Ei enää koskaan yksin

Mikä on Suomen rooli muuttuvassa maailmassa ja ennen kaikkea Euroopassa? Kannattaisiko meidän katsoa historiaan ja oppia Iivana Julman kanssa neuvotelleelta Mikael Agricolalta ja mahdollisesti tuottaa opus kiristyvän suurvaltapolitiikan aikakaudelle, nimeltään vaikkapa ‘’Näin palaveeraat diktaattorin kanssa: ABC-kirja’’. Tulisiko Suomen johtavien päättäjien ja poliitikkojen istua hetkeksi alas ja pohtia, mikä oikeastaan mahtaa olla nykypäivänä Suomen perimmäinen tehtävä ja idea?

Suomen Euroopan unioniin vienyt edesmennyt tasavallan presidentti ja sotaveteraani Mauno Koivisto kuvaili omaa näkemystään Suomen ideasta 2000-luvun alussa venäläisessä radiohaastattelussa. Fundeeraava ja otsakiehkuralla varustettu, osasto Törnissäkin taistellut sotiemme veteraani oli tuolloin markkinoimassa uusinta kirjaansa nimeltä “Venäjän idea”. Venäläinen toimittaja pohti haastattelussa teoksen otsaketta ja kysyi, mikä mahtaisi olla vastavuoroisesti Suomen idea? Presidenttimme vastasi tuolloin toimittajan  kysymykseen suorastaan ykskantaan, että Suomen perimmäinen idea on jäädä eloon, selvitä hengissä. 

Mainittua ajatusta vasten on hyvä tarkastella kokonaisvaltaisesti Koiviston mahdollista ideaa Euroopan unionista. Kirjoittaja  ei usko, että olisimme nähneet “federalisti-Manua” hymisemässä Oodia ilolle, kun Manneken Pis-patsasta lakitetaan  Bryssellin kuplassa asuvien suomalaisten toimesta vappuaattona. Uskallan väittää, että Koivistolle Neuvostoliiton romahdettua unionissa oli ennen kaikkea kyse siitä, että olemalla mukana läntisessä kehityksessä, pystyimme paremmin huolehtimaan omista kansallisista eduistamme. Rautalangasta väännettynä mahdollisuutemme säilyä hengissä ovat huomattavasti paremmat, mikäli meillä on selkänojaa ja mahdollisia ystäviä laajemmasta yhteisöstä.

Eurooppalaisuus sekä rauhan neuvotteleminen ovat meillä verissä ja kielessä

Äidinkielellä oli oma tärkeä sijansa sanansa tarkkaan punninneen Koiviston elämässä. Ajatus kielen ymmärtämisestä ja sen elintärkeästä merkityksestä ei rajoittunut Koiviston kohdalla  pelkästään suomen kieleen. Edesmennyt presidenttimme onkin sanonut, että  itänaapurimme sielunmaisema avautui hänelle huomattavasti helpommin heidän oman äidinkielensä kautta . 

Viime viikon lopulla vietimmekin Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. Päivä kätkee kuitenkin taakseen huomattavasti mielenkiintoisemman, globaalimman ja ajankohtaisemman teeman kuin osaamme arvatakaan. Täytyy oikeastaan palauttaa mieleen, miten Agricola oli aikansa ja eritoten suomalaisella mittapuulla mitattuna suorastaan eurooppalainen kosmopoliitti.

Maatalonpojan taustasta huolimatta tulevan kirjakielemme isä lähetettiin Kaakkois-Saksassa sijaitsevaan Wittenbergin yliopistoon, jossa vaikutti oman aikansa kenties suurin influensseri Martti Luther. Agricola tankkasi yhdessä muiden aikansa eurooppalaisten pöhisijöiden kanssa aivonsa täyteen antiikin filosofiaa ja opetteli kreikan kielen, jotta Raamatun kääntäminen sen alkukielestä kreikasta suomeksi onnistuisi paremmin. Mistään impivaaralaisesta sisäänpäin kääntyneestä jurottajasta ei ollut siis kyse.  Onkin hienoa ajatella miten suomalaisen kielen rikkaus juontaa tietyin osin juurensa eurooppalaisessa  yliopistossa vietettyyn opiskeluaikaan, jonka pohjana oli palo antiikin kielen ja kulttuurin ymmärtämiselle. 

Eurooppalaisissa ympyröissä koulutetun ja kasvaneen Agricolan tie vei lopulta lukuisten vaiheiden jälkeen Venäjälle, jossa hän istui Kustaa Vaasan lähettämänä diplomaattina samaan neuvottelupöytään itsensä Iivana Julman kanssa. Taustalla oli vuonna 1555 puhjennut sota, jossa vastakkain olivat Venäjä ja tuolloinen emämaamme Ruotsi. Sodan yhtenä juurisyynä voidaan pitää  vallinnutta epäselvyyttä koskien Venäjän ja Ruotsin tuolloistaa rajalinjaa. Täten ei voida olla vetämättä yhtäläisyysviivoja nykyajan konflikteihin, joissa aika ajoin konfliktin syynä saattavat olla juurikin samanlaiset epäselvyydet.

Helsingin henki

Kuten tekstissä aluksi mainittiin, Koivistolaisen ajattelun yhtenä peruslähtökohtana oli ajatus siitä, että yksinkertaisesti Suomen ideana ja tehtävänä  on säilyä hengissä. Nykypäivänä on todettava, että Koiviston paaluttama idea lienee edelleen ajankohtainen ja tavoittelemisen arvoinen niin Suomessa kuin laajemmin maailmassa. Poliitikkomme ja johtavat virkahenkilöt voisivat aidosti pohtia miten tätä ideaa pystyttäisiin parhaiten viemään myös rajojemme ulkopuolelle.  Kyse on maailman mittakaavassa ennen kaikkea rauhan edistämisestä ja näin hengissä pysymisestä.

Eri julkaisujen palstoilla  onkin viime aikoina haikailtu Helsingin hengen perään. Termi juontaa juurensa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiin, joka järjestettiin helteisessä Helsingissä vuonna 1975. Mikään pieni ponnistus kyseinen konferenssi ei tuolloin ollut, sillä maailman johtavat suurvallat eivät olleet tuolloin ennen Helsinkiin saapumistaan käytännössä tavanneet toisiaan virallisesti sitten toisen maailmansodan päättymisen. 

Vuonna 2025 mainitusta kokouksesta tulee kuluneeksi 50 vuotta. Onkin syytä pohtia, voisimmeko ottaa harteillemme jälleen tuon rauhan rakentajan roolin, ainakin mahdollistamalla hyvät puitteet päätösten tekemiselle. Itsessään kokoukset harvemmin muuttavat maailmaa, mutta tyhjän saa kysymättäkin. Uskon, että sama sääntö pätee myös diplomatian saralla. Suomalaisittain voisi todeta: yrit­tä­nyt­tä ei lai­te­ta. Aloitteentekijän rooli ei myöskään voi olla haitaksi. Aktiivisesti eri foorumeissa mukana oleminen tarkoittaa Suomelle ennen kaikkea sitä, että voimme yrittää välttää tilanteen, jossa musiikin lakattua soimasta jäisimme yksin.

TEKSTI: Atte Isoaho

Lähteet: Lindblom, S., Korpinen, P. & Majander, M. (2019) Merkillinen Mauno. Kustannusosakeyhtiö Otava.

 

 

Kategoriat: Artikkelit, Eurooppa kriisien jälkeen, Puolustus ja turvallisuus, Venäjä ja itäinen naapurusto
JAA TWIITTAA PINNAA JAA