Itäisen Keski-Euroopan maiden protestointi EU:n perustavanlaatuisia arvoja vastaan on ollut jo pitkään median agendalla. Vähemmän huomiota on kuitenkin kiinnitetty siihen, millaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia seurauksia alueen huolestuttavalla demokratia- ja oikeusvaltiokehityksellä on ollut: oivan kurkistusikkunan nykypäivän itäisen Keski-Euroopan alueelliseen yhdentymiseen tarjoaa historiallinen Intermarium-käsite.
Intermarium (puol. Miedzymorze) on geopoliittinen käsite, joka viittaa puolalaisen valtiomiehen Josif Pilsudskin maailmansotien välisenä aikana haikailemaan, Itämeren, Adrianmeren ja Mustanmeren alueen valtioiden turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monikansallisten imperiumien raunioille syntyneet uudet valtiot kärsivät kroonisesta turvattomuuden tunteesta ja, hillitäkseen Neuvostoliiton ja Saksan laajentumispyrkimyksiä, Pilsudskin johdolla yritettiin luoda alueellista allianssia, johon itsenäistyneiden valtioiden lisäksi kaavailtiin mukaan Valko-Venäjää ja Ukrainaa.
Aikanaan konsepti jäi poliittisesta todellisuudesta etäiseksi ja abstraktiksi ideaksi. Alueen valtioiden keskinäiset ristiriidat, nuorten demokratioiden sisäinen epävakaus, kiristyvä maailmanpoliittinen tilanne ja lopulta Saksan ja Neuvostoliiton miehitykset painoivat konseptin menneisyyteen. Intermariumiin kaavaillut valtiot Suomea ja Jugoslaviaa lukuun ottamatta pakotettiin Varsovan liiton jäseniksi.
Intermariumin reinkarnaatio – 2000-luvun alueellinen lähentyminen
Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatsov uskoi, että Breznevin opin vastaisesti satelliittivaltioiden liikkumatilaa lisäämällä entiset kommunistidiktatuurit muuttuisivat sosialidemokratioiksi ja pysyisivät geopoliittisesti puolueettomina. Historia kuitenkin näytti, että hän ei olisi voinut olla enempää väärässä: suvereniteettinsa palauttaneet valtiot rynnivät kiireen vilkkaa venäläiseltä ekspansionismilta suojautuakseen ensin NATOon, ja markkinatalouden saavutuksista vakuuttuneina seuraavaksi EU:hun.
Neuvostoimperialismin ja sitä myötä myös kansainväliseen solidaarisuuteen perustuneen sosialistisen identiteetin katoaminen eivät tehneet vain poliittista uudelleenasemoitumista tarpeelliseksi, vaan myös uuden kansallisidentiteetin luominen tuli ajankohtaiseksi. Useissa entisissä kommunistidiktatuureissa sosialismin jälkeinen valtionrakennus nähtiin kiinteänä jatkeena maailmansotien väliselle valtionrakennukselle. Kollektiivinen trauma suvereniteetin menettämisestä on saanut alueen kansallismieliset omaksumaan uhriretoriikan, joka tänä päivänä näkyy historian politisoimisena ja sen tietoisena hallintana.
[bctt tweet=”Kollektiivinen trauma suvereniteetin menettämisestä on saanut alueen kansallismieliset omaksumaan uhriretoriikan, joka tänä päivänä näkyy historian politisoimisena ja sen tietoisena hallintana.” username=”eurooppanuoret”]
Assosioituminen EU:hun ei poistanut halua tai tarvetta tiivistää subregionaalista integraatiota itäisessä Keski-Euroopassa. Intermariumin uudelleensyntyminen kulminoituu kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella Puolaan, joka on ollut aktiivisesti koordinoimassa alueellista yhteistyötä. Tämän yhteistoiminnan kovana ytimenä EU:n sisällä on toiminut jo useamman vuoden niin kutsuttu Visegrad-maiden (V4) – Puolan, Tshekin, Slovakian ja Unkarin – muodostama yhteenliittymä. Nämä maat ovat taloudellisen, kulttuurisen ja sotilaallisen yhteistyön lisäksi legitimoineet toistensa sananvapautta, oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia kyseenalaistavia toimenpiteitä.
V4:n lisäksi alueellisen suvereeniuden kasvattamiseen Intermariumin periaatteiden mukaisesti on tähdännyt myös kahdentoista Itäisen Keski-Euroopan EU:n jäsenvaltion talouden ja infrastruktuurin integraatioon tähtäävä Three Seas Initiative (TSI)-hanke. Samoin Puolan aloitteesta vuonna 2008 esitelty Euroopan itäisen kumppanuuden ohjelma sisältää elementtejä Intermarium-ideologiasta.
Mihin Intermarium-viitekehyksellä pyritään?
Eräiden entisten sosialistimaiden yhteiskunnallinen transformaatio on herättänyt syystäkin huolta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien puolestapuhujissa. Intermariumia ei voikaan nähdä illiberalisaatiosta ja autoritarisaatiosta erillisenä ilmiönä. Sitä ei voi myöskään pelkistää putinismiksi tai Venäjä-mielisyydeksi – vaikka sellaisiakin aspekteja se eittämättä sisältää.
Uppsalan yliopiston Venäjän ja Euraasian instituutin tutkijan Matthew Kottin mukaan Intermarium vetoaa erityisesti itäisen Keski-Euroopan kansallismielisiin klikkeihin: alueellinen yhteistyö samanhenkisten yhteiskuntien kesken nimittäin tarjoaa suojaa Moskovan putinistisilta ”uusbolsevikeilta” sekä lännen ja Brysselin neoliberaaleilta, sekulaareilta, monikulttuurisilta ja feministisiltä ”uusbolsevikeilta”. Osoittamalla, että uhka tulee sekä idästä että lännestä, saadaan nationalistien ideologia kehystettyä vaihtoehtoiseksi turvallisuuspoliittiseksi ratkaisuksi.
Intermariumin ytimessä olevien V4-maiden näkökulmasta nyky-EU:n politiikassa mättää erityisesti pakolais- ja Venäjä-politiikka sekä kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventuminen. Vaikka Venäjä on edelleen eksistentiaalinen uhka, niin taloudellisesta yhteistyöstä saatavat synergiaedut ja halpa energia kiinnostavat. Lähi-idästä ja Afrikasta tulevien pakolaisten taas nähdään rapauttavan “eurooppalaista korkeakulttuuria ja sen perinteisiä arvoja”.
Tulevaisuudennäkymät
Viime kuukaudet EU-vaalien uutisoinnissa palstatilaa on hallinnut Italian sisäministerin aloitteesta syntynyt nationalististen, nativististen, traditionalististen puolueiden allianssi. Silmiinpistävää kuitenkin on, että ideologisista yhteneväisyyksistä huolimatta entisten sosialistimaiden kansallismieliset ja EU-kriittiset liikkeet ovat pysyneet, Viron EKREä lukuun ottamatta, sen ulkopuolella.
[bctt tweet=”Entisten sosialistimaiden kansallismieliset ja EU-kriittiset liikkeet ovat pysyneet, Viron EKREä lukuun ottamatta, sen ulkopuolella.” username=”eurooppanuoret”]
Tarkempi analyysi osoittaakin, että EU:n sisäiset kansallismieliset populistiliikkeet ovat toistaiseksi jakaantuneet kahteen ryhmään maantieteensä perusteella. Tämä vahvistaa käsitystä siitä, että Itäisen Keski-Euroopan nationalistien turvallisuuspoliittiset strategiat nojaavat Intermariumin tarjoamaan alueelliseen suvereniteettiin ”lännen” ja ”idän” välissä.
Toisaalta taas konseptin selitysvoimaan tulee suhtautua kriittisesti. Ensinnäkin, V4-maat tietävät nettosaajina hyötyvänsä taloudellisesti EU-jäsenyydestä, joten on vaikea nähdä subregionaalisen yhteistyön korvaavan EU-integraatiota. Siksi V4-maiden nykyhallitusten ja heidän hengenheimolaisten – ensisijaisesti Bulgarian ja Romanian – tavoitteena ei olekaan hajottaa EU:ta, vaan ennemminkin pyrkiä vaikuttamaan sisältäpäin sen politiikkaan ja toimivaltaan. Toiseksi, vastatakseen alueen turvallisuusvajeeseen, valtioiden tulee jatkossakin tukeutua NATOn ja Yhdysvaltojen tukeen. Yhdysvaltain nykyhallinto on kuitenkin suhtautunut varsin suopeasti V4-maiden johtajien demokratiaa pilkkaavaan toimintaan, jättäen heille enemmän tilaa tehdä omia poliittisia manöövereitään.
Kaikesta huolimatta V4-maiden sekä Bulgarian ja Romanian demokratioiden huolestuttavissa kehityssuunnissa on vaikea nähdä lyhyellä aikajänteellä perustavanlaatuisia muutoksia, sillä valtaapitävien ideologiassa liberaalit äänenpainot ovat eksistentiaalinen uhka traditionaaliselle kulttuurille. Taitavasti hallitulla historiankirjoituksella laajoihin kansanjoukkoihin on kyetty iskostamaan ajatus siitä, että kansojen suvereenius on ollut jatkuvan hyökkäyksen kohteena viimeiset kaksisataa vuotta. Toisaalta valitsemalla liberaaleilla ja korruptionvastaisilla teemoilla kampanjoineen Zuzana Caputovan Slovakian presidentiksi, äänestäjät osoittivat, että taistelu “Uuden Euroopan” suunnasta ei suinkaan ole ohitse.
TEKSTI Riku Rantanen
KUVA Mathieu Cugnot, Euroopan Unioni
Kirjoittaja on Itä-Euroopan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen muutokseen hurahtanut valtiotieteiden kandidaatti, joka on kiinnostunut erityisesti Länsi-Balkanin rauhan- ja identiteettikysymyksistä.