Euroopan puolustuksen kestoaihe – maanosan strateginen autonomia suhteessa Yhdysvaltoihin – on pysynyt ajankohtaisena presidentti Trumpin presidenttikaudella. Yhdysvaltain pitkäkestoinen tyytymättömyys Euroopan taakankannosta on saanut Euroopan NATO-liittolaiset nostamaan sekä kansallisia puolustusbudjetteja että tehostamaan puolustusinvestointien hyödynnettävyyttä. Nyt Yhdysvallat on viestinyt vastatoimilla Euroopan puolustusviitekehysten kehityksen takia, saaden maanosan maat ja EU:n mahdollisesti hankalaan asemaan.
Kysymykset Euroopan vapaamatkustamisesta, toimintakykykuilusta ja strategisesta autonomiasta ovat olleet esillä koko NATO:n olemassaolon aikana. Jo vuonna 1966 Ranskan presidentti Charles de Gaullen puolustuspolitiikka herätti Yhdysvalloissa syytöksiä Ranskan vapaamatkustamisesta muiden liittolaisten kustannuksella. Myöhemmin Euroopan liittolaismaiden suorituskyky tuli kyseenalaistetuksi Jugoslavian ilmaoperaatiossa, jossa Yhdysvaltojen ja Euroopan liittolaismaiden erot operatiivisessa suorituskyvyssä herätti keskustelua liittouman yhteisen puolustussunnittelun kehittämisestä. Krimin miehitys ja voimapolitiikan paluu Euroopan näyttämölle sai Walesin tapaamisessa 2014 liittouman sitoutumaan 2% puolustusmenoista suhteessa bruttokansantuotteeseen. Kaksi vuotta myöhemmin presidentti Barack Obama syytti Euroopan NATO-maita epäonnistumisesta päästä 2% budjettitavoitteeseen.
Presidentti Donald Trumpin virkakauden ulkopolitiikan yksi näkyviä teemoja on ollut Euroopan NATO-liittolaisten painostaminen puolustuksen kehittämiseksi. Tilanteeseen onkin vastattu monelta osin erilaisten yhteistyöviitekehysten muodossa, jotka eivät ole pelkästään sidoksissa NATO-liittoumaan, mutta Euroopan unioniin. Problematiikka on yksinkertainen: Euroopan maat tarvitsevat viitekehyksen, jossa tehotonta ja limittäistä puolustuskulusta saadaan tehostettua merkittävästi. Näihin kyseisiin viitekehyksiin lukeutuu muun muassa Pysyvä Rakenteellinen Yhteistyö (PESCO), jonka ensisijaisena tavoitteena on koordinoida unionin jäsenmaiden yhteisiä puolustushankintoja ja kehittää näin enemmän suorituskykyä suhteessa käytettyihin investointeihin. Toinen mainittava viitekehys on Euroopan Puolustusrahasto (EDP), jonka toimintaan on varattu 13 miljardia euroa seuraavien vuosien yhteishankinnoille.
[bctt tweet=”Presidentti Donald Trumpin virkakauden ulkopolitiikan yksi näkyviä teemoja on ollut Euroopan NATO-liittolaisten painostaminen puolustuksen kehittämiseksi. ” username=”eurooppanuoret”]
Kuitenkin, huolimatta yhteiseurooppalaisten puolustushankintojen hyödyistä Euroopan NATO-liittolaisten suorituskyvyille, on Yhdysvallat osoittanut suurta tyytymättömyyttä Euroopan unionin puolustushankintojen tehostamiseksi luoduista viitekehyksistä. Yhdysvaltain mielestä hankintaviitekehykset ovat protektionistisia ja haittaavat Yhdysvaltaisten asehankintojen menestyksellisyyttä kilpailutuksissa. Tämän tulkinnan siivittämänä Yhdysvallat lähetti hiljattain kirjeen Euroopan ulkosuhdehallinnolle uhaten taloudellisilla vastatoimilla, mikäli yhteistyöviitekehyksen kuten PESCO etenevät tulevina vuosina ja kuukausina kohti konkreettisia hankintapäätöksiä.
Toisekseen, presidentti Trump on mahdollisesti hahmotellut ajatusta, jossa Euroopan maat maksaisivat Yhdysvalloille maan joukkojen läsnäolon Euroopan mantereella. Tilanne ei sikäli ole ainutlaatuinen, sillä Etelä-Korea pääsi sopimukseen Yhdysvaltain kanssa joukkojen pysymisestä Etelä-Koreassa vastineeksi rahallisesta korvauksesta. Tästä johtuen huhuille ja kuulopuheille onkin löytynyt vakavaa harkintaa, sillä Trumpin tiedetään olevan erittäin vastahakoinen maan joukkojen läsnäolosta Euroopassa. Samanlainen järjestely Euroopan suhteen lienee näin mahdollinen tulevaisuudessa, varsinkin jos Trump varmistaa toisen kautensa tulevissa presidentinvaaleissa.
Näin ollen on mahdollista todeta, että mikäli Euroopan puolustusyhteistyöhankkeet etenevät suunnitellusti, on uusia epävarmuustekijöitä luvassa jo ennestään ravistetuille transatlanttisille puolustussuhteille. Vastatoimien kuten eurooppalaisen puolustustekniikan sanktiointi Yhdysvaltain markkinoilta lisäksi Yhdysvalloilta löytyy jo kertaalleen Etelä-Koreassa testattu menetelmä painostaa Euroopan maat korvaamaan maan joukkojen läsnäolo, kenties jopa voitollisena. Tilanne on Euroopan maille hankala, sillä mikäli Yhdysvaltain vetäytyessä mantereelta on siitä syntyvä rako puolustuskyvyssä hitaasti paikattavissa. Trumpin hallinnossa voitaisiinkin näin laskelmoida Euroopan liittolaismaiden olevan houkuteltuja suostumaan uuteen rahoitusjärjestelyyn. Tämä tuottaisi myös ulkopoliittisen voiton tulevien vaalien näkökulmasta.
Toiseksi, Yhdysvaltalaisten puolustusteollisuuden tuotteiden väheneminen Euroopan arsenaaleista saattaisi vähentää maan poliittista vaikutusvaltaa maanosan puolustuskysymysten ratkomisessa, sillä yhteiseurooppalaiset hankinnat lisäisivät maanosan sekä Euroopan Unionin strategista autonomiaa. Yhdysvaltain näkökulmasta tilanne saattaisi näyttää eriytymisenä status quo -tilanteesta, jossa Atlantin toiselle puolelle syntyisi vahva ja yhtenäinen sotilaallinen toimija globaalille näyttämölle. Tästä katsantokulmasta tilanne olisi Yhdysvaltain kannalta epäedullinen, sillä moninapaisessa sotilaallisessa toimintaympäristössä merkittävät strategiset muutokset tuottaisivat vaikeita haasteita ratkottavaksi varsinkin suunnittelun ja resurssien takia. Paljon on silti kysymysmerkkejä, eikä mikään ole täysin varmaa tämän katsannon suhteen.
Aika näyttää miten tilanne kehittyy. On myös olemassa vaihtoehtoisia skenaarioita, joissa Euroopan unionin merkitys puolustusyhteistyössä vähenee NATO-viitekehysten priorisoinnin kustannuksena. Mantereen puolustuspoliittisen ympäristön ollessa tulenarka ja vaikeasti ennustettava, ovat kaikki vakauttavat ja tasoittavat poliittiset päätökset Euroopan unionin jäsenmaissa haluttuja, jolloin taipumus pysyvyyden suosimisessa voi koitua pitkän ajan eurooppalaisten puolustusviitekehysten laajamittaisen toteutumisen rajoitteeksi. Yksi asia tulee kuitenkin olemaan selvä: Kysymykset Euroopan vapaamatkustamisesta tulevat olemaan esillä vielä ainakin 2024 asti, jolloin jäsenmaiden tulisi olla 2% puolustusmenojen tavoitteessa.
TEKSTI Andreas Turunen
KUVA Wikimedia Commons
Kirjoittaja on Iso-Britanniassa asuva kansainvälisen politiikan ja strategisen analyysin opiskelija, jonka ammatillisena painotuksena on Venäjän sotilaallisen toiminnan analyysi ja infromaatiosodankäynti.