Vaikka EU-laiva seilaakin jälleen tyynemmillä vesillä, ei kenenkään kannata tuudittautua myyttiin siitä, että euroskeptisen populismin hyökyaalto olisi jäänyt vain takavuosien ilmiöksi.
Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker piti viimeisen unionin tilaa koskevan state of the union -puheensa Strasbourgissa syyskuun 13. päivänä. Sisältö oli kaiken kaikkiaan optimismia huokuva sekä tulevaisuutta kohti kurkottava: unionin talous kukoistaa jälleen ja rahaliittoa ollaan uudistamassa yhdessä. Sosiaalisia ulottuvuuksia avattiin, ilmastopolitiikkaa käsiteltiin ja vahvempien unionin ulkorajojen puolesta rummutettiin. Eri tahtiin tapahtuvaa integraatiota ei enää kannusteta – siinä missä se viime vuonna oli vielä yksi mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Olemme kaikki jälleen yhdessä ja samassa veneessä.
Alle kaksi viikkoa tämän jälkeen avoimen EU-myönteisellä agendallaan voittoon asti kampanjoinut Ranskan presidentti Emmanuel Macron piti mahtipontisen linjapuheensa EU:n tulevaisuudesta. Vaikka osa kaikkein intohimoisimmistakin unionin kannattajista myönsi tämän päivän realiteettien näkökulmasta puheeseen sisältyneen myös sangen utopistisia näkemyksiä, sai puhe laajalti kiitosta nimenomaan sen rohkeista ja myönteistä avauksista.
Totesin Saksan syksyisten liittopäivävaalien jälkeen Tähdistön nettilehdessä, että vaikka Euroopassa puhaltavatkin nyt uudet EU-tuulet, emme voi kuitenkaan tuudittautua harhakuvitelmaan, jonka mukaan kovan euroskeptisen kansallismielisen oikeistopopulismin uhka sekä sen aiheuttajat EU:ssa olisi selätetty.
Jos olisi, Brexit-neuvotteluja ei olisi koskaan jouduttu käynnistämään, Marine Le Pen ahdasmielisine ajatuksineen ei olisi ikinä yltänyt Ranskan presidentinvaalien toiselle kierrokselle eikä äärioikeistolainen, ksenofobinen ja ummehtunut AfD olisi juuri tänä syksynä noussut historiallisesti Saksan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi, kun saksalaiset ensimmäistä kertaa sitten 1930-luvun valitsivat demokraattisissa vaaleissa Reichstagiin äärioikeistolaisen poliittisen toimijan.
Tarkoitukseni ei ole maalailla piruja seinille tai olla pessimistinen. Jaan vilpittömästi ilolla tämän uuden optimismin hengen EU:ssa. Useimmat jäsenmaat haluavat vahvemman uudistetun unionin sen sijaan, että mieluummin jättäisivät sen. Eurooppadiskurssi on aidosti rakentavampaa kuin vuosiin. Tässä kaikessa kuitenkin piilee myös ilmiselvä vaara siitä, että unohdamme ne läksyt, jotka viime vuosista tulisi vähintäänkin oppia: emme saa ikinä aliarvioida euroskeptisten populistipuolueiden kannatuksen taustalla olevaa tavallisen eurooppalaisen ihmisen turhautumista ja toivottomuuden tunnetta.
Kuten usein ennenkin taloudellisten ongelmien kasaantuessa ja muuttuessa sosiaaliseksi epävarmuudeksi yhteiskunnassa, syrjäytyneet tai siinä vaarassa olevat ihmiset, jotka eivät enää enemmän tai vähemmän konkreettisista ja oikeutetuista syistä ole toiveikkaita oman tulevaisuutensa suhteen, alkavat seurata sellaisia johtajia tai poliittisia liikkeitä, jotka osoittelevat selkeitä syyllisiä. Euroopassa näistä muutamana mainittakoon Belgian Vlaams Belang, Iso-Britannian UK Independence Party, Unkarin Jobbik, Ranskan Front National ja Suomen Perussuomalaiset.
Näiden kannatuksen vahvistumisena ja siten sen ylläpitämisen mahdollistavana tekijänä voidaan kiistatta pitää jo mainittuja sekä globaalien että alueellisten syiden aiheuttamia taloudellisia ja sosiaalisia haasteita EU:ssa. Vaikka eurooppalaisella tasolla on käyty viime vuodet paljon keskustelua siitä, voidaanko vaikkapa Front Nationalia, Jobbikia tai Vlaams Belangia luonnehtia varsinaisesti äärioikeistoksi oikeistolaisiin arvoihin nojaavien euroskeptikkojen sijaan, on kyse pelkästään semantiikasta. Niiden juuret ja suosio sekä poliitikkojen maalaama maailmankuva nojaavat vahvasti oikeistolaista kansallisidentiteettiä korostavaan populistiseen poliittiseen retoriikkaan, jonka lähtökohtana on skeptisyys EU:ta sekä Euroopan integraatiota kohtaan.
Akateemisessa keskustelussa sanaa euroskeptismi on yleisesti käytetty viittaamaan Euroopan integraatiota kohtaan kohdistuvaan epäilyyn ja epäluottamukseen. Eursokeptismi käsitteenä voidaan myös jakaa kovaan ja pehmeään euroskeptismiin. Jälkimmäinen on yksinkertaistetusti perusteltua kriittisyyttä tai huolen esittämistä jotain tiettyä Euroopan unionin harjoittamaa politiikan alaa kohtaan, mutta ei varsinaisesti ole periaatteellista EU-vastaisuutta. Kova euroskeptismi taas on karkeasti sanottuna nimenomaan periaatteellista EU-vastaisuutta eikä sen taustalla välttämättä aina ole läpinäkyvää hyvin esitettyä perustetta. Viitatessani euroskeptikoihin viittaan siis kovaan euroskeptismiin, joka voidaan mieltää useiden mainitsemieni populistipuolueiden poliitikkojen valituksi lähtökohdaksi. Todettakoon, että tämä ei kuitenkaan tarkoita kovan euroskeptisyyden itsessään merkitsevän oikeistolaisen kansallismielisen politiikan ajamista. Nämä vain usein kohtaavat puolueiden ideologioissa tässä nimenomaisessa kontekstissa.
Edellä mainitut eurooppalaiset kansallismieliset populistit ja euroskeptiset poliittiset liikkeet leimaavat sosiaalisesta eriarvoistumisesta vastuullisiksi nimeämiään ”syyllisiä” yksinkertaistavilla ja yleistävillä tavoilla. Usein tähän sisältyy jonkinasteinen etninen erottelu, jonka poliittiset liikkeet pyrkivät alleviivaamaan omasta puolestaan tarkoituksenmukaisella kansallisen identiteetin korottamisella sekä vastakkainasettelulla – kuin poliittisen populismin oppikirjasta konsanaan.
Nämä euroskeptiset puolueet saivat monella tapaa olemassaolollensa ”lopullisen oikeutuksen” Eurooppaa juuriaan myöten haastaneen pakolaiskriisin huipennuttua vuonna 2015. Hallitsematon maahanmuutto liitettiin puheenvuoroissa yksiselitteisesti jo aiemmin harjoitettuun EU:ta kohtaan osoitettuun arvosteluun. Yhtenä euroskeptisen populistisen retoriikan näkyvimpänä vaikutuksena maahanmuuttokeskustelu muuttui entistä kovemmaksi kaikissa unionin jäsenmaissa.
Myös maltillisempien poliitikkojen puheenvuoroissa on toki korostettu eurooppalaisia ja länsimaisia arvoja. Nämä ikuiset teemat on joka tapauksessa viety äärimmilleen euroskeptikkojen populistisissa puheenvuoroissa, joissa länsimaiset eurooppalaiset ja kansalliset arvot kuvataan uhanalaisina, alituisen vaaran vyöhykkeellä olevina puolustettavina hyveinä, joita ”pakolaisvyöry” sekä ääri-islam joka ikinen päivä haastavat. Nämä puheenvuorot ovat Euroopan unionin maissa kansalliset rajat ylittäviä ja muutamia maakohtaisia eroja lukuun ottamatta paljolti saman sävyisiä.
Jo ennen perussuomalaisten kesäistä puoluekokousta pohdiskelin (Aamulehti 9.6.2017), että astumme suoraan euroskeptisten populistipuolueiden virittämään hunaja-ansaan, mikäli tuudittaudumme Itävallan, Alankomaiden ja Ranskan vaalien tulosten yksipuolisen tarkastelun jälkeen valheelliseen näköharhaan näiden poliittisten voimien lopullisesta torjumisesta. Olisi lyhytnäköisen lapsellista ja vaarallista unohtaa edellä mainittuja vaalituloksia riemuitessa, että kaikissa niissä oikeistopopulistit nostivat äänimääräänsä historiallisen paljon.
Nuo äänet eivät yhdessä yössä sula pois, eivätkä ne ihmiset eri puolilla Eurooppaa, jotka antoivat nuo äänet, ole kadonneet mihinkään tai menettäneet epätoivoaan ja katkeruuttaan monien muiden äänestysmotiiviensa ohella. Eivät, vaikka kuinka yrittäisimme tarkastella näitä eurooppalaisia vaaleja voiton lasien läpi.
Kun silmäilee Saksan ja Itävallan hiljattaisia vaalituloksia rehellisen analyyttisesti, voi tehdä sen johtopäätöksen, että syvemmällä piilevät, monikerroksiset eurooppalaisten ihmisten ongelmat kytevät edelleen. Luulisi, että Brexitin kaltainen shokkihoito olisi herättänyt pysähtyneen EU-sydämen ja soisi toivoa, että emme alentuisi enää yhdenkään euroskeptisen populistisen oikeistopuolueen aliarvioimiseen.
On sanomattakin selvää, että Euroopan unionin korkeimmat päättäjät ja jäsenmaiden kansalliset johtajat keskittyvät poliittisissa viesteissään eteenpäin kulkemiseen ja visioiden luomiseen. Ei ole rakentavaa alkaa tanssimaan populistien pillien tahtiin, saati alentua heidän retoriikkaansa.
Iloitessamme aidosti siitä, että EU on monilta osin jälleen jaloillaan, emme kuitenkaan saa unohtaa, että niitä ongelmia, joista myös euroskeptiset populistipuolueet ovat voimansa taitavalla kohdennetulla politikoinnilla kammenneet, ei ole vielä ratkaistu. Täten myös narratiivi siitä, että euroskeptiset populistiset puolueet Euroopassa olisi viimeinkin kukistettu, on pelkkä myytti.
TEKSTI Yannick Lahti
KUVITUS Cecilia Aintila