Suomi allekirjoitti Istanbulin sopimuksen ensimmäisten maiden joukossa, mutta sopimuksen kansallinen ratifiointi on saanut osakseen kritiikkiä. Toisin kuin monet muut Euroopan maat, Suomi ei ole nimenomaisesti kriminalisoinut pakkoavioliittoa.
Naisiin kohdistuvan väkivallan sekä perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskeva Euroopan neuvoston yleissopimus eli niin kutsuttu Istanbulin sopimus tuli Suomessa voimaan vuonna 2015. Kyseessä on ensimmäinen oikeudellisesti sitova sopimus, joka sääntelee nimenomaisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa Euroopassa. Suomi oli aktiivisesti mukana sopimusneuvotteluissa ja allekirjoitti yleissopimuksen ensimmäisten maiden joukossa. Tästä huolimatta Istanbulin sopimuksen kansallinen ratifiointiprosessi on saanut osakseen paljon kritiikkiä.
Pakkoavioliitot määritellään tavallisesti liitoiksi, jotka on solmittu ilman toisen tai molempien puolisoiden täyttä suostumusta, tai joihin aviopuoliso tai molemmat aviopuolisot on painostettu tai pakotettu. Pakkoavioliittoja pidetään usein yhtenä kunniaan liittyvän väkivallan muotona tai ilmentymänä. Suomessa liittojen määristä ei ole virallisia tilastoja, ja EU-tasollakin vertailukelpoista tietoa on melko vähän. Ihmisoikeusliiton vuonna 2016 julkaistusta selvityksestä ja oikeusministeriön vuonna 2017 teettämästä selvitysmuistiosta käy kuitenkin ilmi, että avioliittoon pakottamista esiintyy myös Suomessa.
Istanbulin sopimuksessa otetaan ensimmäisenä kansainvälisenä ihmisoikeussopimuksena nimenomaisesti huomioon tyttöjen ja naisten alttius kunnian nimissä toteutettavalle väkivallalle. Sopimus velvoittaa ratifioineita valtioita muun muassa säätämään pakkoavioliitot rangaistavaksi. Pakkoavioliitot on nimenomaisesti kriminalisoitu useissa Euroopan maissa, esimerkiksi Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Suomessa sen sijaan on katsottu, että nykyinen sääntely täyttää jo Istanbulin sopimuksen koskevat vaatimukset tältä osin. Tällä hetkellä avioliittoon pakottaminen on Suomen rikoslain nojalla rangaistavaa ihmiskauppana, törkeänä ihmiskauppana tai pakottamisena.
[bctt tweet=”Toisin kuin monet muut Euroopan maat, Suomi ei ole kriminalisoinut pakkoavioliittoa.”]
Suomen kanta on kuitenkin saanut osakseen kritiikkiä, ja nykyisen lainsäädännön on katsottu huomioivan pakkoavioliittotapaukset puutteellisesti. Ihmisoikeusliiton ja oikeusministeriön selvityksistä käy ilmi, ettei ihmiskauppaa koskeva lainsäädäntö välttämättä kata kaikkia pakkoavioliittotapauksia. Pakottaminen sen sijaan on asianomistajarikos, mikä tarkoittaa sitä, että rikosprosessin käynnistäminen jää useimmissa tilanteissa uhrin vastuulle. Kynnys käynnistää rikosprosessi läheistä henkilöä vastaan on kuitenkin tavallisesti korkea.
Jo Istanbulin sopimuksen voimaansaattamista koskevassa hallituksen esityksessä nähtiin tarpeellisena harkita, pitäisikö lainsäädäntöä arvioida tarkemmin pakkoavioliittojen osalta. Sittemmin muun muassa Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunta ja YK:n kidutuksen vastainen komitea ovat kiinnittäneet huomiota pakkoavioliittoja koskevan sääntelyn puutteisiin Suomessa.
On selvää, että pakkoavioliittojen ehkäisemiseksi tarvitaan muitakin kuin lainsäädännöllisiä keinoja. Pakkoavioliitot eivät nimittäin juuri näy poliisi- tai tuomioistuintilastoissa. Tämä johtunee muun muassa siitä, etteivät uhrit halua todistaa läheisiään vastaan sekä siitä, että avioliittoon pakottamista voi olla vaikeaa näyttää toteen. Toisaalta kynnys ilmoittaa pakkoavioliitosta voi olla korkea myös sen vuoksi, että erityisesti kunniaan liittyvän väkivallan uhrien suojelu ei Suomessa ole tällä hetkellä riittävän tehokasta. Kriminalisointi viestii selkeästi, ettei avioliittoon pakottamista hyväksytä.
Pakkoavioliittoihin ja niiden uhkaan viittaaviin tilanteisiin täytyy pystyä puuttumaan. Vaikka pakkoavioliittojen nimenomaiseen kriminalisointiin liittyy myös haasteita, tulisi lainsäädäntöä arvioida tarkemmin.
KUVA Zoriana Stakhniv / Unsplash
TEKSTI Sinituuli Suominen
Kirjoittaja on ihmisoikeuksista kiinnostunut oikeustieteen maisteriopiskelija ja aktiivinen järjestötoimija.