Euroopan unioni on historiansa aikana kohdannut useita kriisejä, jotka ovat koetelleet kansalaisten uskoa unioniin, ja joiden edessä yhtenäisyys on saanut väistyä kansallistunteen tieltä. Kriisit voivat kuitenkin tarjota mahdollisuuden vahvistaa EU-kansalaisten yhtenäisyyden tunnetta ja jaettua identiteettiä, nojautua jaettuihin arvoihin ja korostaa solidaarisuutta.
Euroopan unionille kriisit eivät ole uusi asia: on ollut euroaluetta ravistelevaa talouskriisiä, niin sanottua pakolaiskriisiä, unionin legitimiteettiä murentavaa demokratiavajetta ja kansanäänestyksiä, joissa perussopimuksille on sanottu “ei”. On ymmärrettävää, että EU:n yli puoli vuosisataa kestäneen historian aikana on tullut vastaan haasteita. Kyse on kuitenkin edeltäjää vailla olevasta yhteenliittymästä, jossa itsenäiset valtiot luovuttavat osan omasta suvereniteetistään ylikansalliseen päätöksentekoon. Ristiriitoja syntyy väistämättä.
Kiinnostavaa EU:n kohtaamissa kriiseissä on niiden vaikutus eurooppalaiseen identiteettiin, eli kokemukseen siitä, että kuuluu tiettyyn eurooppalaiseen viiteryhmään. Toisaalta kiinnostavaa on myös se, miten Euroopan komissio on reagoinut kriiseihin ja niiden aiheuttamaan yhtenäisyyden heikentymiseen. Kysymys on ajankohtainen nyt, kun Venäjä on aloittanut täysin oikeuttamattoman sodan Euroopassa, EU-jäsenyyttä havittelevassa Ukrainassa samalla, kun edellisestä EU:ta kohdanneesta kriisistä, koronapandemiasta, on hädin tuskin selvitty.
Eurooppalaisen identiteetin ytimessä ovat jaetut arvot ja me-henki
Eurooppalainen identiteetti on ollut runsaasti tutkittu käsite, jonka luonteesta ei ole varsinaista yksimielisyyttä. Käsite on kiinnostanut tutkijoita erityisesti 2000-luvun vaihteesta alkaen, kun alettiin puhua EU:n demokratiavajeesta. Kiinnostus on kummunnut myös siitä, että eurooppalainen identieetti on koettu tärkeäksi Euroopan integraatiokehitykselle – vahva yhtenäisyyden tunne kasvattaa oikeutusta ylikansallisille päätöksille ja halulle tehdä kauppaa. Jaettu identiteetti myös vahvistaa solidaarisuutta toisia kohtaan kriisien aikana.
Yhteistä eurooppalaisen identiteetin tutkijoiden käsityksille on, että se nähdään kollektiivisena identiteettinä. Esimerkiksi kansallisvaltion jäsenten jakama identiteetti on kollektiivinen identiteetti – samoin kuin kaupunkien asukkaiden tai poliittisten yhteisöjen jakama identiteetti. Kollektiivisen identiteetin, ja samalla eurooppalaisen identiteetin kohdalla keskeistä ovat käsitykset siitä, että kuulutaan samaan ryhmään. “Meidät” koetaan joksikin erilaiseksi kuin “muut”, ryhmän ulkopuoliset. Oman ryhmän jäseniä kohtaan tunnetaan solidaarisuutta.
Tutkijat kuten Dennis Lichtenstein ja Christiane Eilders pitävät eurooppalaista identiteettiä yhtäältä samastumiseen perustavana sosiaalisena identiteettinä ja toisaalta poliittisena identiteettinä, jossa Euroopan unioni tulkitaan erityiseksi yhteisöksi, esimerkiksi rauhanprojektiksi tai poliittiseksi yhteisöksi, jolla on jaettuja kunnianhimoja. Eurooppalainen identiteetti on toisaalta ajateltu komission luomaksi identiteetiksi, ja sitä vahvistavia toimepiteitä, kuten Erasmus+-vaihtoa, yhteisiä symboleita ja vapaata liikkuvuutta, on tehty ja tutkittu.
Identiteetit muotoutuvat kriisien aikana
Kriisit ovat hetkiä, jolloin identiteetit muuttuvat normaalia vauhdikkaammin. Esimerkiksi politiikan tutkija Thomas Risse näkee kriisit merkityksellisinä hetkinä jaettujen, kollektiivisten identiteettien synnyssä ja muovaantumisessa. Rissen mukaan identiteetit muuttuvat ja kehittyvät erityisen nopeasti juuri kriisien aikana.
Kriisien merkitys EU:lle piileekin juuri siinä, että ne tarjoavat hetken määritellä unionia ja sen merkitystä uudelleen, sanoittaa ratkaisuja uudella tavalla ja osoittaa kansalaisille, mihin suuntaan unioni on menossa. Niiden aikana voidaan tuoda esille esimerkiksi vapauden, demokratian, solidaarisuuden ja tasa-arvon kaltaiset jaetut arvot, jotka ovat kollektiivisten identiteettien tärkeä rakennuspalikka. Nämä ovat arvoja, joiden varaan Euroopan unioni perustettiin ja joihin unioni edelleen nojaa.
Jean Monnet, yksi EU:n perustajista onkin lausunut: “Eurooppaa taotaan kriiseissä, ja siitä tulee niissä tehtyjen ratkaisujen summa”. Kriisit paljastavat haasteet ja pakottavat toimimaan. Euroopan unionin menneissä kriiseissä on perinteisesti korostunut ristiriita kansallisten ja unionin yhteisten intressien välillä. Samasta syystä ne ovat vahvistaneet ristiriitaa kansallisen ja kollektiivisen eurooppalaisen identiteetin välillä.
Kun talouskriisi ravisteli unionia, nosti päätään epäluulo yhteistä talousaluetta kohtaan – sillä pelissä oli jäsenmaiden oma talous. Kun pakolaisten vastaanottamisessa ei noudatettukaan Dublinin sopimusta, alettiin jäsenmaissa epäillä yhteisten sopimusten pitävyyttä ja sitä, pitävätkö muut oman osansa niistä. Nationalistiset asenteet ja skeptisyys EU:ta kohtaan kasvoivat.
Koronapandemiaa edeltänyt suuri kriisi, tai kenties kriisien seuraus ja summa, oli Brexit. Kun omien kansallisten intressien nähtiin Iso-Britanniassa olevan niin kertakaikkisen ristiriidassa EU:n ja jäsenmaiden kollektiivisten intressien kanssa, päätyivät kansalaiset äänestämään eroa unionista.
Koronapandemian kohdalla tilanne oli osittain sama: pandemian vaikutukset osuivat jäsenmaiden talouksiin ja terveydenhuoltoon eriaikaisesti ja erityisesti pandemian alussa eniten osumaa koronasta ottanut Italia oli tyytymätön unionin toimenpiteisiin sen tilanteen auttamiseksi.
Kun Euroopan komissio esitteli yhteistä elpymispakettia, piti komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen puheen, jossa oltiin opittu aiemmista kriiseistä. Von der Leyenin puheesta tulkittavissa, että koronakriisistä haluttiin tehdä yhteinen vihollinen, jonka edessä seistään yhtenä rintamana – ei jäsenmaita erilleen repivä ja eriarvoistava tekijä. “Yhtäkään jäsenmaata ei jätetä jälkeen”, toteaa von der Leyen puheessa, jonka hän lopettaa mahtipontisiin sanoihin “Kauan eläköön Eurooppa!” Puhe on erinomainen osoitus siitä, miten komissio ohjaa sanoillaan ja teoillaan unionia suuntaan, joka vahvistaa yhtenäisyyttä.
Talous onkin vaikuttanut syvästi eurooppalaiseen identiteettiin, eikä EU:n taloudellista merkitystä ei voi kiistää. EU on kuitenkin kulkenut pitkän matkan pelkästä taloudellisesta liittoumasta arvoyhteisöksi, joka seisoo länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion sanansaattajana ja puolustajana. Vaikka Unkarin kehitys on kiistämättä heikentänyt käsitystä EU:sta yhtenäisenä arvoyhteisönä, on tutkijoita, joiden mielestä juuri jaetut arvot demokratia, rauha ja solidaarisuus kannattaisi valjastaa unionia yhdistäväksi verkoksi ja kriisien hetkillä eurooppalaista identiteettiä pystyssä pitäviksi pilareiksi.
Tuoko sota Ukrainassa yhteiset arvot esiin?
Venäjän sota Ukrainassa toi unionille uuden mahdollisuuden osoittaa, mihin suuntaan se on menossa. Millaisin keinoin voidaan yhdessä seistä tätä yhteistä vihollista vastaan? Karmea tilanne on myös EU:ta koskettava kriisi, jossa kollektiivisen identiteetin rakennuspalikat löytyvät: koko Euroopan turvallisuutta uhkaava kriisi, yhteinen vihollinen, jota vastaan voidaan seistä yhtenä rintamana puolustaen samat demokraattiset, rauhaa haluavat ja solidaarisuutta korostavat arvot jakavaa Ukrainaa.
Haaste on kuitenkin ollut se, ettei jäsenmaista ole muodostunut yhtenäistä rintamaa. Saksa kieltäytyi alkuun lähettämästä raskasta aseistusta Ukrainaan, eikä se ole kyennyt luopumaan venäläisestä kaasusta toisin kuin monissa muissa jäsenmaissa toivottaisiin. Unkari on halunnut pysytellä etäällä. Vaikka Euroopan unioni on hyväksynyt pakotteita ja tehnyt toimenpiteitä ukrainalaisten auttamiseksi, puuttuu silti tarvittava sisäinen yhtenäisyys eri jäsenmaiden toimien väliltä, eikä esimerkiksi kaikista kovimpia toimia ole tehty, esimerkiksi öljyn ja kaasun ostamista Venäjältä ei ole lopetettu.
Jäsenmaiden välillä on myös eroja siinä, millaisena uhkana Venäjä koetaan: esimerkiksi Suomi ja Baltian maat näkevät historiassakin vihollisena olleen Venäjän eri tavoin kuin eteläeurooppalaiset jäsenmaat.
Voidaan pohtia ja jäädä seuraamaan, onko Venäjän sota Ukrainassa ennemmin vahvistanut laajempaa länsimaista identiteettiä: sellaista, johon kuuluu myös EU:n ulkopuolisia maita, jotka tunnistavat ja tunnustavat Venäjän uhkan ihmisten hengelle ja demokratialle ja jotka jakavat samat poliittiset arvot. Näiden maiden joukkoon kuuluu myös monia EU:n jäsenmaita äänekkäämmin Venäjän toimiin puuttuneita, suorempaa apua Ukrainalle tarjonneita maita, kuten Yhdysvallat.
Yhtenäisistä pakotteista huolimatta eurooppalaista identiteettiä kiistatta vahvistavaa hetkeä tästä sodasta ei ainakaan vielä ole tullut.
TEKSTI Marissa Rämänen
KUVA Euroopan komissio