroopan tutkimuksen maisteriopiskelija Turun yliopistosta. Hänen osaamisaluettaan ovat EU:n laajentumiskysymykset ja Venäjä-suhteet