Maailman johtajat kokoontuivat viime syyskuussa YK:n 73:n yleiskokoukseen New Yorkiin. Atlantin toiselta puolelta korviimme kantautuikin lähes välittömästi USA:n presidentin Donald J. Trumpin tavanomaisen mahtaileva puhe, joka sai osakseen naurua yleisöstä. Samana päivänä yleiskokouspuheenvuoron piti mm. tasavallan presidentti Sauli Niinistö sekä hänen ranskalainen virkaveljensä Emmanuel Macron.
Puheenvuorot olivat kunkin puhujan omalle poliittiselle retoriikalle tyypillisiä: Macronilla idealismia puhkuva ja intensiivinen, kun taas Niinistöllä maltillisen asiallinen. Huomioni kiinnittyi kuitenkin YK:n pääsihteerin António Guterresin avauspuheeseen, jossa hän viittasi heti suoraan populismin vaaroihin, muistuttaen demokraattisten periaatteiden olevan yhä enemmän kyseenalaistettuja. Aloin pohtia eurooppalaista populismia ja erityisesti yhtä sen tämänhetkistä päänäyttämöä: Italiaa.
Viime kevään vaaleissa maan pääministeriksi nousi ns. kompromissivalinta, Firenzen yliopiston oikeustieteiden professori Giuseppe Conte. Hänet nostettiin tehtävään vaalit voittaneen populistisen Viiden tähden liikkeen (Movimento 5 stelle) Luigi Di Maion sekä äärioikeistolaiseksikin tulkitun Pohjoisen liiton (Lega Nord) Matteo Salvinin toimesta. Sekä Di Maion että Salvinin molempien kantaessa Italian varapääministerin titteliä omien ministeritonttiensa ohella, nähdäänkin esteettisistä syistä valittu Conte ainoastaan nykyisen hallituksen neutraalina keulakuvana. Italian nykyinen koalitio mielletäänkin varsin laajalti Länsi-Euroopan ensimmäiseksi populistiseksi hallitukseksi.
Populismi ei terminä ole yksiselitteinen eivätkä edes tämän hetken tunnetuimat yhteiskuntatieteilijät ole kyenneet määrittelemään sitä tyhjentävästi. Todettakoon yksinkertaistetusti, että populistinen poliitikko – oli hän sitten suomalainen, italialainen tai esim. belgialainen – esiintyy aina perinteisiä eliittejä vastustavana sekä ainoana kansan syvien rivien aitona puolesta puhujana. Lähes aina eurooppalaisen populismin ollessa kyseessä, tähän retoriikkaan kuuluu oleellisesti kova EU:n vastustaminen sekä maahanmuuttokriittisyys. Tämä taas usein manifestoituu suorana muukalaisvastaisuutena.
Italian tapauksessa voidaan kategorisesti puhua varsin avoimesta maahanmuuttovastaisen politiikan harjoittamisesta. Italian nykypolitiikka, jonka sanelemana mm. merestä pelastettuja pakolaisia sisältäviä laivoja on käännytetty takaisin, on toiminut myös inspiraationa Euroopan muille oikeistopopulisteille.
Vaikka Pohjois-Euroopasta käsin tarkasteltuna hallituksen johtokaksikon, Di Maion sekä Salvinin teot ja ennen kaikkea puheet saattavatkin vaikuttaa kovilta, on oleellista huomioida ainakin kolme asiaa. Ensimmäiseksi: Italian poliittinen tilanne on ylipäätään kovin polarisoitunut eivätkä luonnollisesti kaikki italialaiset hyväksy hallituksensa toimia. Toiseksi: vaikka vaalit voittaneet puolueet toki ratsastivat maahanmuuttokriittisillä teemoillaan, lupasivat he myös paljon satsauksia sosiaalitukiin sekä muihin laajoihin kansaa suoraan hyödyttäviin investointeihin. Viimeiseksi: vaikka myös me suomalaiset otamme poliitikkojen puheet vain puheina, suhtaudutaan Italiassa poliittiseen retoriikkaan aivan omalla tavallaan ilman rahtuakaan sinisilmäisyyttä.
Esimerkiksi kun elokuussa Genovan Morandi-silta romahti aiheuttaen 43:n ihmisen kuoleman, syytti sisäministeri Salvini retoriikalleen uskollisena EU:ta infrastruktuuriin määrättyjen varojen käytön rajoittamisesta. Väite ei kestänyt missään suhteessa päivänvaloa sen ollessa valhe. Siinä missä useassa muussa Euroopan maassa ministeri aiheuttaisi vastaavanlaisella valheellisella lausunnollaan mahdollisesti jopa oman eronsa, Salvinin provokaatiolle käytännössä vain kohautettiin hartioita. Tietysti Italian vasemmisto kyseenalaisti omissa äänenkannattajissaan sisäministerin uskottavuuden, mutta kansan keskuudessa yleinen mielipide vaikuttaa silti olevan varsin italialainen: ”Hän on poliitikko, mitä sitten odotit hänen sanovan.”
Halutessamme ymmärtää Italian nykyisen hallituksen suosiota, täytyy meidän hyväksyä lähtökohtaisesti kulttuurisilla tekijöillä selittyvät vivahde-erot poliittisessa retoriikassa, verrattuna meidän suomalaiseen vastaavaan. Täten myös italialaiset, jotka eivät ole kansalliskiihkoilijoita tai rasisteja, saattavat kannattaa populistista Viiden tähden liikettä sekä Pohjoisen liittoa.
TEKSTI Yannick Lahti
