Merkelin torjuntavoitto Saksan liittopäivävaaleissa Euroopan poliittisella näyttämöllä, oli jälleen kerran vain yksi muiden vastaavien joukossa. Äärioikeistolaisen AfD:n historiallinen nousu maan liittopäiville osoitti, että puheet kovan euroskeptisen oikeistopopulismin kukistamisesta EU:ssa ovat pelkkä myytti.
Sää oli tavanomaisen syksyinen Euroopan parlamentin edustajien kokoontuessa Brysselin Espace Léopold-istuntosalin sijaan Strasbourgiin, kuuntelemaan komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin viimeistä unionin tilaa (State of the Union) koskevaa puhetta, keskiviikkona 13.9.2017.
Pähkinänkuoressa voimme todeta viestin olleen optimismia huokuva sekä tulevaisuuteen tähtäävä. Juncker itsekin totesi viime vuoden puheensa olleen sisällöltään helpompi ja täten yksinkertaisempi, sillä: ”Euroopan unioni ei ollut hyvässä tilassa”. Sitä ei voinut kieltää. Ei kukaan eikä mikään. Tällä kierroksella puhe oli monipuolisempi sekä valoisampi. Monien muiden ohella muun muassa europarlamentaarikko Guy Verhofstadt – yksi tämän hetken näkyvimpiä yhä vain federaalimman unionin kannattajista – kiitteli komission puheenjohtajaa ”hyvin erilaisesta unionin tilasta” viime vuoteen verrattuna. Se sisälsi ennen kaikkea hyviä uutisia, kunnianhimoa sekä visiota eteenpäin menemisestä.
Unionin talous kukoistaa jälleen ja rahaliittoa ollaan uudistamassa yhdessä. Sosiaalisia ulottuvuuksia avattiin, ilmastopolitiikka käsiteltiin ja vahvempien unionin ulkorajojen puolesta rummutettiin. Eri tahtiin tapahtuvaa integraatiota ei enää kannusteta – siinä missä se viime vuonna oli vielä yksi mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Olemme kaikki jälleen yhdessä ja samassa veneessä. Kaikki maat yksi unioni ja yhteinen tulevaisuus. Ai, että.
Minun ei ole vaikeaa myöntää tätä: kuulostaa hyvältä. Kaikki on taas hyvin. Viimeinkin.
Itse asiassa: mikäli seuraamme viime kuukausien uutisointia – aina Ranskan presidentti Emmanuel Macronin toukokuisesta voitosta saakka – kaikki EU:hun liittyvä kuulostaa yhtä raikkaalta kuin kylmä puolen litran Hoegaarden-tuoppi sitruunaviipaleen kera Delirium-cocktailbaarin tiskillä nautittuna. Huojentunut ilmapiiri vallitsee jälleen keskuudessamme sekä nykyisessä EU-keskustelussa, sillä kaikki meitä koetelleet ongelmat ovat nyt pysyvästi takanapäin.
Paitsi, että eivät ole. Tähdistön kevään numeron myytimurtotekstissäni totesin Euroopan kansallisten stereotypioiden olevan pitkälti myyttejä. Nyt Euroopassa vaikuttaa kuitenkin vallitsevan paljon vakavampi harhakuvitelma. Nimittäin myytti siitä, että kovan euroskeptisen kansallismielisen oikeistopopulismin uhka olisi EU:ssa kukistettu. Riittää kun tarkastelee eilisiä Saksan liittopäivävaalien tuloksia, joissa äärioikeistolainen AfD jytkäytti itsensä kolmen suurimman puolueen joukkoon. Angela Merkelin voittoa ei syyttä mielletä torjuntavoitoksi.
Älkää käsittäkö väärin. Jaan vilpittömästi ilolla tämän uuden optimismin hengen. Useammat jäsenmaat vaikuttaisivat haluavan vahvemman reformoidun unionin sen sijaan, että mieluummin jättäisivät sen. Keskustelu on aidosti rakentavampaa kuin mitä vuosiin olemme nähneet. Ja tosiaan: ilmapiiri on ratkaisevasti huojentuneempi viime vuoteen verrattuna. Tässä kaikessa kuitenkin piilee myös ilmiselvä vaara. Nimittäin se, että unohdamme ne läksyt, jotka viime vuosista tulisi vähintäänkin oppia: emme saa ikinä aliarvioida euroskeptisten populistipuolueiden kannatuksen taustalla olevaa tavallisen eurooppalaisen ihmisen turhautumista ja toivottomuuden tunnetta.
On selvää, että emme Euroopan kansalaisina tai päättäjinä voi jäädä märehtimään takavuosien tapahtumia ”entä jos”-pelin mentaliteetilla. Totta kai on mentävä eteenpäin ja tartuttava myönteisen kehityksen rattaisiin. Vaikka kukaan ei ehkä väitäkään suoraan, että populismi olisi voitettu – ollaan todellisuuden realiteeteista kuitenkin aivan liian hiljaa. En kannusta ketään pessimismiin tai inhorealismiin. Emme kuitenkaan voi olla havaitsematta, miten kymmenien eri jäsenmaiden medioita sekä politiikkojen avauksia nyt seuratessa, viime vuosina kasvanut populismin voittokulkue vaikuttaa olevan kuin paha uni. Uni, jota ei aamulla enää tarvitse muistella, sillä todellisuudessa se ei ehkä koskaan tapahtunutkaan.
Mennäänpä kuitenkin kauas aikamatkalle aina alkuvuoteen 2017 asti, jolloin brexit-uutisten sulattamiseen tarvittiin äkkiseltään kaksin käsin aineenvaihduntaa kiihdyttäviä pillereitä kuullessamme Atlantin valtameren yli käytyjen USA:n presidentinvaalien etukäteen niin mahdottomana pidetystä tuloksesta. Niin kutsutut globalisaation vastustajat sekä populistiset voimat olivat saavuttaneet poliittisen ilmaherruuden ja, vaikka nyt niin monet jo mieluummin unohtaisivat: monet meistä odottivat Euroopan eri maiden kansallisia parlamentti-ja presidentinvaaleja pelonsekaisin sekä ahdistunein tunnelmin.
Niistä kuitenkin selvittiin, minkä seurauksena saimme kuulla fraasin: ”Avoin liberaali demokratia voitti ja kukisti populismin, mikä antaa uskoa ja toivoa Euroopalle sekä mahdollisuuden lähteä kuromaan kiinni yhtenäisyyttä” uudelleen ja uudelleen. Saimme myös kuulla ”järjen lopulta voittaneen” tai, että mm. toiselle kierrokselle yltänyt Marine Le Pen on nyt Front National (Kansallinen rintama) -puolueensa kanssa täydellisessä kriisissä. Siis rasistisen, kansallismielisen, euroskeptisen oikeistopopulistin puolue, joka juuri ylsi Ranskan presidentinvaaleissa toiselle kierrokselle, olisi nyt totaalisessa kriisissä? Myönnetään: he jäivät presidentinvaaleja lähes heti seuranneissa parlamenttivaaleissa aikaisemmasta vuoden 2012 tuloksestaan vajaaksi. Merkitseekö tämä kuitenkaan sitä, että heitä aikaisemmin äänestäneet ihmiset ovat nyt irtaantuneita populismin helposta kiusauksesta? Tai vielä tärkeämpää: ovatko tämän äänestyskäyttäytymisen takana olevat tavallisten ihmisten ongelmat tulleet ratkaistuksi?
Pohdin jo ennen perussuomalaisten kesäistä puoluekokousta (Aamulehti 9.6.2017), että astumme suoraan euroskeptisten populistipuolueiden virittämään hunaja-ansaan, mikäli tuudittaudumme Itävallan, Hollannin, sekä Ranskan vaalien tulosten yksipuolisen tarkastelun jälkeen valheelliseen illuusioon näiden poliittisten voimien lopullisesta torjumisesta. Olisi lyhytnäköisen lapsellista sekä vaarallista unohtaa edellä mainittuja vaalituloksia riemuitessa, että kaikissa niissä oikeistopopulistit nostivat äänimääräänsä historiallisen paljon.
Nuo äänet eivät yhdessä yössä sula pois tai haihdu mihinkään, yhtään sen enempää kuin ne ihmiset eri puolilla Eurooppaa, jotka antoivat nuo äänet eivät ole kadonneet mihinkään tai menettäneet epätoivoaan ja katkeruuttaan monien muiden äänestysmotiiviensa ohella. Ei vaikka kuinka yrittäisimme tarkastella näitä eurooppalaisia vaaleja voiton lasien läpi. Ei vaikka kaksi EU-myönteistä presidentti Macronia olisi vaikutusvaltaisen eurooppalaisen maan vallan kahvassa. Ei vaikka unionimme olisi nyt post brexit kuinka yhtenäisenä tahansa menossa rakettimoottorin nopeudella eteenpäin kohti yhteisten visioiden tulevaisuutta.
Iloitessamme aidosti siitä, että EU on monilta osin jälleen tolpillaan, emme kuitenkaan saa unohtaa, että niitä ongelmia, joista myös euroskeptiset populistipuolueet ovat voimansa taitavalla kohdennetulla politikoinnilla kammenneet, eivät ole vielä tulleet missään muodossa ratkaistuiksi Euroopassa.
Laahustin Junckerin unionin tila -puheen hurmioisia ja yksipuolisia proEU-nikotiinihöyryjä pakoon elokuvateatteriin katsomaan uutta Christpoher Nolanin mestariteokseksikin tituleerattua elokuvaa Dunkirk. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Englannin kanaalin rannalla olevaan Pohjois-Ranskalaiseen Dunkerquen satamakaupunkiin toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1940 noin 400 000 englantilaista-ja ranskalaista sotilasta oli Saksan armeijan toimesta saarrettu kaupunkiin, missä he odottivat epätoivoisesti kohtaloaan selkä merta kohden. Kuin ihmeen lailla, varmalta ja totaaliselta tuholta kuitenkin selvittiin ja yli 330 000 miestä, jotka oli jo tuomittu menetetyiksi ja mereen ajetuiksi, seilasivatkin pelastukseensa 860:n aluksen voimin kanaalin yli Englantiin asti. Joukossa oli useita pieniä kalastusaluksia, joita myös joissain tapauksissa siviilit ohjasivat näin osaa ottaen sodan näyttämölle.
Tapahtuma on yksi toisen maailmansodan käännekohdista ja edelleen sodan alkuvuosien puhutuimmista tapahtumista. Sanaparret kuten Dunkerquen ihme ja ”The Dunkirk-spirit” saivat syntynsä näistä koettelemuksista. Onhan tarina merkittävä: Euroopan mantereella vapaata maailmaa puolustanut armeija, joka oli vihollisen toimesta meren ääreen saarrettu ja kadotukseen tuomittu pelastettiin täysin (vaikkakin Eurooppa jäi toistaiseksi totalitaarisen Saksan vallan armoille). Suuri tarina menneestä Euroopasta, kuulostaa melkein kreikkalaiselta mytologialta.
Elokuvan yksi tehokeinoista oli esittää kaikki siinä näkyvät hahmot protagonisteineen ilman minkäänlaista taustatarinaa. Näin katsojalle annettiin mahdollisuus projisoida hahmoihin mitä tahansa itse halusimme. Katsoja saattoi vain todistaa Dunkerquen kaaoksen, odotuksen, pelon, itsekkyyden ja lopulta joidenkin yksilöiden pelastumisen ihmeen. Toisen katsojan tämä kerronta jättää kylmäksi ja etäiseksi elokuvan tapahtumiin toisen päinvastoin ei.
Totean heti ennen kuin joku tukehtuu valkosuklaacroissanttiin cappucinokuppinsa yllä tätä lukiessaan: en missään muodossa suoraan vertaa Dunkerquen tapahtumia -missä oli kyse elämästä ja kuolemasta – tämän päivän Euroopan ongelmiin tai kovan euroskeptisen populismin todellisten aiheuttajien rohkeampaan poliittiseen kohtaamiseen. Ei, en nähnyt Kenneth Branaghin näyttelemää komentaja Boltonia Jean-Claude Junckerina, seisomassa vapaan Euroopan viimeisellä laiturilla odottamassa pienen pientä alusta, jolla pelastettiin viimeinenkin joukko mottiin ajetusta kansasta populismin hyökyaallolta.
Pohdin kuitenkin Dunkerquen ihmettä, siinä mittakaavassa ja arvossa, jossa sitä osattiin jo silloin arvioida. Dunkerquen ihme esitetään aina torjuntavoittona ja näin myös Iso-Britannian silloinen pääministeri Winston Churchill tarkasteli tapahtunutta kuuluisassa We Shall Fight on the Beaches (Taistelemme rannoilla)-puheessaan varsin pragmaattisesti: ”Sotia ei voiteta evakuoimalla” & ”Emme voi sokeasti kieltäytyä tunnustamasta sitä tosiasiaa, että mitä tapahtui Ranskassa ja Belgiassa oli kolossaalinen sotilaallinen katastrofi”.
Tietysti Euroopan unionin korkeimmat päättäjät sekä eri Euroopan maiden kansalliset johtajat keskittyvät poliittisissa viesteissään eteenpäin kulkemiseen sekä visioiden luomiseen. Ei ole rakentavaa alkaa tanssimaan populistien pillien tahtiin, saati alentua heidän retoriikkaansa. Yhtä kaikki on kuitenkin epäinspiroivaa todeta kuunnellessaan linjavetoja tulevan rahaunionin kehittämisestä, unionin ulkorajojen vahvistamisesta ja yhdessä eteenpäin menemisestä, poliitikkojen nykytilaa arvioivissa puheenvuoroissa, ettei niissä edelleenkään suoraan tai edes epäsuoraan vastata niihin tekijöihin, jotka ovat mahdollistaneet viime vuosikymmenen kasvavat ongelmat, jotka ovat taas johtaneet kansallismielisten populistiliikkeiden suosion kasvuun.
Tuntuu siltä, kuin Eurooppa päättäjineen olisi edelleen unessa. Vaikka tilanne on nyt vuoden 2017 toisella puoliskolla konkreettisesti myönteisempi kuin vuosiin, on vaikea ymmärtää järkiperustein sitä mentaliteettia, jossa koetaan eurooppalaisen populismin nyt tulleen jo torjutuksi.
Hollannin Geert Wilders, mies joka avoimesti ihailee Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin rasistista vihaa lietsonutta vaalikampanjaa ei alkuvuodesta voittanut maansa vaaleja, mutta kasvatti puolueensa parlamenttipaikkoja historiallisen paljon. Itävallassa vastaava pääsi presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Käännetään katseemme Unkariin ja Puolaan: mitkä lämpimät EU:n ydinarvoja syleilevät yhtenäisyyden tuulet sieltä puhaltavatkaan. Entä sitten Saksa? Eilisissä vaaleissa avoimen muukalaisvastainen AfD murskasi itsensä läpi yli 13 prosentin kannatuksella. Näin siis ensimmäistä kertaa koko Saksan liittotasavallan historiassa oikean äärilaidan puolue nousee liittopäiville.
Totta kai olemme iloisia, että Angela Merkel jatkaa Saksan liittokanslerina vahvalla kansainvälisen yhteistyön kautta tapahtuvalla EU:n uudistamisen linjallaan. Kiistatta oli kaikille voitto, että juuri Emmanuel Macron istuu nyt Pariisin Élysée-palatsin herrana. Ranskan presidentinvaalien tulos tuli aina olemaan se viimeinen lopullista muotoaan vaille jäänyt pelinappula: Le Penin voittaessa edelleen muita nappuloita kaatava domino tai Macronin voittaessa: vankkana pysyvä pilari, minkä varaan rakentaa uutta EU:ta.
Emme kuitenkaan voi sokeasti kieltäytyä tunnustamasta sitä tosiasiaa, että se mitä Euroopan mantereella sekä Euroopan unionin jäsenmaissa on mm. sosiaalisen eriarvoistumisen, globalisaation hyötyjien ja häviäjien välisen kuilun kasvamisen myötä aiheuttanut nationalististen äärioikeistolaisiin arvoihin nojaavien kovien euroskeptisten rasististen populistisen puolueiden historiallisen kasvun, on tässä mittakaavassa kolossaalinen poliittinen katastrofi. Tosiasia, mikä EU:n sekä sen päättäjien on itse itselleen tunnustettava.
Kovaa oikeistopopulismia ei ole kukistettu. Sen aiheuttajia ei ole selätetty. Jos olisi, brexit-neuvotteluja ei olisi koskaan jouduttu käynnistämään, Marine Le Pen ahdasmielisine ajatuksineen ei olisi ikinä yltänyt toiselle kierrokselle eikä äärioikeistolainen, ksenofobinen ja ummehtunut AfD olisi tänä syksynä noussut historiallisesti Saksan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi, saksalaisten ensimmäistä kertaa sitten 1930-luvun valitessaan demokraattisissa vaaleissa itselleen reichstagiin äärioikeistolaisen poliittisen toimijan.
Unionimme oli vielä 1,5 vuotta sitten kuin ranskalaisten satiiristen pilapiirrosten rampautunut EU- koira. Pumppu petti ja ainut hoitokeino oli teipata rintaan dynamiittipötkö, jossa luki ”populismi”. Varsinaista sydämenhierontaa. Brexitpommi tosiaan räjähti, häntä meni ja vaikka olemme taas pystyssä, olemme vasta puoliksi hereillä. Kun uusia tuulia puhalletaan purjeisiin ei itse kovaan poliittiseen populismiin, tähän aitoon syvempien yhteiskunnallisten ongelmien oireeseen ole kyetty tarttumaan. Nyt menee hyvin, joten ei muistella vanhoja. Ei edes Brysselin Espace Léopoldilla. On ikään kuin toivoisimme kaikkien jo unohtavan ne ajat, kun puhuttiin Euroopan hullusta vuodesta 2016. Niinhän se on, että ei ole ongelmaa, jos emme puhu ongelmasta. Unionin valtaapitävien jatkaessa näin, emme ole loppupeleissä mitään muuta kuin yli varojensa elävä, juuri nostetulla pikavipillään juhliva wannabejuppi stadin yössä, joka suojautuu prepaid-liittymällä velanperintätoimiston lakkaamattomilta tavoitteluyrityksiltä.
Paljon olisi kuitenkin mahdollista tehdä. Muutakin kuin puhetta yhtenäisyydestä. Konkreettisia tekoja, jotka ensinnäkin olisivat perusteltuja sekä toisekseen, toteutuessaan veisivät virtaa kovien euroskeptisten populistien yksipuolisista ja pateettisista agendoista.
Esimerkiksi on hyvä asia, että ”SingleSeat”-kissa on nostettu jälleen pöydälle viime aikaisessa keskustelussa (ehdotus siitä, että EU:n parlamentti kokoontuisi vain yhdessä kaupungissa). Vaikka tämä voisi olla Ranskan europarlamentaarikoille kova pala purtavaksi sekä arvovaltatappio EU:ssa, tuon arviolta 180 miljoonan €:n säästöjen lisäksi päätös Strasbourgin istuntojen lopettamisesta olisi ennen kaikkea symbolinen ele siitä, että EU ja sen päätöksentekoelimistä tärkein kykenee uudistumaan sekä mukautumaan näinä epävarmuuden jälkeisinäkin aikoina tähän päivään.
Vastaavasti täytynee todeta, että vaikka komission entinen puheenjohtaja, portugalilainen José Manuel Barosso sai virallisen synninpäästön siirtymisestään Goldman Sachsille, ei tämänkaltaiset siirtymiset unionin kärkipaikoilta noinkin kyseenalaisessa maineessa olevan yksityisen sektorin toimijan palvelukseen herätä luottamusta nimenomaisesti ruohonjuuritasolla unionin kansalaisissa. EU:n tulisi olla herkkä ja nöyrä tulevaisuudessa vastaavanlaisten tilanteiden sattuessa. Ihmisten yleinen luottamus EU instituutioihin kasvaisi nimenomaan unionin sisältä tulevien konkreettisten tekojen kautta näin jättäen euroskeptikot huutamaan pelkistettyjä sanojaan yhä vain pienemmille saleille.
Vaikka epävarmoina aikoina, tämänkaltaiset linjavedot voivat tavalliselle eurooppalaiselle olla yhdentekeviä, ei asia kuitenkaan ole näin niinä hetkinä kun EU tulee olemaan käännekohdassaan: taittamassa tämän vaikean 2010-luvun kohti parempaa huomista. Silloin, mikäli usko ihmisten omaan taloudelliseen vakauteen ja huomiseen on turvattu konkreettisin teoin, alkavat nämä symbolisetkin eleet tuottamaan myönteistä, tulevaisuuteen suuntautunutta retorista energiaa tämän kaiken muun keskelle. Mielestäni emme kuitenkaan ole vielä aivan saapuneet tähän pisteeseen. Emme nimittäin ole kohdanneet viimeisten vaalien voittojamme rehellisen totuudenmukaisesti.
Oloni onkin ajoittain tätä Euroopan unionin virallisten ilouutisten ja karnevaalihattujen loputonta euforiaa seuratessa kuin Dunkirk-elokuvan Alex-sotilaalla: hän lopulta pelastuu ja hänet kuljetetaan Englantiin. Ensimmäisen turvassa vietetyn aamun auringonsäteiden sarastaessa häntä kuljettavaan junanvaunuun sen lipuessa rautatieasemalle, hän ei kuitenkaan kehtaa edes katsoa Ranskasta pelastettuja joukkoja kotiin tervetulleeksi toivottavia maanmiehiään. Hän ei voittanut mitään: ”Mehän vain selvisimme”.
Jos Euroopan unionia eteenpäin ajavat poliitikot suhtautuvatkin vuoteen 2017 minään merkityksellisempänä kuin torjuntavoittona, tulevat he rakentamaan tämän paljon puhutun yhtenäisen ja reformoidun EU:n juoksuhiekkaan pystytettyjen suolapilarien varaan.
TEKSTI Yannick Lahti
KUVA Euroopan parlamentti