Euroopan unionin yhteinen ulkopolitiikka on suhteellisen uusi integraation ala EU:ssa, mikä on osittain johtanut sen ajoittaiseen tehottomuuteen ja institutionaaliseen epäselvyyteen. Yhteistä politiikkaa on rakennettu onnistuneesti vasta viimeiset kaksikymmentä vuotta, ja tätä prosessia ovat vainonneet erimielisyydet jäsenmaiden välillä liittyen EU:n turvallisuuspoliittiseen päätösvaltaan. Tämän lisäksi Venäjä pyrkii hajottamaan EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan ja neuvottelemaan sen sijaan kahdenkeskisesti jäsenmaiden kanssa. Euroopan unioni ei ole ollut tarpeeksi vahva ollakseen yhtenäinen.
EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (CFSP) luotiin vuonna 1991 muuttamalla silloisen Euroopan poliittisen yhteistyön (EPC):n nimeä uudenlaisen yhteistyön perustaksi. Yhteinen turvallisuuspolitiikka oli edelleen suhteellisen tehotonta, joten Amsterdamin sopimuksessa (1999) sopimusta vahvistettiin perustamalla EU:n oma korkein edustaja, joka vastaa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Korkea edustaja johtaa Euroopan ulkosuhdehallintoa ja osallistuu Eurooppa-neuvoston kokouksiin. Nykyään virkaa pitää hallussaan Josep Borrell, joka astui virkaansa 1. joulukuuta 2019. Lisäksi Amsterdamin sopimuksen 15. artiklan mukaan päätettiin, että jäsenmaiden kansalliset käytännöt asettuisivat EU:n tulevan perustuslain edellyttämälle tolalle. Tällä tarkoitetaan Suomen kohdalla pääministerin roolia ylimmän johdon edustusta vaativassa EU:n toiminnassa. EU-perustuslain sijaan solmitun Lissabonin sopimuksen mukaan EU:n instituution kokouksiin osallistuu Eurooppa-neuvoston jäsen ja häntä avustava ministeri. Suomen kohdalla tällä tarkoitetaan pääministeriä.
Korkean edustajan viran perustaminen loi edellytykset myös yhteisen turvallisuus- ja puolustuskoneiston (CSDP) perustamiselle osaksi EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa. Keskeisenä pontimena perustamiselle oli Kosovon kriisi, jonka suhteen EU oli valitettavan kyvytön. Erityisesti Iso-Britannia ja Ranska halusivat vahvistaa EU:n kykyä harjoittaa autonomista toimintaa puolustuspolitiikassa. Politiikan yhtenäistäminen huipentui Lissabonin sopimuksessa vuonna 2009. Sopimus yhdisti korkeimman edustajan ja ulkosuhdekomissaarin roolit sekä loi EU:n ulkosuhdehallinnon (EEAS). EEAS:n johtoon asetettiin EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja, joka muutti komission ulkomaan delegaatiot EU:n delegaatioiksi, joilla oli vahvempi poliittinen ja diplomaattinen funktio.
Pohjois-Atlantin liitto (NATO)
EU:n turvallisuuspolitiikkaan liittyy keskeisesti sen suhde NATO:on. Kokonaisuutta tarkasteltaessa NATO:n ja EU:n suhde on monimutkainen ja jännitteinen. Kaikkiaan 27 EU-jäsenmaasta 22 kuuluu NATO:n, ja sotilasliitto on käytännössä vastannut Euroopassa kovasta turvallisuudesta perustamisestaan vuodesta 1949 lähtien. Sotilasliiton kovana ytimenä on yhtäältä kollektiivinen puolustus, sillä sotilasliiton artikla 5 määrittää hyökkäyksen yhtä jäsentä kohtaan hyökkäykseksi kaikkia kohtaan. Tällä hetkellä EU:n ja NATO:n suhteissa voidaan nähdä ainakin kaksi kehityskulkua. Ensinnäkin, EU:n ja NATO:n yhteistyö on tiivistynyt Venäjän vallattua Krimin vuonna 2014. Vuosina 2016 ja 2017 EU:n ja NATO:n julistuksilla on pistetty vireille 74 konkreettista toimenpidettä kattaen laajasti erilaisia puolustuskokonaisuuksia. Toisaalta NATO:on kohdistuneet epävarmuudet ovat lisänneet äänenpainoja EU:n oman ulko- ja turvallisuuspoliittisen kyvykkyyden ja strategisen autonomian vahvistamiseksi, ja toisaalta taas NATO:n ”eurooppalaistamiseksi”. Yhdysvallat on johdonmukaisesti vaatinut eurooppalaisia jäsenmaita nostamaan puolustuksensa panostusta yhteisesti sovitulle tasolle, joka on 2 % valtion BKT:sta. Epävarmuuden konkreettinen ilmentymä on Yhdysvaltojen kesäkuussa 2020 julkistama suunnitelma vetää kolmasosa amerikkalaisjoukoista pois Saksasta. Vaikka Joe Bidenin virkaanastumisella Yhdysvaltain presidentiksi tammikuussa 2021 on vaikutusta EU:n ja Yhdysvaltojen suhteiden lämpenemiselle, on silti odotettavissa tiettyä jatkumoa kylmettyneille poliittisille suhteille, jotka alkoivat jo Barack Obaman presidenttikaudella ja pahenivat Donald Trumpin “Amerikka ensin” -politiikan myötä.
Venäjä horjuttaa EU:n yhtenäisyyttä
Krimin valtaus vuonna 2014 muutti geopolitiikkaa Euroopassa. Vuotta myöhemmin Venäjä liittyi Syyrian sisällissotaan hallituksen puolella toimivien joukkojen tueksi. Venäjän tavoitteena Syyriassa on vahvistaa omaa asemaansa Lähi-idässä sekä rajoittaa terrorismia, joka uhkaa Venäjää sisältäpäin. Myös asevoimien kehittäminen ja voimannäyttö ovat keskeisessä osassa Venäjän ulkopolitiikassa. Lisäksi Venäjä pyrkii Syyria koskevissa ulostuloissa puolustamaan kansainvälistä lakia, sillä itsemääräämisoikeus ja suvereniteetti ovat tärkeitä kansainvälisiä normeja Venäjälle.
Venäjä ja EU ovat toistensa suurimmat kauppakumppanit. Suurin osa EU:n tuonnista Venäjältä on raaka-aineita kuten öljyä, kaasua, hiiltä ja uraania. EU puolestaan on Venäjän markkinoiden suurin sijoittaja, sillä kolme neljäsosaa Venäjän suorista ulkomaisista sijoituksista tulee EU:n jäsenvaltioista. Vuodesta 1997 kumppanuus- ja yhteistyösopimus on ollut EU:n ja Venäjän poliittisten ja taloudellisten suhteiden yleinen kehys, jonka sisällä on toimittu. Kumppanuus- ja yhteistyösopimus perustuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden edistämiseen sekä demokraattisten normien sekä poliittisten ja taloudellisten vapauksien tukemiseen. Venäjä liittyi maailman kauppajärjestöön (WTO) vuonna 2012, mikä laajensi edelleen taloudellisten suhteiden mahdollisuuksia EU:n ja muiden ulkomaisten kumppaneiden kanssa, mutta Venäjän WTO-sitoumusten täytäntöönpanossa oli edelleen ongelmia. Vuonna 2014 Eurooppa-neuvosto keskeytti neuvottelut Venäjän kanssa Ukrainan tilanteen vuoksi. Vuonna 2015 EU:n vienti Venäjälle oli 73,9 miljardia ja EU:n tuonti Venäjältä 135,8 miljardia. Ensisijainen syy 61,9 miljardin alijäämään johtuu EU:n merkittävästä energiatuotteiden tuonnista Venäjältä. Vuonna 2019 Venäjä oli EU:n viidenneksi suurin kauppakumppani, ja EU puolestaan Venäjän suurin, jonka tavarakaupan arvo oli 232 miljardia euroa. Energia on erittäin tärkeä osa Venäjän ja EU:n suhteita. Venäjä on maailman suurin maakaasun tuottaja ja viejä ja yhdessä Saudi-Arabian kanssa myös suurin öljyn tuottaja ja viejä;, tässä suhteessa EU:lla ei ole juurikaan muita vaihtoehtoja kuin Venäjä. EU:n vienti ja tuonti Venäjältä on pysynyt likimain samana aikavälillä 2015-2020. Viimeaikaisten taloudellisten ja yhteiskunnallisten kriisien myötä EU-maat ovat lisänneet keskinäisten tietojen ja tiedustelutietojen vaihtoaan. On jopa puhuttu NATO:n vahvasta eurooppalaisesta pilarista, jota myös Suomen presidentti, Sauli Niinistö on puheissaan korostanut.
EU on tuominnut Venäjän aggressiivisen ulkopolitiikan kovin sanoin ja tämänhetkisiä välejä voi luonnehtia jäätyneiksi. Keskeisiä jännitteitä maiden välille luovat Euroopan riippuvuus Venäjän energiatuonnista (ml. Nord Stream 2 -kaasuputkihanke ja ongelmallinen Saksa- suhde, johon myös Yhdysvaltain hallinto on ottanut voimakkaasti kantaa), kasvaneet sotilaalliset jännitteet itäisessä Euroopassa, Venäjän pyrkimys tukea eurooppalaisia oikeistopopulisteja ja vaikuttaa Euroopan vaaleihin, Venäjän toimet Syyriassa sekä kehityskulku, jonka seurauksena Venäjän voidaan katsoa irtautuvan yhä enemmän kansainvälisestä yhteistyöstä ja demokratiakehityksestä. Lisäksi oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytys ja poliittinen tuomio eivät luo edellytyksiä EU:n ja Venäjän suhteiden lämpenemiselle. Euroopan unionin jäsenvaltioiden suhteet Venäjään eivät myöskään ole harmonisoituja. Euroopan unionissa on niin myönteisemmin kuin selkeän kielteisestikin Venäjään suhtautuvia valtioita, mikä on Venäjän pyrkimys. Krimin miehitys ja Ukrainan konflikti on tuomittu yksissä tuumin koko EU:ssa, mutta yleisesti ottaen diplomaattiset suhteet ovat hyvin kansallisvaltiokohtaisia. Euroopan unionilla ja Venäjällä on kuitenkin useita kahdenkeskisiä sopimuksia, mutta yleisesti EU:n sisäisen hajanaisuuden voidaan katsoa olevan Venäjän intresseissä.
EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka luotiin kylmän sodan lopussa, mutta erityinen virka toimelle perustettiin lähes vuosikymmen myöhemmin. Vasta Lissabonin sopimuksella luotiin edellytykset EU:n valtiosäännön tämänhetkiselle perustalle. EU:n ja NATO:n yhteistyö on tiivistynyt Venäjän Krimin valtauksen jälkeen. Lisäksi jännitteitä lisäsivät kansainvälisessä politiikassa Syyrian sisällissota ja Venäjän aggressiiviset toimet. Jo ennen Josep Borrellin kautta EU oli keskeyttänyt yhteistyöhankkeet Venäjän kanssa ja lisännyt jäsenmaiden tietojen ja tiedustelutietojen keskinäistä vaihtoa. EU:n ja Venäjän välit ovat tällä hetkellä jäätyneet, mutta EU on edelleen riippuvainen Venäjän energian tuonnista. Oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytys vaikeuttaa tilannetta entisestään eikä näköpiirissä ole poutasäätä lähitulevaisuudessa.
TEKSTI: Bijan Rezai Jahromi