[vc_row][vc_column][vc_column_text]Euroopan Unioni on suurimpien haasteiden äärellä sitten kylmän sodan loppumisen. Tätä kirjoitettaessa Hollannin vaalit on käyty, ja niiden tulos antoi toivoa äärioikeistolaisen populismi-aallon pysähtymisestä. Tämä ilmiö on kuitenkin merkki siitä, että Eurooppa on jonkinlaisessa identiteettikriisissä. Brittien enemmistö määritti identiteettiään eroamalla EU:sta.
Toki EU on ’vain’ instituutio, ja eurooppalaisuus käsitteenä on paljon laajempi. EU määritelläänkin useimmiten arvoyhteisöksi, jonka perusteella uusia jäseniä on hyväksytty tiukan arviointiprosessin jälkeen. Oikeistopopulismi ja maahanmuutto-aalto ovat paljastaneet, että tämä arvoyhteisö on jo pahasti rapautunut. EU:ssa on maita, joita ei nykyisellään voitaisi hyväksyä EU:n jäseniksi.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on lausunnoissaan viitannut EU:hun Suomen turvallisuuspoliittisena viitekehyksenä, mikä on varmasti vahvistanut EU:n positiivista identiteettiä kansalaisten keskuudessa. Siksi onkin vakavasti analysoitava, mitä EU:n mahdollinen hajoaminen tai supistuminen pelkästään sisämarkkinoiksi merkitsisi Suomelle.
Katsottaessa taaksepäin Suomen EU-historiaa, nousevat esille samat tekijät kuin meitä nykyisinkin eniten askarruttavat.
Vuonna 1999 laadin Jacques Delors’in johtaman Notre Europe-yksikön pyynnöstä raportin Suomessa käydystä EU-keskustelusta ennen jäsenyyttä. Käsittelin siinä kansallisia ja eurooppalaisia identiteettejä, demokratiaa, legitimiteettiä ja federalismia EU:ssa, turvallisuuspolitiikkaa, talous-ja valuuttaunionia ja EU:n Pohjoisen ulottuvuuden ohjelmaa. Ennen jäsenyyttä keskustelua käytiin EU-jäsenyyden puolesta ja vastaan. Sisällöllisesti sitä hallitsivat turvallisuus ja talous. Mutta pintaa syvemmällä oli huoli itsenäisyyden ja kansallisen suvereniteetin säilyttämisestä. Nyt, noin 25 vuotta myöhemmin keskustelua käydään paljolti samoista teemoista, mutta tietenkin kovin erilaisessa turvallisuus- ja talousympäristössä. Edellä mainituista teemoista demokratia, legitimiteetti ja federalismi EU:ssa ovat sellaisia, joista edelleen pitäisi keskustella, mutta nykyisessä lähes kriisitilanteessa ne jäävät väkisinkin keskustelussa taka-alalle.
Suomen Eurooppa-politiikka on perustunut sille ajatukselle, että Suomi on aloitteellinen ja aktiivinen toimija EU:ssa. Suomi on pitänyt tärkeänä sitä, että ”ollaan mukana niissä pöydissä, joissa tärkeitä päätöksiä tehdään”. Nykyisessä kriisitilanteessa se on erityisen tärkeää, koska EU on joka tapauksessa suurten muutosten äärellä. Suomen on mielestäni kaikissa mahdollisissa skenaarioissa pysyttävä EU:n ytimessä. Sieltä käsin Suomi voi vaikuttaa ja olla aloitteellinen muutosten toteuttamisessa. Hyvä esimerkki konkreettisesta aloitteellisuudesta oli EU:n pohjoisen ulottuvuuden ohjelma – mistä muuten en ole kuullut mitään pitkään aikaan.
Millaisilla skenaarioilla ja strategioilla post-Brexit EU-27 sitten voisi säilyä ja kehittyä?
Saksan liittokanslerin Angela Merkelin mielestä eri nopeuksilla kehittyvä Eurooppa on välttämätön. Se tarkoittaa, että jotkin maat voisivat lisätä yhteistyötään eri tahtiin joillakin politiikka-alueilla. Myös Ranskan presidentti Francois Hollande on todennut, moninopeuksinen EU antaisi legitimiteetin niille, jotka haluavat integroitua nopeammin. Idea ei suinkaan ole uusi, vaan on ollut pöydällä jo usean vuosikymmenen ajan. Sitä paitsi jo nykyisessä EU;ssa vain osa maita kuuluu euroon tai Shengenin alueeseen. Merkelin mielestä moninopeuksellisuus voisi tarkoittaa lisääntyvän integraation ohella myös liikkumista taaksepäin. Esimerkiksi pakolaispolitiikassa EU;n jäsenmaat Puola ja Unkari toimivat kokonaan toisella tavalla kuin mitä EU:n arvot tarkoittavat. Vastikään Unkarin parlamentti hyväksyi lain, jonka perusteella Unkarissa kaikki maahanmuuttajat pidätetään ja viedään leireille. Jos tällainen ilmiö hyväksytään EU:ssa moninopeuksisuuden nimissä, niin se voi johtaa koko EU:n arvopohjan hajoamiseen. Pakolais- ja maahanmuuttokriisi onkin testannut EU:n legitimiteettiä ja lisäarvoa. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker vastustaa useamman nopeuden rakennetta, koska se tekisi hänen mielestään päätöksenteosta liian monimutkaista.
EU on politiikka- ja talousvetoinen instituutio. Se joutui mukaan vuonna 2008 Yhdysvalloista alkaneeseen finanssi- ja talouskriisiin, mistä se on nyt nipin napin selvinnyt. Kuitenkin, korkea pitkäaikaistyöttömyys ja sekä julkisen että yksityisen velan suuri määrä ovat vieneet Euroopan huolestuttavaan tilanteeseen: Ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen nykyiset nuoret eivät saavuta vanhempiensa elintasoa.
Kun kansalaisilta kysytään, mikä on heidän kannaltaan EU:n tärkein tehtävä, vastaus on turvallisuus. Maailman 25 turvallisimmasta maasta 15 on EU-maita. Koko maailman listalla Suomi on sijalla 11, edellään Tanska (2.) ja jäljessään Ruotsi (14.) Luonnollisesti viimeaikaiset terrori-iskut ovat muuttaneet ainakin joidenkin EU-maiden kansalaisten turvattomuutta. Kuitenkin, yli kaksi kolmesta eurooppalaisesta pitää EU:ta vakauden tyyssijana levottomassa maailmassa.
EU:n komissio julkaisi 1.maaliskuuta ”valkoisen kirjan Euroopan tulevaisuudesta; yhtenäisyys 27 jäsenvaltion unionissa”. Se on suunnattu 25. maaliskuuta pidettävään Rooman huippukokoukseen, missä juhlitaan EU:n 60-vuotista taivalta. Valkoisessa kirjassa pohditaan uusien teknologioiden vaikutusta yhteiskuntaan ja työpaikkoihin, globalisaatiota, turvallisuutta ja populismin nousua. Kirjassa esitetään viisi skenaariota EU:n kehityksestä vuoteen 2025 mennessä. Skenaariot ovat otsikkotasolla seuraavat: 1. Jatketaan entiseen tapaan, 2. Sisämarkkinat etusijalle, 3. Halukkaat tekevät enemmän yhdessä, 4. Tehdään vähemmän mutta tehokkaammin, 5. Tehdään asioita paljon enemmän yhdessä. Tämän lehden lukijat ovat varmasti perehtyneet valkoiseen kirjaan, joten en lähde näitä otsikoita enempää avaamaan.
Valkoisen kirjan tarkoitushan on käynnistää jäsenmaiden hallituksissa, parlamenteissa ja kansalaisten keskuudessa keskusteluprosessi, jota komissio lupaa vahvasti edistää. Komissio on luvannut tuottaa keskustelun pohjaksi raportit mm euron kohtalosta ja EU:n yhteisen puolustuksen tulevaisuudesta. Prosessi etenee siten, että puheenjohtaja Juncker vie ajatuksia eteenpäin puheessaan syyskuussa 2017, Eurooppa-neuvosto voi tehdä ensimmäiset päätelmänsä joulukuussa 2017, ja lopulliset päätökset pyritään tekemään hyvissä ajoin ennen kesäkuussa 2019 pidettäviä Euroopan Parlamentin vaaleja.
Puhuessaan Euroopan Parlamentille 1.3. Juncker sanoi suorasukaisesti, että Euroopan johtajien pitää lopettaa EU:n syyttäminen sellaisistakin ongelmista, joiden ratkaisemiseksi EU:lla ei ole työkaluja, ja jotka kuuluvat kansallisen päätöksenteon piiriin; yhtenä esimerkkinä hän mainitsi nuorisotyöttömyyden. Hän myös ilmaisi halunsa siirtyä Brexit-keskustelusta EU-27:n tulevaisuuden pohdintaan.
Puheenjohtaja Juncker on tehnyt selväksi, että hän vastustaa skenaariota, missä ainoastaan sisämarkkinat olisivat EU:ta koossa pitävä voima. Omasta mielestäni EU ei voi myöskään ”jatkaa entiseen tapaan”. Tätä vaihtoehtoa on kannatettu mm. sillä perustella, että EU on tähän asti kehittynyt kriisien kautta. Erittäin lyhyen pohdinnan perusteella pitäisin itse parhaana skenaariota 4 ”tehdään vähemmän mutta tehokkaammin”. Se tarkoittaisi, että EU keskittyisi innovaatioihin, kauppaan, turvallisuuteen, maahanmuuttoon, ja rajojen puolustamiseen. Toisaalta silloin sosiaali-, kuluttaja- ja ympäristöpolitiikat jäisivät kansallisesti päätettäviksi, mutta joissa EU-tasolla on saavutettu runsaasti lisäarvoa. Tämän skenaarion haasteena onkin päättäminen siitä, miten eri politiikka-alueet pitäisi preferoida.
EU:n koossa pysyminen on Suomelle elintärkeä asia. Paras keino hyydyttää oikeistopopulismin leviäminen Euroopassa on kehittää nykyistä EU:ta perusteellisen ja asiapitoisen keskustelun kautta.
Mielestäni Eurooppanuorilla olisi nyt mahdollisuus ottaa keskeinen rooli Suomen kansallisen keskustelun vetäjänä.
Esa Stenberg[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/2″][vc_single_image image=”328″ img_size=”full”][/vc_column][vc_column width=”1/2″][vc_column_text]Esa Stenberg on kansainvälisen liiketoiminnan professori Turun yliopistolla ja on aiemmin toiminut Pan-Eurooppa Instituutin johtajana.
Kuva: Turun yliopisto[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]