Yhä jatkuvan Ukrainan kriisin taustalta löytyy moniulotteisia syitä ja ilmiöitä. Sotilaalliset, geopoliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset seikat ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, miten Venäjä on toiminut Ukrainassa, ja miksi Krim liitettiin väkisin ja laittomasti Venäjään.
Monesti Ukrainan kriisin tarkastelussa sivuutetaan se hyvin merkittävä rooli, joka uskonnollisilla toimijoilla on siinä ollut. Venäjän presidentti Vladimir Putinin hallinto on aktiivisesti pyrkinyt hyödyntämään Venäjän ortodoksista kirkkoa tuen keräämiseksi aggressiivisille toimilleen, ja toisaalta kirkko on toivonut hyötyvänsä Venäjän poliittisista ja sotilaallisista toimista Ukrainassa. Josif Stalinin luvalla 1940-luvulla perustetun ja neuvostoaikana viranomaisten kanssa tiivistä yhteistyötä tehneen Moskovan patriarkaatin ajamassa versiossa venäläisestä nationalismista kytketään venäläisyys ja ortodoksisuus tyypillisesti toisiinsa vahvoin sitein. Ukrainan konfliktin tarkastelu osoittaa, että Vladimir Putinin hallinto on valmis valjastamaan geopoliittisten intressiensä tukijaksi patriarkka Kirillin johtaman Venäjän ortodoksisen kirkon. Eurooppalaisilta vaaditaan myös uskonnollista lukutaitoa, mikäli Ukrainan kriisiä halutaan ymmärtää.
Neuvostoliitosta irtautuneen Ukrainan kansalaisista suurin osa on ortodokseja. Maassa toimii kolme ortodoksista kirkkoa, joista suurin eli Ukrainan ortodoksinen kirkko on täydessä yhteydessä ortodoksisen kommuunion parissa primus inter pares -asemassa olevan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin sekä Moskovan patriarkaatin kanssa. Kaksi muuta eli niin kutsuttu Kiovan patriarkaatti ja Ukrainan autokefaalinen ortodoksinen kirkko eivät ole kommuuniossa muiden ortodoksisten kirkkojen kanssa.
Ukrainan ortodoksinen kirkko on autonominen, eli vaikka se pitkälti hallinnoi itseään, se ei ole täysin itsenäinen. Se on alisteinen Moskovan patriarkaatille, joka vahvistaa sen johtajan valinnan. Kirkon päällä ei ole patriarkan titteliä, vaan hän on metropoliitta. Moskovan patriarkaatin toimivalta taas ei rajoitu vain Venäjälle, vaan kattaa kaikki sen alaisuudessa toimivat yhteisöt ja seurakunnat niiden maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Moskovaa taas tituleerataan toisinaan kolmanneksi Roomaksi, sillä Venäjän ortodoksisen kirkon näkökulmasta ensimmäinen, alkuperäinen Rooma lankesi muka skismaan, ja toinen eli Konstantinopoli joutui – hyvin kiistatta – turkkilaisten valloittamaksi.
Moskovan patriarkaatti kokee, että Ukraina on osa itäslaavilaisten kansojen muodostamaa kulttuurista kokonaisuutta, joka kulkee nimellä pyhä Rus (Святая Русь, Svjataja Rus). Sen hengellinen johtaminen on Moskovan patriarkaatin oikeus ja velvollisuus. Tämän vision taustalla on mytologisoitu tulkinta itäslaavilaisten kansojen yhteisestä historiasta, jossa niiden kulttuurisen ja uskonnollisen kokonaisuuden juuret johdetaan Kiovan Rusin kasteeseen keskiajalle. Idea on, että Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina ovat yksi kokonaisuus, sillä ne tulivat yhdessä ortodoksiseen uskoon ja jakavat yhtenäiset kulttuuriset juuret. Eurooppalainen, länteen kiinnittyvä Ukraina ei tähän yhtälöön sovi.
Katolilaiset ovat Ukrainan toisiksi suurin uskonnollinen ryhmä, ja suurin osa maan katolilaisista on Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon jäseniä. Neuvostoaikana maan alle ajettu, ankarasti vainottu kirkko muodostui vuonna 1596, kun joukko nykyisen Ukrainan alueella toimineita ortodoksipiispoja allekirjoitti Brestin unionin sopimuksen, jolla he palasivat täyteen kommuunioon paavin kanssa ja omaksuivat katolisen opin. He saivat säilyttää laajalti omat liturgiset, esteettiset ja oikeudelliset perinteensä, kuten pääosin avioituneen papiston. Ortodoksisen tradition perspektiivistä Rooman piispa on skismassa uskontunnustuksen yhdestä, pyhästä, katolisesta ja apostolisesta kirkosta, eli ortodoksisesta kommuuniosta. Siten Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko edustaa skismaattisen ja ei-venäläisen toimijan tunkeutumista Moskovan patriarkaatin vaikutusalueelle.
Moskovan patriarkaatin retoriikassa Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko esitetään itsetarkoituksellisen venäläisvastaisena toimijana, joka olisi muka vienyt ortodokseilta heille kuuluvaa omaisuutta aina Neuvostoliiton romahduksesta lähtien. Tosiasiassa neuvostoaikana Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon omaisuus pakkosiirrettiin ortodoksiselle kirkolle, sen status omana kirkkonaan virallisesti kumottiin ja suuri osa sen papistosta joutui vankileireille. Nykyisin se edustaa Ukrainassa vahvaa eurooppalaismyönteistä voimaa, ja sen jäsenet olivat aktiivisesti mukana Euromaidan -liikkeessä. Kirkon pyhäköissä Euromaidan -liikehdinnässä kuolleita mielenosoittajia on ikuistettu ikoneita muistuttaviin maalauksiin.
Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon parissa myös esimerkiksi paavi Franciscuksen ja patriarkka Kirillin tapaamiseen alkuvuodesta 2016 suhtauduttiin hyvin epäileväisesti, sillä syvenevän dialogin pelättiin johtavan ukrainalaisten huolten laiminlyömiseen. Patriarkka Kirill tapaa toki muitakin, mikä auttaa ymmärtämään Ukrainan katolilaisten huolia: hänen tiedetään myös ottaneen vastaan Ukrainasta irtautuneiksi ilmoittautuneiden, niin kutsuttujen Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen johtohahmoja.
Venäjän ortodoksisesta kirkosta on Vladimir Putinin aikana tullut merkittävä vaikuttaja Venäjän ulkopolitiikassa. Kirkko onkin avoimesti kampanjoinut itäslaavilaisten kansojen yhteyden vahvistamisen puolesta. Tärkeä osa tätä projektia on viholliskuvien luominen. Moskovan patriarkaatin edustajat ovat johdonmukaisesti esittäneet Ukrainan Moskovaa seuraavat ortodoksit ja maan venäläiset ja venäjänkieliset vainojen ja vihan kohteeksi joutuneena monoliittisena ryhmänä, jota Venäjän on suojeltava. Samoin he ovat puhuneet lännestä ja varsinkin Euroopasta kielteiseen sävyyn. Yhtäältä Euroopan unionin katoliset juuret nähdään valitettavina, mutta suurempi painotus on Euroopassa moraalisen rappion valtakuntana, joka edistää sekularismia, radikaalia feminismiä, homoseksuaalisuutta, ateismia ja milloin mitäkin, mitä patriarkka Kirill pitää pahana ja Venäjää uhkaavana. Hänen kommenteissaan tarve suojella kristillisiä arvoja kulkee tyypillisesti käsi kädessä Venäjän suojelemisen tarpeen kanssa. Tämä on huomionarvoista, sillä Putinin hallinto on perustellut esimerkiksi Krimin liittämistä Ukrainaan ja muita ulkopoliittisia ratkaisujaan juuri fantasiallaan venäläisten suojelemisen tarpeesta. Kun kirkko puhuu kuten puhuu, se tarjoaa vahvaa tukea Putinin väittämille siitä, miten venäläiset tarvitsevat Kremlin tarjoamaa suojaa milloin missäkin.
Kiovan patriarkaatin piispat ovat syyttäneet Moskovan patriarkaattia Itä-Ukrainan kapinallisten tukemisesta. Heidän kommenttinsa tuovat esille vahvan käsityksen, jonka mukaan Moskovan patriarkaatti ja Vladimir Putinin hallinto tekevät moniulotteista yhteistyötä, jonka tarkoituksena on vahvistaa sekä Venäjän valtion että Venäjän ortodoksisen kirkon asemaa Ukrainassa. Siinä missä aiemmin käsitys pyhän Rusin ideasta keskittyi ennen kaikkea pyhiin paikkoihin, pyhäinjäännöksiin ja mielikuviin, patriarkka Kirillin kaudella sitä on enenevässä määrin valjastettu geopoliittisten tavoitteiden ajamiseen. Se on käytännössä nyky-Venäjän hallinnon ahkerasti hyödyntämä aate, jota käytetään tarvittaessa jopa Putinin hallinnon aggressiivisen ulkopolitiikan tukena.
Mielenkiintoista kyllä, esimerkiksi metropoliitta Hilarion, joka vastaa Moskovan patriarkaatin ulkosuhteista, on käyttänyt muun muassa ortodoksien ja katolilaisten yhteisiä foorumeita tilaisuuksina puhua Ukrainasta – mutta aina virallisen linjan mukaisesti: Ukrainan katolilaiset ja muut kuin Moskovan patriarkaatin kanssa kommuuniossa olevat ortodoksit vainoavat maan Moskovaa seuraavia ortodokseja, venäläisiä ja venäjänkielisiä ukrainalaisia. Venäjän on suojeltava heitä, ja Moskovan patriarkaatti vaatii uskoviin kohdistuvan vainon päättymistä. Niin kauan kuin tämä on Moskovan patriarkaatin viesti katoliselle kirkolle tai läntiselle ja eurooppalaiselle yleisölle, on kyseenalaista, missä määrin katolisen kirkon tulisi jatkaa ekumeenista dialogia Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa.
Moskovan patriarkaatti pyrkii säilyttämään oman arvovaltansa sekä Venäjällä että Ukrainassa. Samalla sen verkostot toimivat Vladimir Putinin hallintoa ja sen sisä- ja ulkopoliittista agendaa tukevalla tavalla. Huomionarvoista on, että jos venäläistä perinteisten ja kristillisten arvojen puolustamisen retoriikkaa ei kyseenalaisteta riittävän voimallisesti juuri samansuuntaisia arvoja muodossa tai toisessa jakavien eurooppalaisten konservatiivien retoriikassa, eurooppalaisen konservatismin suunnannäyttäjäksi nousee helposti Kreml.
Mikäli taas valtavirtaisessa eurooppalaisessa poliittisessa retoriikassa ei huomioida eurooppalaisten konservatiivien näkökulmia, osa niiden edustajista saattaa alkaa katsoa Kremlin suuntaan. Jo nyt populistiset vaikuttajat eri puolilla maanosaamme viittaavat mielellään Putinin oletettuun kristilliseen arvomaailmaan. Aiemmin Euroopassa nykyistä suurempaa arvovaltaa nauttinut Vatikaani on valitettavasti toimillaan, esimerkiksi paavin ja patriarkan tapaamisen järjestämisellä, osaltaan antanut käytännössä ymmärtää, että patriarkaatin kanssa voidaan keskustella tasavertaisesti ja järkevästi.
Uskonto ei ole kadonnut maailmanpolitiikasta tai Euroopan konflikteista. Mitä paremmin tunnemme maanosamme uskonnollisen tilanteen historiaa, sitä luontevammin kykenemme arvioimaan nykyajan ristiriitojen taustalta löytyviä kulttuurisia jännitteitä.
TEKSTI Erik Immonen