[vc_row][vc_column][vc_column_text]Britannian suhde Euroopan integraatioon on ollut pitkään ongelmallinen. Tätä kuvastaa hyvin se, että maassa järjestettiin kansanäänestys EEC-jäsenyydestä vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun siitä oli tullut jäsen vuonna 1973.
Nyt ollaan saman asetelman edessä, sillä kesäkuussa 2016 jäsenyydestä äänestetään taas. Kuten ensimmäiselläkin keralla kansanäänestys liittyy sisäpoliittisiin vastakkainasetteluihin.
Pääministeri David Cameronin vuoden 2013 alussa tekemän lupauksen taustalla oli itsenäisyyspuolue UKIP:in nousussa ollut kannatus. Tämä ei ollut poikkeuksellinen tapaus, sillä Euroopan integraatiota on käytetty Britanniassa sisäpoliittisena lyömäaseena jo pitkään. Tässä kirjoituksessa pohdin Eurooppa-teeman käyttöä brittiläisessä sisäpoliittisessa keskustelussa eri vuosikymmeniltä poimittujen esimerkkien kautta.
Vuoden 1975 kansanäänestys, jossa 67 % äänestäjistä asettui jäsenyyden kannalle, on yksi tapaus, jossa integraatiota on käytetty sisäpolitiikan välineenä. Työväenpuolue labour oli noussut valtaan helmikuussa 1974 ja hallitus jätti jäsenyysehtojen uudelleenneuvottelupyynnön EEC:lle huhtikuussa. Vaalien alla pääministeri Harold Wilson oli luvannut neuvotella jäsenyysehdot uusiksi, sillä suurin osa labourin kannattajista koki EEC:n olleen kapitalismin työkalu, joka uhkasi työntekijöiden oikeuksia.
Kampanjoinnin aikana puoluejohtajat Margaret Thatcher ja Wilson puhuivat ainoastaan jäsenyyden kannattajien tilaisuuksissa, sillä molemmat olivat jäsenyyden kannalla. Seitsemän keskeistä labour-ministeriä vastusti jäsenyyttä.
Kannattajien mukaan EEC:ssä pysyminen loisi uusia työpaikkoja, eikä jäsenyys uhkaisi Britannian perinteisiä instituutioita tai itsemääräämisoikeutta, kuten vastustajat omassa kampanjoinnissaan väittivät.
Thatcherin noustessa pääministeriksi 1979 hän ryhtyi kansallismielisen ja Eurooppa-vastaisen retoriikan turvin kyseenalaistamaan Britannian budjettikontribuution suuruutta, sillä Britanniasta oli tullut toiseksi suurin nettomaksaja Saksan jälkeen. Vuotta myöhemmin Thatcher onnistui neuvottelemaan väliaikaisen jäsenmaksualennuksen, joka vahvistettiin 1984.
Samaan aikaan labour pyrki siirtymään uuden puheenjohtajansa Neil Kinnockin johdolla Eurooppa-myönteisempään suuntaan osittain vastauksena konservatiivien voimistuneelle oikeistolaistumiselle ja Eurooppa-vastaisuudelle.
Vuoden 1988 aikana Thatcherin epäluulo EEC:tä kohtaan voimistui komission puheenjohtaja Jacques Delorsin hahmotellessa ”sosiaalista Eurooppaa”. Samana vuonna Thatcher piti kuuluisan Bruggen puheen, jossa hän korosti yhteisen maatalouspolitiikkaan käytettävän budjettiosuuden pienentämistä ja vapaakauppaideologian merkitystä. Puhetta on pidetty yhtenä brittiläisen euroskeptisyyden virstanpylväistä.
Thatcher ajautui poliittiseen paitsioon vuonna 1990, jolloin hän erosi puoleen puheenjohtajan paikalta. Hänen seuraajansa John Major joutui huomioimaan yhä tarkemmin konservatiivisen puolueen sisällä voimistuneen euroskeptisen siiven.
1980- ja 1990-lukujen taitteessa myös brittilehdistö alkoi suhtautua entistä kriittisemmin Euroopan integraatioon. Nykyisellä Lontoon pormestarilla Boris Johnsonilla ja The Sunday Times -lehdellä oli merkittävä rooli tässä kehityksessä.
Johnson toimi konservatiivisen The Telegraph -lehden Brysselin kirjeenvaihtajana 1989–1994 ja hänen lennokas kirjoittelunsa Brysselin byrokratiasta ja diplomatiasta voimisti 1981 Rupert Murdochin omistukseen siirtyneen Sunday Timesin eurokriittistä linjaa.
Kritiikin kohteina Brysselin byrokratian lisäksi olivat saksalaisille ja ranskalaisille maanviljelijöille maksetut tuet ja kansallisen itsemääräämisoikeuden väheneminen Euroopan integraation seurauksena. Tästä euroskeptisyyden tiestä on tullut brittilehdistön ”uusi normaali”, sillä 1960- ja 1970-luvuilla lehdistö oli pääosin Eurooppa-myönteistä.
Tony Blairin johtamaa New Labouria on pidetty Eurooppa-myönteisenä puolueena. Blair lupasi ennen vuoden 1997 vaaleja, että hänen johdollaan Britannia ei tulisi eristäytymään EU:ssa. Myös Blair käytti Eurooppa-teemaa osittain vaalitaktisista syistä aikana, jolloin konservatiivit olivat enenevissä määrin jakautumassa kahtia EU:n suhteen.
Blair ei ollut erityisen kiinnostunut EU-asioista, eikä perehtynyt niihin kunnolla. Hänen Eurooppa-myönteisen retoriikkansa tarkoituksena oli erityisesti modernisoida vasemmistoalisuutta ja tehdä pesäeroa 1970-lukulaiseen vasemmistolaisuuteen, joka oli voimakkaan Eurooppa-vastaista.
Sisäpoliittiset vastakkainasettelut ovat leimanneet brittiläistä Eurooppa-keskustelua ja se on ollut hyvin tunnepitoista. Tässä mielessä nyt käynnissä oleva kampanjointi ja keskustelu eivät eroa aikaisempien vuosikymmenien aikana muodostuneesta traditiosta.
Mika Suonpää[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column width=”1/2″][vc_single_image image=”126″ img_size=”full” alignment=”center”][/vc_column][vc_column width=”1/2″][vc_column_text]PhD Mika Suonpää työskentelee yliopistonlehtorina Turun yliopistossa. Suonpään tutkimusintresseihin kuuluvat Iso-Britannian historia sekä politiikka.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
