Suomen Nato-jäsenyyttä on kuvailtu mahtipontisin sanankääntein ja sitaatein, mutta mitä eduskunnan päätös todella merkitsee? Tähdistön toimittaja Ninni Norra analysoi Suomen tulevaisuutta puolustusliitossa. Artikkelin pohjamateriaalina on käytetty emeritusprofessori Vesa Kanniaisen esitelmää kansantaloustieteen alumnien vuosikokouksesta.
Suomi, tuo pohjolan vedenjakaja, riuhtaistiin jälkisuomettumisen pilvilinnoista todellisuuteen 24. helmikuuta, kun Euroopan rauhan ja autuuden jakso kohtasi haastajan idästä. Vain muutamassa kuukaudessa turvallisuuspoliittinen keskustelu ehti kattaa vuosikymmenten haudatut toiveet, pelot ja odotukset, mistä suurimman kiitoksen ansaitsee kansalaisyhteiskunta. Suomalaisten Nato-kanta teki täyskäännöksen hämmästyttävän nopeasti: elokuussa 2021 jäsenyydelle antoi tukensa vaivaiset 24 prosenttia, mutta helmikuisten tapahtumien seurauksena kannatus kohosikin 53 prosenttiin. Vertailun vuoksi mainittakoon, että loppukesän kannatuslukema noudattaa pitkäaikaista trendiä suomalaisten suhtautumisessa puolustusliittoon. Kunkin vuoden elokuisen kannatusluvun keskiarvona noin 24,06 prosenttia suomalaisista on tukenut Nato-jäsenyyttä vuosina 2005–2020.
Väittelyiden, asiantuntija-arvioiden ja kansalaisaloitteiden päätteeksi eduskunta äänesti Nato-jäsenyyden puolesta valtaisalla enemmistöllä sinetöiden Suomen aseman vapaassa länsimaisessa maailmassa. Eipä aikaakaan, kun Suomen hakemus toimitettiin Brysseliin läntisen naapurimme Ruotsin rinnalla. Yksittäisiä epävarmuustekijöitä lukuun ottamatta kahden pohjoismaan jäsenyysprosessi vaikuttaa lupaavalta. Suomi ja Ruotsi saisivat 5. artiklan määrittämät turvatakuut ja Nato puolestaan voimakkaita liittolaisia riveihinsä. Euroopan unionissa olisi näin ollen enää kourallinen sotilaallisesti liittoutumattomia valtioita, mikä vähentäisi unionin yhteisen puolustusliiton tarpeellisuutta entisestään. Nato-hakemuksen myötä Suomi on vapautunut puolueettomuuden valeasusta, jonka kantamisesta se maksoi kohtuuttoman määrän poliittista liikkumatilaa.
Suomen ja Ruotsin matka kohti Natoa on kuitenkin vasta ensimmäinen askel suurten kysymysten ratkaisemisessa. Jäsenyys ei tarjoa autuutta, vaan pikemminkin alustan transatlanttisen yhteistyön ja eurooppalaisen turvallisuutilanteen kohentamiselle. Uusien jäsenten on omalla aloitteellisuudellaan varmistettava, että puolustusliitto menettelee tehokkaasti, järkevästi ja oikeudenmukaisesti.
Historian koulima puolustuksen mestari
Suomi on kautta aikain toiminut itseään suurempien mahtien taistelutantereena. Alueellamme ovat sotineet paitsi Ruotsi ja Venäjä, myös Ranska, Saksa ja Britannia. Geopoliittisten tekijöiden valossa YYA-aika ja kansainvälisesti korkea riskiluokitus ovat olleet luontainen jatke Suomen tarinalle. Venäjän hyökkäys kuitenkin vahvisti, että seuraava luku on kirjoitettava perinteisiin kahliutumatta. Uusi maailma tarvitsee uusia ajatuksia ja Nato-ikunnan paukahdettua selälleen Suomi päätti toimia. Venäjän arvaamattomien ja raakalaismaisten toimien myötä kävi selväksi, ettei itänaapuriin ole luottaminen diplomaattisena kumppanina, mikä rohkaisi ajopuuksikin luonnehdittua Suomea hakeutumaan omaehtoisesti kohti länsimaista puolustusliittoa. Nato-jäsenyyden hakemiseen sisältyy riskinsä, mutta ne ovat huomattavasti pienemmät kuin tuudittautuessa Venäjän laupeuteen. Suomessa ymmärrettiin, että suurvaltapolitiikan kiristyessä liittoutumattomuus on enenevissä määrin eksistentiaalinen uhka.
Nato-linjan äkillisestä muutoksesta poiketen Suomi on jo pitkään huolehtinut turvallisuudestaan muilla keinoin – ja vieläpä varsin esimerkillisesti. Yleinen asevelvollisuus, hävittäjähankinnat ja läheinen yhteistyö Naton kanssa ovat vain joitakin osoituksia Suomen turvallisuuspoliittisesta kyvykkyydestä. Epädemokraattisen ydinasevaltion kyljessä Suomi on pyrkinyt luomaan deterrenssin; tilan, jossa sen alueelle hyökkääminen olisi vastapuolen kannalta äärimmäisen epäkannattavaa. Suomen solmimat bilateraaliset turvallisuussopimukset kantavat niin ikään hedelmää Nato-prosessin harmaana aikana. Jäsenehdokkaana Suomi ei siis jää yksin, vaikka pahin olisi koittaakseen.
Vaivatta jäseneksi?
Suomella on kaikin puolin painavat syyt ja vahvat lähtökohdat pyrkiä Naton jäseneksi. Ukrainan tragedia on ilmeinen merkki siitä, että Suomen kokoinen maa tarvitsee taistelutahdon ja vahvan kansallisen puolustuksen lisäksi liittolaisia. Nato-jäsenenä Suomi ei olisi riippuvainen toisten valtioiden hyväntahtoisuudesta, vaan nauttisi 5. artiklan suojasta. Artikla 5 velvoittaa tietenkin myös Suomea puolustamaan muita Nato-maita, joskin lausekkeen ydin piilee pelotevaikutuksessa. Yhdenkään Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty, mikä onkin koko puolustusliiton perimmäinen tavoite. Suomi on monella tapaa Nato-yhteensopivampi kuin useat puolustusliiton varsinaiset jäsenet ja suhtautuminen maamme jäsenhakemukseen on täten ollut myönteinen. Yhdysvallat, Viro ja Saksa ovat lähes kilvan ilmaisseet tukensa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydelle. Vastalauseita ovat esittäneet lähinnä Turkki ja Kroatia, mutta maiden niskoittelun ei toistaiseksi ole katsottu vaarantavan prosessia merkittävällä tavalla. Onkin ehkä vain kuukausien kysymys, että Naton jäsenmäärä kasvaa kahdella Pohjois-Euroopan maalla.
Nato-jäseninä Suomi ja Ruotsi olisivat mitä todennäköisimmin vastuussa Itämeren ja Baltian turvallisuudesta. Yhteisvoimin alueelle pystytään luomaan eheä puolustusratkaisu, vaikka siirto onkin väistämättä Venäjän intressien vastainen. Sotilaallinen hyökkäys on epätodennäköinen vastareaktio, mutta Venäjä pyrkii varmasti horjuttamaan Suomen yhteiskuntarauhaa hybridivaikuttamisella jäsenyysprosessin aikana ja sen jälkeen. Venäjänkaupan tyrehtymisen myötä taloudelliset menetykset kasvavat päivä päivältä ja Suomen onkin uudistettava vientirakennettaan, sillä entiseen palaaminen ei tällä haavaa ole näköpiirissä.
Puolustusliiton monet haasteet
Naton jäsenyyskriteereistä huolimatta liitto on vapaamatkustajia pullollaan. Vuonna 2019 Naton omalla tiedotuskanavalla julkaistiin kaavio, joka ilmaisi vuoden 2015 hinnoin ja valuuttakurssein Nato-maiden kansalliset puolustusmenot suhteessa kunkin maan bruttokansantuotteeseen. Kahden prosentin reunaehdosta huolimatta vajaa kolmasosa Nato-jäsenistä ylsi tavoitteeseen. Suomi on tältäkin osin edelläkävijän asemassa moneen Nato-maahan verrattuna ja voisi jäsenenä edistää tunnollisempaa sitoutumista puolustusliiton standardeihin. Tämä on oleellista erityisesti Yhdysvaltain näkökulmasta.
Koska kaikilla Nato-jäsenillä on kannustimet alisuoriutua jaetun velvollisuuden huomassa, on Naton voimakkain jäsen etääntynyt eurooppalaisista liittolaisistaan vuosien saatossa. Taloustieteellisiä työkaluja hyödyntävän Olson-Zeckhauser -teorian mukaan Yhdysvaltain panos kattaa 60 prosenttia vastuusta jättäen alle puolet muiden Nato-jäsenten kontolle. Yhdysvallat vetää lyhyen tikun myös hyötyjänä, sillä lähes 70 prosenttia puolustusliiton eduista kasautuu muille jäsenille. Vaikka EU:n oma puolustusliitto painuukin vähitellen unholaan, on sen rakentamista ajanut huoli yhä asianmukainen. On selvää, että eurooppalaisten Nato-maiden on jatkossa huolehdittava turvallisuudestaan itsenäisemmin.
Nato, EU ja Pohjoismaat
Kun vertaillaan Naton ja Venäjän vahvuuksia keskenään, ei jää epäselväksi, kumman Suomi haluaa liittolaisekseen. Naton jäsenenä Suomi on osa yhteisöä, joka on väestöltään, puolustusbudjetiltaan ja bruttokansantuotteeltaan moninkertainen suhteessa Venäjään. Parhaassa tapauksessa Nato pystyy tarjoamaan suojaa myös Kiinan ekspansiota vastaan, mutta se edellyttää puolustusliiton sisäisten asioiden selvittämistä kansainvälisellä, alueellisella ja jäsenmaiden tasolla. Ollakseen vahva kumppani Yhdysvalloille EU:n on ratkaistava taloudelliset ja poliittiset ongelmansa, jotka kuljettavat unionia kohti hajanaista ja alati velkaantuvaa liittovaltiota. Mikäli EU on muuttuakseen federaatioksi, on sen tapahduttava suunnitelmallisesti eikä vihoviimeisenä pelastustoimena, jolla omaan mahdottomuuteensa kaatuva unioni parsitaan kasaan.
Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä Pohjoismaat olisivat viimein yhteisen puolustusratkaisun piirissä. Tämä avaa lukuisia mahdollisuuksia alueellisen integraation, tuotannon ja turvallisuuden saralla. Vastatoimena protektionistiseen liikehdintään Pohjoismaat voivat rakentaa tuotantoketjuja, jotka hyödyntävät monikansallisen kaupan vahvuuksia säilyttäen riippumattomuutensa epäystävällisistä suurvalloista. Näin turvattaisiin myös huoltovarmuus kriisin syttyessä. Nato-jäseninä Pohjoismaiden on luontevaa markkinoida toimivia käytäntöjä sekä edistää demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta puolustusliiton sisäisissä asioissa. Kirjavan jäsenistön puitteissa on tärkeää, että aidosti vapaat ja kansanvaltaiset Nato-maat pyrkivät liiton johtaville paikoille.
Suomen taival kohti Natoa merkitsee Venäjän pelon ja vanhan maailman loppusäveliä. Uuden rautaesiripun laskeutuessa on aivan välttämätöntä, että Suomi asemoituu aatetoveriensa keskuuteen mahdollisista takaiskuista huolimatta. Hinta on pieni siihen nähden, että joutuisimme luopumaan arvoistamme, periaatteistamme ja ennen kaikkea suvereniteetistamme. Nato-jäsenyyteen ei tule suhtautua yliluonnollisena pelastuksena, vaan uuden tarinan aloituskappaleena, joka osoittaa tien aidosti itsenäiselle Suomelle. Politiikan realiteetit eivät hälvene historiallisten päätösten myötä ja Nato-jäsenenä kotimaamme tulee taatusti kohtaamaan liudan uusia haasteita. On kuitenkin täysi syy uskoa, että Suomi selviää näistäkin koettelemuksista kunnialla.
TEKSTI Ninni Norra
KUVA Pixabay