Henri Haapanala, Herman Deleeck Centre for Social Policy, University of Antwerp
henri.haapanala@uantwerpen.be
Euroopan sosiaali- ja työmarkkinapolitiikassa puhaltavat uudet tuulet. Tässä pääroolia näyttelee Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilari (European Pillar of Social Rights, EPSR), 20 tavoitteen kokoelma, joka pyrkii kohti oikeudenmukaista, osallistavaa ja täynnä mahdollisuuksia olevaa unionia. Poliittisesti EPSR on työ- ja sosiaaliasioiden komissaarin, sittemmin Euroopan parlamentin S&D -ryhmän kärkiehdokkaan, luxemburgilaisen Nicolas Schmitin vastuualueella. Asiantuntijat ovat korostaneet Euroopan komission pitkäaikaista strategista sitoutumista EPSR:n toimeenpanoon: tämän projektin alku viitoitettiin jo Jean-Claude Junckerin puheenjohtajuuskaudella, huipentuen vuoden 2017 Göteborgin julistukseen (2017/C 428/09).
Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin kolme päälukua ovat yhtäläiset mahdollisuudet ja pääsy työmarkkinoille, oikeudenmukaiset työolot, sekä sosiaalinen suojelu ja osallisuus. Tässä artikkelissa keskityn erityisesti kahteen ensimmäiseen lukuun, joissa työmarkkinaosapuolten eli ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen rooli on erittäin merkityksellinen. Kuitenkin, on huomionarvoista, että akateemisten asiantuntijoiden mukaan kolmas luku käsitellen mm. sosiaalista suojelua ja osallisuutta, vähimmäistoimeentuloa, pitkäaikaishoitoa ja peruspalveluiden saatavuutta on tähän mennessä vähiten toimeenpantu osa-alue.
EU:n toimivaltoihin perehtyneelle seuraajalle ei ole välttämättä yllättävää, että työ- ja sosiaaliasioiden koordinointi ja toimeenpano EU-tasolla on ollut verraten hidas integraation osa-alue. Työ- ja sosiaalipolitiikka kuuluu mitä suurimmissa määrin jaetun lainsäädäntövallan piiriin: tämän lisäksi, EU:n perussopimuksissa (Sopimus Euroopan unionin toiminnasta, SEUT §151-§161) määritellään hyvinkin tarkkarajaisesti, millä sisäpolitiikan osa-alueilla liittyen työmarkkinoiden ja sosiaalisen suojelun toimintaan EU:lla on lainsäädännöllistä valtaa. Yleisellä tasolla kuitenkin voi sanoa, että komission kuten myös muiden instituutioiden kuten EU:n ministerineuvoston ja parlamentin intressi tehostaa työ- ja sosiaaliasioiden harmonisointia ja sitovien minimistandardien asettamista koko yhteismarkkinan alueella pohjautuu perussopimuksissa mainittuihin päämääriin muun muassa edistää korkeaa työllisyystasoa, taata riittävää sosiaalista suojelua, torjua sosiaalista syrjäytymistä sekä suojella korkeatasoista koulutusta ja ihmisten terveyttä (SEUT §9; SEU §2-3; EU:n perusoikeuskirja).
Puhuttaessa nimenomaisesti eurooppalaisesta työmarkkinapolitiikasta ja sen yhteyksistä sosiaalisen suojelun vähimmäisstandardeihin, vuoden 2022 vähimmäispalkkadirektiivi (Direktiivi riittävistä vähimmäispalkoista Euroopan unionissa, 2022/2041/EU) nousee erittäin merkittävään rooliin. Suomalaisesta ja yleisemminkin pohjoismaisesta näkökulmasta direktiivi on erittäin mielenkiintoinen, sillä yhdessäkään Pohjoismaassa ei ole lakisääteistä vähimmäispalkkaa – sen sijaan, työtehtäväkohtaiset vähimmäispalkat säädetään kyseisen tehtävän ja alan työehtosopimuksessa. Pohjoismaiden lisäksi vastaavanlainen malli on käytössä Italiassa ja Itävallassa, kuten myös Kyproksella ennen vuotta 2023 ja Saksassa ennen vuotta 2015. Lähtökohtaisesti, työmarkkinaosapuolilla kuten ammattiliitoilla on suuri mielenkiinto pitää työehdoista ja vähimmäispalkoista sopiminen mahdollisimman paljon itsellään, sillä työmarkkinapoliittisten asioiden siirtyminen lainsäädännöllisiksi kysymyksiksi tuo usein kitkaa työmarkkinaosapuolten välisiin neuvottelukysymyksiin, altistaa pitkäaikaisia työmarkkinapoliittisia linjoja lyhytaikaisten poliittisten voimasuhteiden vaihtelulle, ja mahdollisesti heikentää esimerkiksi työntekijöiden mielenkiintoa järjestäytyä ja liittyä ammattiliittoon siinä määrin, miten työmarkkinaneuvotteluissa päätetyt asiat kaikkine joustavuuksineen joko työnantajan tai -tekijän suuntaan siirtyvät laajalti joustamattomampaan lainsäädäntöön. Mainittakoon myös, että lakisääteisten vähimmäispalkkojen asettaminen muun muassa Iso-Britanniassa vuonna 1999 ja Saksassa vuonna 2015 oli suora seuraamus työntekijöiden järjestäytymisasteen sekä työehtosopimusten kattavuusasteen heikkenemisestä, minkä vuoksi työmarkkinoille oli kehittynyt lakisääteisen suojelun tarpeessa olevia, työmarkkinaosapuolten välisen neuvottelun tai paikallisen sopimisen kokonaan ulkopuolelle jääneitä palkansaajaryhmiä.
Vähimmäispalkkadirektiivi ei näin ollen vaadikaan Pohjoismaita, tai yhtäkään muuta jäsenmaata, asettamaan lakisääteistä vähimmäispalkkaa. Mikäli työtehtäväkohtaiset vähimmäispalkat pystytään asettamaan työehtosopimuksissa jotka kattavat yleissitovuuden ja siihen liittyvän valvontajärjestelmän (Suomessa työehtosopimuksen yleissitovuuden vahvistamislautakunta sekä työtuomioistuin) avulla kaikki tai lähes kaikki palkansaajat yhdenvertaisesti, nähdään tämän järjestelmän ylläpito ja työntekijä- sekä työnantajaosapuolen välisen sosiaalisen vuoropuhelun kannustaminen yhtä tehokkaaksi keinoksi toteuttaa direktiivin sisällölliset tavoitteet. ”Riittävä” vähimmäispalkka on jokaisen jäsenmaan itse määriteltävissä suosituksena annettujen suhteellisten viitearvojen mukaisesti, esimerkiksi 60% mediaanipalkasta bruttona täysiaikaiselle työntekijälle laskettuna. Työehtosopimusten ulkopuolella olevien työntekijöiden turvaksi Suomessa on olemassa Työsopimuslaki (2001/55), jonka 2 luvun 10 pykälä oikeuttaa työntekijän näissä tilanteissa saamaan ”tavanomaisen ja kohtuullisen palkan”. Tätä pykälää olisi edelleen mahdollista täsmentää direktiivin suosittelemilla viitearvoilla.
Omien laskelmieni mukaan vuonna 2020 noin 8,7% täysiaikaisista työntekijöistä Suomessa ansaitsi alle 60% bruttomediaanipalkasta vuosiansioilla laskettuna, mikä on seitsemänneksi alhaisin luku 27 jäsenmaan joukossa, ja alhaisempi kuin läheisissä kilpailijamaissamme Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa ja Saksassa (laskelmat EU-SILC -aineistosta). Vähimmäispalkkaneuvottelujen säilyttäminen työmarkkinaosapuolten kesken vaikuttaakin osalta suomalaista ja pohjoismaista työmarkkinamallia, joka kykenee edelleen tarjoamaan sekä palkansaajille että työnantajille hyödyllisiä lopputuloksia. Toinen merkityksellinen osa pohjoismaista mallia on yleissitovien työehtosopimusten laaja kattavuusaste. Vähimmäispalkkadirektiivin toinen merkityksellinen osio kannustaakin jäsenmaita parantamaan työntekijöiden sekä työnantajien järjestäytymistä ja työehtosopimusten kattavuutta. Jäsenmaat, joissa alle 80% työntekijöistä kuuluu työehtosopimusten piiriin, velvoitetaan parantamaan työmarkkinaneuvottelujen olosuhteita ja rakenteellisia mahdollisuuksia työnantajat sekä työntekijät huomioivassa, kolmikantaisessa suunnitteluprosessissa. Tähän nähden EU:n ministerineuvoston viimeaikainen suositus työmarkkinaosapuolten vuoropuhelun vahvistamisesta Euroopan unionissa (C/2023/1389) näyttäytyykin esimerkkinä tilanteesta, jossa kuluneen sanonnan mukaisesti asiansa hyvin hoitaneet Pohjoismaat pystyvät kertomaan toisille jäsenmaille miten tiettyjä asioita voisi järjestää – aivan kuten maiden välisen yhteistyön Euroopan unionissa kuuluisikin toimia. Välillä me otamme vastaan oppitunteja ja suosituksia, välillä me olemme asemassa suositella omia mallejamme toisille.
Lisäksi haluan mainita, että alustatalouden eri tehtävistä ansionsa hankkivat henkilöt – en käytä tässä sanaa ”työntekijä”, sillä niin moni tuomioistuin joko kansallisella tai EU-tasolla on antanut ratkaisuja joiden mukaan kyseiset henkilöt ovat rinnastettavissa itsensä työllistäjiksi tai yrittäjiksi, vaikka myös päinvastaisia ratkaisuja on annettu – ovat olleet viimeaikaisessa lainsäädäntöprosessissa merkittävän huomion kohteena. Lakialoite direktiiviksi alustatalouden työolosuhteista (menettelytunnus 2021/0414(COD)) on viime kuukausien aikana jakanut mielipiteitä niin neuvostossa kuin parlamentissakin, jopa poikkeuksellisen voimakkaasti. Poliittinen ratkaisu neuvostossa saatiin lopulta aikaiseksi maaliskuussa 2024, ja direktiivi tulee ensimmäiseen käsittelyyn parlamentin viimeisessä istunnossa ennen vaaleja. Direktiivin sisältö on paitsi poliittisesti kiistanalainen, myös sisällöltään erittäin merkityksellinen nykyisillä digitalisaation ja monimuotoisten työ- ja ansaintamallien määrittelemillä työmarkkinoilla: alustataloudesta ansionsa saavien henkilöiden oikeus sosiaaliseen suojeluun, ammatilliseen edustukseen ja toimeentulon vähimmäisturvaan riippumatta heidän työlainsäädännöllisestä statuksestaan voisi mahdollisesti toimia päänavaajana myös huomattavasti laajemmalle ryhmälle joka usein jää työ- ja sosiaalilainsäädännön harmaalle alueelle, nimittäin pien- ja kevytyrittäjille.
Kuitenkin, paljon työtä on edelleen tehtävänä. Edes verraten korkeatasoinen, riittävä vähimmäispalkka kuten lukemattomissa suomalaisissa työehtosopimuksissa on säädetty ei ole aina tarpeeksi estääkseen työssäkäyvien köyhyyttä. Tässä suhteessa merkityksellisintä on, miten matalapalkkaisten työntekijöiden bruttoansioita kohdellaan verotuksessa, miten henkilöiden ansiotulot eri lähteistä kasautuvat yhteen ruokakunnittain, ja mikä on työansioiden vaikutus sosiaaliturvaan. Haasteita syntyy erityisesti tilanteissa, joissa yhden tai useamman hengen ruokakuntaan kuuluva henkilö siirtyy toimeentulotuelta, yleisen asumistuen piiristä tai ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta palkka-ansioihin. Toinen haaste sosiaalipolitiikan toimivuudelle on, miten palkka-ansioiden pysyvyys ja ennustettavuus useamman kuukauden mittaisille ajanjaksoille on mahdollista toteuttaa työansioiden ja sosiaalisen suojelun rajapinnassa. Usealle vähävaraiselle (lapsi)perheelle työnteon kannustimet alkavat siitä pisteestä, mihin toimeentulon vähimmäisturvaksi asetetut sosiaalisen suojelun tuet lakkaavat. Ottaen huomioon, että vähimmäisturvan määristä ei ole yleisesti hyväksyttyihin köyhyysrajoihin tai EU:ssa merkittävän keskustelun piirissä oleviin sosiaalisen suojelun vähimmäisrajoihin katsoen juurikaan varaa joustaa alaspäin, näistä asioista vallitsevat erimielisyydet työntekijöiden, työnantajien ja hallitusten välillä ovat monessa Euroopan maassa Suomen lisäksi purkautuneet poliittisina lakkoina ja mielenosoituksina.
Edellisellä ja parhaillaan käynnissä olevalla, Espanjan ja Belgian EU:n ministerineuvoston puheenjohtajakausilla merkittäviä poliittisia painopisteitä ovat olleet työntekijöiden oikeudet, vähimmäistoimeentulon turvaaminen EU-tasolla sitovin lakisääteisin instrumentein, sekä Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin tehokas toimeenpano ja teeman ylläpitäminen myös tulevien Euroopan parlamentin vaalien jälkeen. Nähtäväksi jääkin, millaiseen tulokseen työ- ja sosiaaliasioiden komissaari Nicolas Schmit pystyy keskustavasemmistoryhmänsä tulevissa vaaleissa johdattamaan, ja mitä komissaarin salkkuja hän tulee ryhmänsä kanssa hallinnoimaan: ainakin ensimmäiset reaktiot äänestäjien keskuudesta, myös pitkäkestoisten gallupien mukaisesti, parhaimmillaankin antavat odottaa jälleen uutta hopeasijaa keskustaoikeistolaisen EPP:n takana. Voitettuaan kaikki Euroopan parlamentin vaalit vuodesta 1979 vuoteen 1994, S&D on vuodesta 1999 eteenpäin toiminut hännyksen kantajana EPP:lle. Kaikissa tämän vuosituhannen vaaleissa kannatustaan nostanut euroskeptinen blokki sekä nationalistinen ja äärioikeisto tullevat vuoden 2024 vaaleissa edelleen määrittelemään puheenaiheita ja viemään poliittista huomiota sosiaali- ja työmarkkinapolitiikasta poispäin.
Master of Science Henri Haapanalan väitöskirja yhteiskunta- ja taloustieteiden alalla (Doctor of Social and Economic Sciences) Collective Bargaining, Organised Labour and Social Inequality in Advanced Democracies: Essays on Labour Market Inequalities in Comparative Perspective tarkastetaan julkisesti Antwerpenin yliopistossa Belgiassa 8.5.2024.