Ilmasto-oikeudenkäynnit ja ihmisoikeudet liittyvät yhä useammin toisiinsa, myös tuomioistuimien tasolla. Tähdistö tarkastelee ilmasto-oikeudenkäynnin uusimpia trendejä Eurooppassa ja haastaa miettimään, mitä nämä tarkoittavat Euroopan unionin tulevaisuuden suhteen.
Ympäristöön liittyvien oikeudenkäyntien kansainvälinen näkyvyys on lisääntynyt viime vuosina. Tämä johtuu osittain siitä, että vaikka ympäristöön jollainlailla liittyviä oikeudenkäyntejä on ollut pitkään, kansalaisten huomio ilmastokriisin ja ihmisoikeuksien rikkomusten välillä on lisääntynyt länsimaissa, eikä ilmastokriisiä enää kansalaisyhteiskunnan retoriikassa pidetä muista kriiseistä ja ongelmista erillisenä “asiana”. Sen sijaan on jo näkyvissä, miten biodiversiteettikadon ja globaalin ekstraktivismin myötä syntyvät haitat eivät pelkästään kuumenna ja epästabilisoi ilmastoa vaan estävät myös kestävään elämäntapaan ja talouteen siirtymisen.
Valtioiden sisäiset tai alueiden omat “vihreät sopimukset”, “green dealit” ovat saaneet näkyvyyttä, mutta lähinnä vihreän siirtymän ja investointien kohdentamisen nimissä. Vihreä siirtymä on hyvin epämääräinen ja laajasti määriteltävissä oleva yleistermi, jolla yleensä viitataan lähinnä uudistuvien energialähteiden yleistämiseen. Lisäksi on ironista, että termi on vakiintunut politiikan kieleen niinkin myöhään kuin 2020-luvulla, vaikka ihmiskunta on tiennyt siirtymän tarpeellisuudesta monta vuosikymmentä. EU:ssa ja Yhdysvalloissa Green Deal on saanut jonkin verran huomiota, vaikka haasteena on, että liittovaltion tasolla ehdotettavat poliittiset toimintaohjelmat tai EU:n tason yhteiset päätökset eivät välttämättä mene onnistuneena läpi jos yksittäinen valtio tai korkean tason valtion päämies tai poliitikko, Unkarissa esimerkiksi Orbán tai Yhdysvalloissa Demokraattien edustaja Manchin, estää poliittisesta ehdotuksen läpimenon tiettyjen intressiryhmien edun suojelemiseksi.
Ihmisten tyytymättömyys eri tasoilla tehtyihin lupauksiin ja tekoihin onkin saanut liikkeelle uudenlaista ilmastoaktivismia, nimittäin valtioiden ja yhtiöiden haastamista oikeuteen joko riittämättömistä ilmastotoimista tai -lupauksista tai ihmisoikeuksien, kuten esimerkiksi tulevien sukupolvien, oikeuksien laiminlyönnistä. Kuuluisimpiin esimerkkitapauksiin kuuluu Urgenda Foundation vs. Alankomaat, jossailmastotieteen käyttäminen todisteena riittämättömistä toimista oli tärkeässä roolissa. Urgenda Foundationin oikeudenkäynnin onnistuminen Urgendan voitoksi inspiroi 37 vastaavanlaiseen oikeudenkäyntiin Euroopassa, muun muassa. Saksassa, Italiassa ja Belgiassa.
Toinen onnistunut tapaus Alankomaissa oli Milieudefensie vs Royal Dutch Shell, mikä johti siihen, että Shell todettiin velvolliseksi laskemaan päästöjään 45% vuoteen 2030 mennessä vertailukohteen ollessa vuoden 2019 päästöt. Tämäkään ei ole tarpeeksi nopea pyrkimys ilmastotavoitteiden kannalta, mutta Shell piti tätä niin huolestuttavana liikevoittojensa tulevaisuuden kannalta, että muutti pääkonttorinsa sijainnin Alankomaista Lontooseen. Milieudefensien oikeustapaus oli myös ensimmäinen kerta, kun fossiiliyhtiötä on käsketty saavuttamaan ilmastotavoite, johon lasketaan kuuluvaksi koko arvoketjun päästöt. Tapaus oli myös virstanpylväs siinä mielessä, että Milieudefensie lähetti 29 muulle suuripäästöiselle yhtiölle varoituskirjeen, jossa ilmoitti ryhtyvänsä samanlaisiin oikeustoimiiin, ellei päästövähennyksiä tehtäisi.
Ilmastokriisin oheisvaikutukset ovat ihmisoikeuksien kannalta todella negatiivisia, ja tämä on huomattu myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, joka on saanut enenevissä määrin käsiteltäväksi tapauksia, joissa ilmastokriisi ja ihmisoikeuksien rikkomukset liittyvät vahvasti toisiinsa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ei alun perin laadittu käsittelemään ilmastokriisiin liittyviä tapauksia, mutta koska ilmastokriisin vaikutukset vaikuttavat myös ihmisoikeuksiin, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on saanut kahdeksan tapausta, joissa ihmisoikeuksien ohella on vedottu ilmastokriisiin. Koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen pääsee käytännössä vasta, kun kaikki valtion sisäiset oikeuskäsittelymahdollisuudet on käytetty, tämä on huomattava määrä.
Suomessakin tunnettu oikeustapaus lienee Duarte Agostinho et al v Portugal ja 32 muuta valtiota -tapaus, kun kuusi portugalilaista nuorta nosti 2. syyskuuta 2020 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen kanteen 33 maata vastaan. Kanteessa väitetään, että kyseiset valtiot ovat loukanneet ihmisoikeuksia, sillä eivät ole ryhtyneet riittäviin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Kanne perustuu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2, 8 ja 14 artiklaan, jotka suojaavat oikeutta elämään, oikeutta yksityisyyteen ja oikeutta olla kokematta syrjintää. Kantelijat argumentoivat muun muassa, että Portugalin ilmastonmuutoksen vaikutukset, kuten metsäpalot, uhkaavat heidän oikeuttaan elämään ja että heidän oikeutensa yksityisyyteen sisältää fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin, jota uhkaavat helleaallot, jotka pakottavat heidät viettämään enemmän aikaa sisätiloissa; ja että nuorina he joutuvat kokemaan ilmastonmuutoksen pahimmat vaikutukset.
Ilmasto-oikeudenkäyntien rooli voi olla joko vahingonkorvaus-tyylinen tai strateginen, jolloin tavoitteena on aikaansaada muutoksia, joiden vaikutukset ulottuvat yli yksittäisen oikeudenkäynnin. Silloin testataan tyypillisesti miten pitkälle oikeudellisin tulkinnoin voidaan mennä, ja lain nimissä haastaa olemassa olevaa lainsäädäntöä.
Kuten Milieudefensien tapaus on osoittanut, strategiat myös liikkuvat maasta toiseen, mutta haasteena on eri maiden erilaiset oikeudelliset systeemit ja ilmastokriisin globaali luonne. Oikeustapausten takia on kyettävä pilkkomaan ongelmat tai syytökset konkreettisiksi paloiksi, joista joku taho on vastuussa ja joku taho kärsii. Osana ihmisoikeustapauksia on kyettävä näyttämään, miten oikeudenloukkaus on tapahtunut ja kenen toimesta. Tämän tapauksen rakentaminen voi eri maissa perustua erilaisiin lainsäädännön mekanismeihin. Esimerkiksi Saksassa perustuslain tulkinta on paljon abstraktimpaa ja väljempää kuin Suomessa, ja tämä mahdollisti sen, että Saksaa vaadittiin tiukentamaan ilmastotavoitteitaan, sillä entiset tavoitteet antoivat liian suuren taakan kannettavaksi tuleville hallituksille ja sukupolville. Se, kenellä on legitiimi kanneoikeus, myös vaihtelee maittain. Mahdolliset eriävät menettelyesteet on myös otettava huomioon oikeustapauksia laadittaessa.
Lisääntyvät ilmasto-oikeudenkäynnit asettavat myös uusia poliittisia haasteita EU:n politiikalle ja vastuunjaolle jäsenmaiden kesken. Yhteisen mutta eriytetyn vastuun tulkinta ja eri oikeudenkäynnissä asetettu tai hyväksytty oikeudenmukainen päästövähennysten osuus saattaa johtaa tuleviin poliittisiin erimielisyyksiin ja yhteisvastuullisuuden konflikteihin Euroopan unionissa, kun joudutaan punnitsemaan eri jäsenmaiden vastuita ja velvollisuutta toimia ilmastokriteerin negatiivisten vaikutusten hillitsemiseksi. Oikeustieteellisestä ja EU-poliittisesta näkökulmasta onkin kiinnostavaa pohtia, mitkä ovat ne tieteelliset ja metodologiset kriteerit ja oikeudenkäynnit, jotka luovat ennakkotapauksen tai ennakkotapauksia ja vaikuttavat täten tulevaan. Tätä keskustelua pitäisi käydä jo nyt.
Se, miten määritellään kriteerit, joilla asetetaan vaatimukset “riittävistä” ilmastotoimista, on nimittäin tärkeä poliittisen keskustelun kohde. Muutamia esitettyjä vaihtoehtoja on mm. valtion päästöt per henkilö, tai historialliset päästöt per henkilö vuodesta 1992 eteenpäin tai valtion omat mahdollisuudet päästövähennyksiin, mistä viimeisin on myös hyvin tulkinnanvarainen ja poliittisesti latautunut vaihtoehto.
Fossiilipääoman siirtyminen EU:n ulkopuolisiin maihin, kuten Isoon-Britanniaan, on myös otettava huomioon, mikäli halutaan olla vastuullisia ja ratkaisukeskeisiä ja toimia mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti. Esimerkki fossiiliyhtiön pakenemisesta ulkomaille on Shell, jonka pääkonttori muutti Alankomaista Lontooseen– juurikin EU-regulaatiota ja EU-lainsäädäntöä pakoon.
Voidaankin todeta, että lainsäädäntö ja oikeuden käsite on pohjimmiltaan poliittista, vaikka kuinka väittäisi vastaan. Lainsäädännön ei tulisi estää tekemästä moraalisesti oikeita, hyvän tulevaisuuden edellyttämiä ratkaisuja. Se, millä tavoin lakeja ja sopimuksia tulkitaan ja miten niitä käytetään poliittisten intressien ylläpitämiseen tai purkamiseen, on vuosisatamme poliittinen ja taloudellinen kysymys, jonka merkitys tulee vain korostumaan ilmastokriisin kiihtyessä.
TEKSTI ELSA KIVINEN
KUVA PIXABAY