Energia sitoo meitä rajojen yli. EU ei ole kuitenkaan maantieteellisenä alueena ansaitse suitsutusta energiaomavaraisuudesta, Euroopan energiamarkkinat eivät ole kovin kilpailulliset ja ilmastonmuutos kolkuttaa ovella, ellei ole jo eteisessä. Muun muassa näihin ikuisuuskysymyksiin Donald Tuskin ideoima ja Jean-Claude Junckerin johtaman komission luoma strategia yhteisestä energiaunionista yrittää vastata. Komission varapuheenjohtajalla Maroš Šefčovičilla ja ilmastokomissaarilla Miguel Arias Cañetella on vetovastuu projektista. Tavallaan energiaunioni on nostalginen retropaluu EU:n juurille: luonnonvarojen kestävään käyttöön ja siihen kytkeytyvään energiantuotantoon.
Suomen tasavallan presidentti Tarja Halonen on aikanaan luonnehtinut kansainvälisiä ilmastosopimuksia avioliiton kaltaisiksi: alttarilla on vielä mahdoton tietää, johtaako hääparin tie vuosien elatusapuriitoihin vai yhteiseen hautapaikkaan. Sama analogia pätee kaikenlaisiin ylikansallisiin paperiplätysköihin. Politiikkaa kritisoidaan syystäkin siitä, että teoreettisesti mahdollinen on politiikoille aivan liian usein käytännössä jo tehty.
Helmikuussa 2015 aloitettu superrumba on niin ikään EU:n vastaus Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteille pitäen silmällä erityisesti kohtalokasta 1,5 asteen nousua ja vuotta 2030. Nyt eurovaalien tehdessä tuloaan on hyvä pysähtyä hengähtämään ja arvioida tätä viisiulotteista elefanttiprojektia.
Se penteleen energiaomavaraisuus
Energiaomavaraisuus on eittämättä EU:n energia- ja ilmastopolitiikan suurin sudenkuoppa: yli puolessa jäsenmäistä 90 prosenttia maakaasusta tuodaan unionin ulkopuolelta. Energiantuontikustannukset ovat yhteensä noin 350 miljardia vuodessa Aiheessa tulee myös huomioida sitä ympäröivä räjähdysherkkä geopolitiikan miinakenttä, mistä muistuttavat 2000-luvun alun kaasukriisit. Merkittävin edistys energiaunionin saralta on ollut vuoden 2017 marraskuussa voimaan tullut energiavarmuuspaketti. Paketin keskiössä on alueellisen yhteistyön lisääminen ja energiainrastruktuurin parantaminen. Oman lisäelementtinsä tuo se, että napuurimaiden tulee jatkossa tukea energiakriisin riepottelemaa jäsenvaltiota esimerkiksi energiahuutokaupoilla.
Eurooppalainen energiamarkkinoilla – pisarana valtameressä
Usein markkinoita tarkastellaan näkökulmasta, jossa kuluttaja on pikkiriikkinen pisara isossa valtameressä. Toisaalta valtameretkin rakentuvat pisaroiden paljoudesta; markkinat olemme me. Energiaunioni tarkastelee energiamarkkinoitaan nimenomaan tästä näkökulmasta: pisaroita halutaan osallistaa. Yhä useampi eurooppalainen kotitalous esimerkiksi tuottaa itse osan sähköstään, mitä moni jäsenvaltio tukee taloudellisesti. Valitettavasti markkinat eivät tällä hetkellä toimi keskivertoeurooppalaisvinkkelistä energiaunionin edellyttämällä tavalla: ala on hyvin keskittynyt ja kilpailu vähäistä. Tavoitteena ovat kuitenkin ajan myötä yhtenäistää Euroopan energiamarkkinat palvelemaan kuluttajien etua tehokkuutta unohtamatta.
Meidän pitäisi olla tehokkaampia
Energiatehokkuus on energianunionin strateginen painopiste, sillä vanha manner on todella vaikeuksissa infrastruktuurinsa kanssa. Jo vuonna 2012 voimaantullut energiatehokkuusdirektiivi vaatii jäsenvaltioilta konkreettisia tavoitteita tehokkuutensa parantamiseen. EU:lla on perinteisesti varsin pilvilinnamainen visio energiatehokkuuden edistämisestä: vuoteen 2020 asetettiin tavoite vähentää energian vuosikulutusta 20% ennusteisiin nähden, loppusaldo oli vastaavasti arvioiden perusteella noin 17-18 prosenttia. Loistava esimerkki siitä, ettei kaikkia pilvilinnoja ole luotu romahtamaan. Vuoteen 2030 mennessä vastaava tavoite on 30%. Energiaunionin vastaukset tähän tavoitteeseen ovat Puhdasta energiaa kaikille eurooppalaisille -paketti, joka kannustaa esimerkiksi hukkalämmön parempaan hyödyntämiseen, sekä rakennusten ja tuotteiden energiatehokkuutta koskevat direktiivit. Tavalliselle Hans Müllerille energiaunionin saavutukset näkyvät siten, että kodinkoneita ostaessa vähittäismyyjät käyttävät tulevaisuudessa A-G -asteikkoa nykyisten luokkien A+, A++ ja A+++ sijaan.
Kohti hiilineutraaliutta
Ilmastonmuutoksen kannalta suurimmat linjavedot on viime vuosina tehty vielä EU:takin kansainvälisemmillä areenoilla Pariisin ja Bonnin ilmastokonferensseissa. Poliittista polemiikkia aiheeseen on toisaalta viime vuosina tuonut erityisesti USA:n vapaamatkustajamainen asenne kansainväliseen ilmastopolitiikkaan. Yhdysvaltojen luistaessa yhteisistä tavoitteista ilmastokomissaari Cañete on kuitenkin peräänkuuluttanut EU:lta entistä kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa: tarvittaessa EU on se kympin oppilas, joka vie tämän kouluprojektin maaliin asti. Vuoteen 2030 EU:n tavoitteena on vähentää kasvihuonekaasuja 30 prosenttia vuoden 2005 tasosta. Apuvälineitä tavoitteen saavuttamiseksi ovat muun muassa kiertotalous, energia-alan etenemissuunnitelma ja vuosi sitten julkaistu puhtaan liikkuvuuden paketti, joka on taloudellinen murheenkryyni erityisesti Euroopan autoteollisuudelle. Myös päästökaupalla on merkittävä rooli. Kokonaisuus tosin herättää hyvin aiheellisen kysymyksen siitä, saavutetaanko tavoitteet hielinielun vai aidon muutoksen myötä.
Ne kuuluisat innovaatiot
Jotta yksikään edellä mainituista visioista voisi toteutua, tulee erityisesti uusiutuvien energialähteiden tehokkuutta kehittää. EU:n tärkein energia-alan edistämisväylä on nimellä Horisontti 2020 kulkeva projekti, jolle on vuosiksi 2014-2020 varattu lähes 6 000 miljoonan euron määrärahat.
Jotain on siis saatu aikaiseksi, mutta loppujen lopuksi puolet avioliitoista päättyy eroon. Alkuhuuman perusteella on vielä hankala antaa lopullista tuomiota.
TEKSTI Sini Saarni
Lue koko Tähdistö 2/18 Issuu-palvelusta.