Euroopan komission puheenjohtaja valittiin vuonna 2014 ensimmäistä kertaa Euroopan parlamentin poliittisten ryhmien asettamien kärkiehdokkaiden joukosta. Menettely on kuitenkin nyt vastatuulessa, sillä sen tuki on merkittävästi vähentynyt. Kärkiehdokaskilpailusta ei kuitenkaan tulisi luopua, vaan sitä olisi syytä kehittää toimivammaksi.
Euroopan unionin korkeimpien johtotehtävien täyttäminen on aina kiivas ja suuria intohimoja herättävä prosessi. Euroopan komission puheenjohtajuus on jaossa olevista tehtävistä tärkein, jonka vuoksi se saa myös selkeästi eniten huomiota. Komissio huolehtii lakiesitysten valmistelusta ja valvoo jo olemassa olevan lainsäädännön toimeenpanoa, joten sen johtajan suurta merkitystä ei voi millään tavalla ylikorostaa.
EU:n perussopimukset määrittävät tietyt reunaehdot komission puheenjohtajan valinnalle. Jäsenvaltioiden päämiehistä koostuvan Eurooppa-neuvoston tehtävänä on esittää valitsemaansa ehdokasta hyväksyttäväksi Euroopan parlamentille, mikä puolestaan hyväksyy uuden komission yksinkertaisella enemmistöllä. Lissabonin sopimuksen myötä (2009) perussopimuksiin lisättiin hyvin monitulkintainen kirjaus, minkä mukaan Eurooppa-neuvoston on huomioitava esityksessään eurovaalien tulos.
Perussopimukset eivät aseta edellä mainittujen kirjausten lisäksi muita vaatimuksia puheenjohtajan valinnalle. Tämä jättää jäsenvaltioiden välisille neuvotteluille ja politiikalle runsaasti tilaa. Demokratian toteutumisen näkökulmasta prosessissa on kuitenkin ollut monien mielestä toivomisen varaa ja vaatimukset selkeämmästä, suoraan kansalaisilta saatavalta mandaatista kasvoivat 2000-luvun aikana.
Kärkiehdokas komission puheenjohtajaksi
Kärkiehdokasmenettely näki päivänvalon vuoden 2014 eurovaalien yhteydessä, jolloin Euroopan parlamentin merkittävimmät poliittiset ryhmät nimesivät omat ehdokkaansa komission puheenjohtajaksi ja sitoutuivat valitsemaan vaalien voittajan nimeämän ehdokkaan tehtävään. Prosessin pääarkkitehtina toimi parlamentin silloinen puhemies Martin Schultz, joka ajoi menettelyn noudattamista määrätietoisesti ja sai parlamentin vahvasti taakseen. Toimien tavoitteena oli sähköistää eurovaalien asetelmia, sekä vahvistaa komission puheenjohtajan demokraattista mandaattia eurooppalaisten silmissä.
Kärkiehdokkuus on ennen kaikkea poliittinen järjestely, eikä siitä ole mainintaa unionin perussopimuksissa. Schultz ja muut menetelmän kannattajat onnistuivat kuitenkin luomaan jäsenvaltioiden hallitusten vastustuksesta huolimatta massiivisen poliittisen paineen kärkiehdokkaan taakse, mikä oli osoitus parlamentin ja sen poliittisten ryhmien suuresta vaikutuksesta EU:n sisällä. Jäsenvaltiot näkivät menettelyn vaikeuttavan jo entisestään hankalia neuvotteluja johtotehtävistä sulkemalla pois potentiaalisia vaihtoehtoja ja kritisoivat sitä siksi voimakkaasti.
Vahvasti menettelyn taakse mobilisoidun parlamentin painostus tuotti tulosta. Vastahakoinen Eurooppa-neuvosto päätyi esittämään vaaleissa eniten paikkoja voittaneen, keskustaoikeistolaisen EPP:n kärkiehdokkaaksi nimeämää Jean-Claude Junckeria komission puheenjohtajaksi. Parlamentti antoi myös Junckerin komissiolle hyväksyntänsä ja sinetöi osaltaan historiallisen ennakkotapauksen.
Tuki hiipuu
Kärkiehdokasmenettely herätti kuluneella vaalikaudella vahvaa kannatusta ja vastustusta. Sen suurin tukija oli Euroopan parlamentti, joka linjasi päätöslauselmassaan, että se tulisi hyväksymään komission puheenjohtajaksi ainoastaan kärkiehdokkaaksi nimetyn ehdokkaan. Tukea löytyi myös komissiosta, kun Juncker ja useat muut komission johtohenkilöt asettuivat puolustamaan sitä. Jäsenvaltiot puolestaan linjasivat, etteivät ne sitoutuisi esittämään vaalien suurimman ryhmittymän kärkiehdokasta puheenjohtajaksi.
EU-instituutioiden välisistä kiistoista huolimatta kärkiehdokasmenettelyn suurin ongelma on eurooppalaisten laimea kiinnostus sitä kohtaan. Vuoden 2014 eurovaaleissa kärkiehdokkaat näkyivät hehkutuksesta huolimatta hyvin niukasti ja vaalien äänestysprosentti jäi heikoksi. Kärkiehdokasmenettelyn uskottavuus kärsi merkittävästi, eikä monikaan nähnyt sen lisänneen komission puheenjohtajan legitimeettiä kansalaisten silmissä.
Vuoden 2019 eurovaaleja lähestyttäessä suurin osa parlamentin ryhmistä nimesi omat kärkiehdokkaansa komission puheenjohtajaksi. Liberaali ALDE-ryhmittymä ei kuitenkaan suostunut nimeämään omaa ehdokastaan, sillä se ei nähnyt menettelyä itselleen edullisena. Kärkiehdokkaat saivat näyttävistä vaalitenteistä ja muista yrityksistä huolimatta vähän näkyvyyttä, eikä komission puheenjohtajan valinta noussut merkittäväksi vaaliteemaksi.
Parlamentin tuki kärkiehdokkuudelle näyttäisi olevan hiipumassa, sillä menettelyyn sitoutuneet EPP ja sosiaalidemokraattinen S&D menettivät eurovaaleissa edellytykset muodostaa yhdessä enemmistö. Vaaleissa lisää paikkoja merkittävästi voittaneet ALDE ja Vihreät eivät puolestaan ole osoittaneet mitenkään sitoutuvansa suurimpana ryhmänä säilyneen EPP:n nimeämän ehdokkaan, saksalaisen Mannfred Weberin valitsemiseen komission puheenjohtajaksi. Kun yhtälöön lisätään jäsenvaltioiden määrätietoinen vastustus, näyttää kärkiehdokkuuden kohtalo vähintäänkin synkältä.
Kärkiehdokkuuden kohtalo
Kärkiehdokasmenettely on voimakkaassa vastatuulessa. Se herättää nykyisellään hyvin vähän innostusta ja useat tukijatkin vaikuttavat puolustavan sitä lähinnä velvollisuudentunnosta. Jää nähtäväksi, onko Manfred Weberillä mahdollisuuksia nousta komission puheenjohtajaksi. On kuitenkin ilmeistä, että järjestelmä on henkitoreissaan ja se vaatii selviytyäkseen merkittäviä uudistuksia.
Syyllisiä nykytilanteeseen eivät ole pelkästään vastahakoiset jäsenvaltioiden hallitukset, vaan osin myös menettelyä tukeneet poliittiset ryhmittymät itse. Kärkiehdokasvalinnat tehtiin niiden sisällä varsin matalalla profiililla ja valintaprosessiin saivat osallistua ainoastaan puolue-eliittien jäsenet. Hyvänä esimerkkinä käy EPP:n Suomessa järjestetty puoluekokous, jossa todellista kilpailua ehdokkuudesta ei vallinneen valintamenettelyn vuoksi päässyt syntymään ja valittu ehdokas jäi suurelle yleisölle hyvin etäiseksi. Kärkiehdokkaat eivät taaskaan saaneet tarvitsemaansa mediahuomiota, osittain varmasti juuri vaisun kilpailuasetelman vuoksi.
Mikäli europuolueet haluavat säilyttää kärkiehdokasmenettelyn, on niiden uudistettava omaa toimintaansa. Aitoa puolueiden sisäistä kilpailua ehdokkuudesta ja keskustelua linjauksista olisi päästettävä syntymään kiinnostuksen lisäämiseksi, miksei jopa luotaisi Euroopan laajuisia esivaaleja. Aiemmin ehdotetut ylikansalliset listat eurovaaleissa saattaisivat myös olla osa ratkaisua. Niin tai näin, kärkiehdokkuuden pelastaminen vaatii kilpailun kiinnostavuuden merkittävää parantamista.
Kärkiehdokasmenettely ei missään tapauksessa ole täydellinen tapa valita komission puheenjohtaja ja siihen sisältyy ongelmia. Siitä luopuminen olisi kuitenkin demokratian näkökulmasta ongelmallista, sillä pelkästään instituutioiden ja jäsenvaltioiden välisten neuvottelujen kautta valittavalla puheenjohtajalla ei olisi suoraa henkilökohtaista mandaattia eurooppalaisilta. Paluu vanhaan malliin herättäisi suurta kritiikkiä ja saattaisi ajaa kansalaisia etäämmälle unionista.
Mikäli EPP:n Weber ei nouse komission puheenjohtajaksi, on kärkiehdokasmenettely käytännössä kuopattu. On kuitenkin syytä toivoa, että kärkiehdokkaat säilyisivät, sillä oikeanlaisilla muutoksilla järjestelmä voisi todella kehittää eurooppalaista demokratiaa. Kokonaisvaltaisesti parempia vaihtoehtoja komission puheenjohtajan valitsemiseen on vaikea löytää.
KUVA Euroopan komissio
TEKSTI Risto Rajala
Kirjoittaja on EU-asioihin erikoistunut valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta ja Eurooppanuorten liittohallituksen jäsen.