Kun sain mahdollisuuden kirjoittaa aiheesta ”eurooppalaisen myytin murtaminen” osoittautui se lopulta haastavammaksi kuin olin osannut etukäteen odottaa. Tässä asiayhteydessä sana myytti ei tietenkään viitannut mihinkään eurooppalaiseen mytologiaan tai legendaan, ei sen enempää Kalevalan Antero Vipuseen kuin Antiikin Kreikan taruhahmo Herkulekseenkaan.
Rupesin siis pohtimaan tehtävänannon mukaisesti eurooppalaisten historiallisten myyttien sijaan myyttejä Euroopasta. Paljon ei mieleeni tullut. Sinänsä oli samantekevää, kirjoitanko asiasta tiukan rajatusti Euroopan unioniin liittyen vai itse Euroopasta maanosana. Yhtä kaikki ajatukset pyörivät päässäni tyhjäkäynnillä turhankin tuttua kehää. Mitä enemmän kelailin myyttejä ja niin sanottuja negatiivisia mielikuvia Euroopan unionista ja Euroopasta – joita minun tulisi tässä tekstissä murtaa – sitä enemmän ajatusvirrastani hyppäsi esiin jo ylikuluneet kliseet ja mantrat: EU:sta on oikeasti hyötyä, se ei ole niin byrokraattinen kuin väitetään, direktiivit eivät oikeasti säätele sisäistä lainsäädäntöämme niin kuin kovat euroskeptikot usein maalailevat jne. Tuntui vahvasti siltä, että moni näistä niin sanotuista myyteistä on jo murrettu.
Kaiken kaikkiaan havahduin siihen, että niin sanottuja myyttejä EU:sta kyllä tuntuu riittävän. Niiden murtamisen kohdalla kriittisesti ajattelevan Euroopan unionin kansalaisen voisi kuitenkin olettaa hahmottavan, että usein mm. EU:n direktiiveistä absurdinomainen uutisoiminen vaatii vähintään yhtä paljon suodatusta kuin Talvivaaralainen jätevesi. Mieleeni palautui omien lukioaikojeni brittilehden otsikko: ”The EU forces you to recycle dildo’s”. Todellisuudessa kyse oli eri käyttötarkoituksiin valmistettujen sähkölaitteiden kierrätystä koskeva direktiivi ei laki, vaan direktiivi.
En myöskään halunnut kirjoittaa Euroopan unionin byrokraattisuuden todellisuudesta tai tehokkuudesta – kuinka tylsää se lukijalle olisikaan. Ei tuntunut mielekkäältä kaivaa mitään tarkkoja tilastoja siitä, kuinka monta ihmistä työskentelee EU:ssa (tein sen silti, kuulemma yli 46 000) ja verrata tätä masinoitua virkamieskoneistoa johonkin vastaavaan. Ensinnäkään vastaavaa verrannollista organisaatiota ei ole ja toisekseen numeroiden vertailu ja pyörittely on juuri sitä itseään.
Entä kirjoittaisinko sitten siitä, miten Bryssel – tuo Euroopan lupa haukkua kaupunki – ei ole todellisuudessa niin ruma ja harmaa kuin väitetään. Sekin tuntui mielikuvituksettomalta ja yhtä kuluneelta aiheelta kuin kiista peruskoulun pakollisesta kasvisruokapäivästä.
Tuijotin koneeni näytöllä auki olevaa tyhjää tekstitiedostoa: ei mitään. Katseeni siirtyi jääkaapin ovessa olevaan vanhaan EU-aiheiseen postikorttiin ajalta, jolloin unionissa oli vain 15 jäsenmaata. Kortissa lukee ”The perfect European should be” (täydellinen eurooppalainen olisi), jonka jälkeen jokainen jäsenmaa esitellään piirroksen sekä lyhyen tekstin avulla kukin oman maakohtaisen kliseensä kautta: puhelias kuin suomalainen, huumorintajuinen kuin saksalainen, raitis kuin irlantilainen jne.
Mietin eurooppalaisia myyttejä maanosamme stereotypioiden kautta. Väitetysti stereotypiathan perustuvat pohjimmiltaan johonkin konkreettiseen, mutta osoittautuivat kuitenkin lopulta suurennuslasin alla vääriksi. Ne kertovat joskus niihin uskovan ihmisen luonteesta enemmän kuin itse stereotypian kohteesta.
Minä itse olen puoliksi belgialainen, mutta en pidä ranskalaisista perunoista, oluesta, jalkapallosta ja Tintti-sarjakuvista toisen passini takia. Pidän niistä, koska ne ovat hyviä ja hyvää ajanvietettä. Toisaalta osoitan pikkumaista kansallisylpeyttä ärsyyntymällä siitä, että jouduin juuri kutsumaan uppopaistettuja perunasuikaleita ranskalaisiksi perunoiksi, samanaikaisesti kuitenkin kiroten toisen kotimaani byrokratian kankeuden riemuvoittoa sekä vanhanaikaisuutta aina siellä ollessani. Olen monessa käytännön asiassa kliseen mukaisesti suomalaisen järjestelmällinen ja pikkutarkka, mutta toisaalta paikoittain puheliaampi kuin pohjois-karjalainen pölyimurikauppias. Minussakin elää kansallisia stereotypioita keskenään ja ristiriidassa; vahvistan säännön ja samalla poikkean siitä.
Mutta juuri näinhän se menee kuten kuka tahansa ympäri Suomea ja muuta Eurooppaa pitkin reissannut ihminen on voinut todeta. Totta kai mennessämme maahan, josta meillä on vahvoja mielikuvia, me tavallaan koemme niitä asioita, joita odotimmekin kokevamme. Italiassa ruoka on yksinkertaisista raaka-aineista valmistettua ja taivaallisen hyvää. Totta, näin on varmasti asian laita. Toisaalta jokainen Italian suurimmissa kaupungeissa käynyt tietää, että mikäli oma vainu on pettänyt tai onnen kolikko jäänyt muuten vaan heittämättä, on täysin mahdollista joutua tyytymään turistirysän ylihintaiseen ja huonosti valmistettuun purkista tulleeseen pastamössöön, joka saa kenet tahansa kyynelsilmin kaipaamaan s-ketjun Rosso-ravintolan nälkäisintä annosta: isoäidin lihapullia.
Edellä esitetyllä kansallisiin kliseisiin perustuvalla logiikalla myönnän vuosia sitten varautuneeni ensi kertaa tapaamaan siskoni miestä. Hän oli paperilla varsin pahamaineinen maakohtainen stereotypia nimittäin Ranskan pariisilainen. Myyttien, legendojen sekä odotusten mukaisesti hänen olisi pitänyt olla ylimielinen ja pöyhkeilevä hopeakettu, mutta osoittautuikin yhdeksi nöyrimmäksi ja mukavimmaksi kaveriksi, johon olen tutustunut. Hän harrastaa surffausta, pitää saksalaisista eikä erityisemmin fanita Zinedine Zidanea. Kyllä, Pariisissa kasvanut ranskalaismies.
Naureskelen jääkaappini ovessa olevan postikortin kuville. Ne huvittavat, koska pitävät paikkansa. Ja toisaalta eivät ollenkaan. Mikäli kortti päivitettäisiin nykypäivään, siitä poistettaisiin Iso-Britannia (huonoine ruokineen) ja lisättäisiin uusia maita melkein saman verran lisää – stereotypioineen päivineen.
Eurooppa ja Euroopan unioni ovat osiensa sekä jäsenmaidensa summa. Näin ainakin sanotaan ja se tuntuisi käyvän järkeen. Jokainen jäsenmaa kansalaisineen ja kulttuureineen tuo yhteiseen pöytään oman mausteensa ajoittain todistaen maakohtaiset stereotypiat tosiksi, mutta useimmiten kuitenkin vain pinnallisen tarkastelun tuloksena havaituksi ensisilmäyksen suomaksi lumeeksi. Myytit eivät olet stereotypioita, mutta stereotypiat tuntuvat usein olevan myyttejä – näin ainakin Euroopassa. Kuhunkin EU-maahan matkustaessa on mahdollista törmätä näihin tunnettuihin tai tuntemattomampiinkin kansallisiin stereotypioihin ja myytteihin. Yhtä lailla on täysin mahdollista päästä ns. eturivin paikoille murtamaan niitä.
Yannick Lahti
