Brexit on sana, josta jokaisella on mielipide. Iso-Britannia päätti vuosikymmenten EU-jäsenyyden jälkeen erota Euroopan unionista – vaikka lähes puolet kansalaisista äänesti sitä vastaan. Tässä arviossa pohditaan, kuinka Brexitin taustakulisseista kertova dokumenttielokuva onnistuu tehtävässään.
Kuvittele tarina, joka tapahtuu fiktiivisessä valtiossa, joka on vuosia sitten menettänyt itsemääräämisoikeutensa kyseisen valtion ja sen naapurit vallanneelle liittoumalle. Kuvittele seuraavaksi aate, joka leviää hiljaa tämän kyseisen valtion hiljaisissa nurkissa, kujien pimennoissa ja taidenäyttelyiden käytävillä (”vapaus!”). Lopuksi, kuvittele vielä tarinamme sankari – sanotaanko, vallanpitäjiin nähden ulkopuolinen ja tehtäväänsä hieman epäröiden suostunut nero, jolla on fyysikon mieli ja taiteilijan intohimo – rientämässä tekemään sen, mitä hänenlaisensa sankarit tekevät: pelastamaan valtiomme viitta hulmuten. Kuulostaa tutulta, eikö?
Ehkä, mutta kyseessä ei ole uusi Marvel-elokuva Doctor Strange-tyyppisine supersankareineen, vaikka Benedict Cumberbatch pääosaa esittääkin. Erikoistehosteita ei ole tällä kertaa tarvittu, sillä mystisellä valtiollamme on yllättäen toimintaelokuvia kaihtavillekin tuttu nimi: Iso-Britannia. Kuvittelemamme pahaenteinen liittouma on (vain) Eurooppaan 1900-luvun sotien jälkeen perustettu talousyhteisö, joka on sittemmin saanut myös poliittisen ulottuvuuden ja on jo melkein kolme vuosikymmentä kantanut nimeä Euroopan Unioni. Sankarimme, Dominic Cummings, ei omaa supervoimia – eikä pahemmin sosiaalisia taitojakaan – mutta niiden sijaan tavan saada kansa aatteensa taakse. Ylpeästi pyöräilykypärää käyttävän Cummingsin sankarin viitta on vastaavasti muuttunut erehdyttävästi huomioliiviä muistuttavaksi takiksi.
”Brexit” on Toby Haynesin ohjaama elokuva, joka kertoo kehityskulusta, joka johti Iso-Britannian päättämään kansanäänestyksenä äänestysprosentein 48-52 EU:sta eroamisen puolesta. Kyseessä on dokumenttielokuvana markkinoitu HBO-tuotos, mutta esitystä katsoessa määritelty genre alkaa mietityttää. Kovin paljon dokumentin piirteitä elokuvassa ei nimittäin ole. Poliittinen draama saattaisi sopia genreksi paremmin.
On selvää, että elokuvaa ei ole tuotettu opetustarkoituksessa eikä sen tuottajana ole maan kansallinen media. Elokuva on tähän liian puolueellinen ja dramatisoitu. Päähenkilöä esittävä Cumberbatch tuo tapahtumien keskiöön aiemmille rooleilleen tunnusomaisen, eksentrisen sankarin, jonka kansalle vierasta korkealentoisuutta on tasapainotettu hahmoa inhimillistävällä yksityiskohdalla: pariskunnan yhteistä lasta odottavalla vaimolla. Kansanäänestyksestä ja siihen johtaneesta kehityskulusta kertova elokuva vaikuttaakin olevan yhden kansakunnan sijaan tarina yhdestä miehestä. On kuin Brexit olisi haluttu personifioida sympaattisuudessaan samaistuttavaan Cumberbatchin hahmoon.
Miten Cummings sitten rientää Iso-Britannian vapautustehtäväänsä? No, polkupyörällä tietenkin. Elokuvassa ei ole säästelty huumoria eikä kliseitä poliitikkojen samaistuttavuuden puutteesta tai politiikan monimutkaisuuteen kätkeytyvästä itseään toistavuudesta ole kitketty. Tämä onkin osa elokuvan vastakkainasettelua EU-eroa ajavien ja unioniin jäämistä kannattavien ja toisaalta taas muutosta vaativien ja vanhaa linjaa puolustavien ajatusmaailmojen välillä. Siinä missä remain-puoli esitetään vanhanaikaisena ja maltillisena, exit-puoli pohjustaa voiton marssiaan markkinointianalyyseilla, matemaattisilla algoritmeilla ja paatoksellisilla iskulauseilla (”Ota kontrolli takaisin!”).
Elokuvan puolueellisuus näkyy siinä, miten exit-puoli esitetään. EU-eroa kannattavat äänestäjät esitetään homogeenisenä joukkona, joka koostuu kouluttamattomista maalaisista, jotka haluavat vähentää EU-jäsenyyden mukanaan tuomaa maahanmuuttoa. EU-eroa kannattavat poliitikot näyttäytyvät puolestaan älykkäinä kansan äänestyskäyttäytymisen manipuloijina. Poliittista sanomaa muokataan populistiseen muotoon, yksinkertaistetaan ja romantisoidaan; asetelma on tuttu kaikille Yhdysvaltain presidentinvaaleja tai perussuomalaisten nousua seuranneelle. Elokuvan nähneenä pidän vähintään todennäköisenä, että elokuvan tekijöiden oma kanta on ollut EU:hun jäämisen puolella. The Spectatorin mukaan Cumberbatch itse on ollut remain-puolen kannattaja, mikä on ollut yksi syy hänen kiinnostukselleen yrittää ymmärtää vastapuolen asenteita ja ajatusmaailmaa.
Elokuva näyttää, miten exit-poliitikot kehittävät aatteen, jonka jatkokehitystä ei enää myöhemmin voida hallita. Cummings ilmaiseekin asian puhumalla voimista kontrollinsa ulkopuolella. Vaikka Brexit olikin voittokulku Cummingsin exit-joukoille, peliareena näyttää voiton jälkeen oudon tyhjältä ja päämäärättömältä. Yksinkertaistetut iskulauseet, joilla kansaa on kampanjavaiheessa johdateltu, vaihtuvat kansanäänestyksen jälkeen epävarmuuteen tulevaisuudesta. Brexit on kuin ”suuri puhallus”, illuusio, joka on saatu aikaan tekijöidensä palolla ja kunnianhimolla, mutta kysymys siitä, onko tuo kunnianhimo kohdistunut juuri lopulta aikaansaadun lopputuloksen kehittämiseen, jää vaille myöntävää vastausta. Elokuva antaa Brexitistä kuvan, joka rinnastuu ansioluetteloltaan ja työhakemukseltaan täydelliseen työnhakijaan, joka lumoaa rekrytoijat sanomalla haastattelussa juuri ne asiat, joita työnantaja haluaa kuulla. Lopulta, hakijan saatua paikan, paljastuu kuitenkin vihlova totuus: henkilö olikin täydellinen vain tietokoneen ruudulla.
”Brexit” tarjoaa oivallisen näkökulman tänä aikana trendikkääseen populistiseen vaikuttamiseen. Yksi elokuvan esiin nostama kysymys liittyy kansanäänestysten käyttöön modernissa mediayhteiskunnassa. Voidaan kysyä, että onko suoran demokratian aika ohi; onko kansanäänestys poliittisille vaikuttajille liian helppo tapa ohjailla kansaa mielensä mukaan ja vaikuttaa heihin tavalla, joka mukailee päättäjien omia tarpeita? Pitäisikö kansan saada äänensä kuuluviin tavalla, jonka yleensä ajatellaan pikemminkin vaientavan tätä ääntä: epäsuoralla demokratialla?
Kaiken kaikkiaan ”Brexit”-elokuvaa voi suositella maailman politiikan tilasta kiinnostuneille, riippumatta katsojan asenteesta Britannian EU-eroa kohtaan. Sen dramatisoidun viihteellinen toteutus toiminee hyvänä aiheeseen johdatuksena myös niille, joille Brexit on syystä tai toisesta jäänyt vähemmälle huomiolle.
TEKSTI Heidi Lumme
KUVA Youtube / HBO