Ydinpyrkyristä ydinvaikuttajaksi – millainen on Suomen EU-vision tulevaisuus?

Euroopan tulevaa vuosikymmentä värittävät sisäisen ja kansainvälisen vakauden tavoittelu globalismin oireilun heijastuessa kielteisesti EU:n toimintakyvyn eri tasoihin. Suuret jäsenmaat ovat yhtä mieltä uudistusten tarpeesta. Myös Suomessa olisi aika ryhtyä perusteellisen EU-visiotyöhön. Lipposen tavoittelemat ytimet on saavutettu, mutta miten tästä eteenpäin?   

Viime kesänä Paavo Lipponen totesi Euroopan unionin olevan ajolähtötilanteessa, jossa kehitys on nopeaa ja siten Suomen tulisi olla mukana ensimmäisessä aallossa. Syvän integraation kannattajana tunnettu Lipponen väläytteli ratkaisuksi tunnetuksi tekemäänsä visiota EU:n kaikkiin ytimiin pyrkimisestä.

Nyt 2020-luvulle tultaessa EU on suurten haasteiden edessä, mikä edellyttää toiminnan painopisteiden uudelleenmäärittelyä. Jäsenmaita kohtaavat lukuisat vaikeudet: aiempaa hitaampi talouskasvu, väestön ikääntyminen, suuret muuttoliikkeet ja pakolaisaallot, kasvanut terrorismin uhka sekä Ukrainan konfliktin aiheuttamat turvallisuushaasteet. Vaikka nämä haastavat jäsenmaita eri tavalla, keskinäisriippuvaisuudet tekevät niistä yhteisiä ongelmia.

Suomen nykyinen EU-politiikka on kritisoitu passiiviseksi. Pääministeri Juha Sipilän keväällä 2017 unionille esittämä ”realistinen keskitien linja” ei ole Lipposen “ydinajatteluun” verrattuna erityisen visionäärinen tai kunnianhimoinen. Suomen EU-narratiiviksi se on kankea ja muistutti enemmän vaisua “odota ja seuraa” -mallia, jossa Suomen oma ääni ei kuulu tarpeeksi selvästi. Pääministerin esitys oli kuitenkin tärkeä avaus keskustelulle Suomen EU-politiikan suunnasta.

EU:n keväisen valkoisen kirjan julkistamisen jälkeen Saksan ja Ranskan ulkoministerit antoivat yhteislausunnon, jossa painotettiin nykyisten järjestelyjen pääsääntöistä säilyttämistä, yhteistyön syventämistä unionin turvallisuuden vahvistamiseksi sekä jäsenmaiden erilaisten tarpeiden tehokkaampaa huomiointia. Saksan ja Ranskan, etunenässä Ranskan presidentti Emmanuel Macronin, äänet ovat voimistuneet Saksan syyskuisten liittopäivävaalien jälkeen. Macron on nostanut profiiliaan EU:n tulevaisuuden suunnan määrittelijänä julkaisemalla listan Ranskan tavoitteista EU:lle, jossa on hahmoteltu integraatiota syventäviä ehdotuksia esimerkiksi talous-, turvallisuus- ja koulutuspolitiikkaan. Samalla Ranskassa on suunniteltu kansalaisyhteiskunnan EU-keskustelun lisäämiseksi.

Eritahtisen integraation vahvistuessa Suomessa voitaisiin ”keskitien” hakemisen sijasta pyrkiä hahmottamaan Suomelle mieluisia tulevaisuuden vaihtoehtoja. Jos muutkin tekevät niin, miksei myös Suomi voisi julkaista omaa EU-politiikan tavoitelistaa? Tällä tavoin keskustelu laajennettaisiin sekä kansainväliselle areenalle että kansalaisyhteiskunnan piiriin.

Suomalaista EU-keskustelua on leimannut jo pidempään reaktiivisuus. Huomiota on kiinnitetty lähinnä muiden muiden tekemien avausten arvosteluun. Kotimaan poliitisen johdon avaukset ovat olleet teknokraattisia ja onttoja, samaan aikaan kun Akava ja EK ovat olleet aktiivisia EU-keskustelun ylläpitäjiä Suomessa. Voisiko varsinainen EU-visio tulla poliittisen johdon suunnalta? Tässä tapauksessa kysymys on puolueista sekä pääministeristä ja tämän kansliasta.

Suomen EU-politiikan strateginen momentum on nyt. Tällä vaalikaudella voidaan luoda pohjatyö ja erityisesti seuraavalla pääministerillä tulee olemaan edessään valtava tilaisuus, jota ei tulisi hukata. Visiointityön pitäisi kuitenkin olla käynnissä jo nyt, sillä EU-tasolla suunnittelu on alkanut. Isot jäsenmaat ovat liikkeellä ja EU:n globaalistrategian toimeenpano käynnistynyt. Suomen seuraavan eduskunnan vaalikaudelle osuvat muun muassa Suomen EU-puheenjohtajuuskausi, europarlamenttivaalit ja komission seuraavan rahoituskehyksen julkistus. Ministeriöt, puolueet, kansalaisjärjestöt ja tutkijat voisivat muodostaa työryhmiä pohtimaan Suomen EU-visiota ja tavoitteita. Eduskuntavaaleissa 2019 Suomen EU-politiikan tulisi olla eräs kärkiteema, jota varten puolueet voisivat esimerkiksi laatia oman EU-strategiansa vaalityötä varten.

Visiointityö ei ole pelkkiä korulauseita tai byrokraattista näpertelyä. Kyse on suomalaisen EU-narratiivin luomisesta. Jos katsotaan taaksepäin, Lipposen ajatus Suomesta EU:n ytimessä oli maan johtava EU-narratiivi, joka ei muovannut ainoastaan käytännön politiikkaa vaan loi myös yleisesti tunnetun käsityksen suomalaisesta EU-mallioppilaasta. Suomessa vallitsi tuolloin suhteellisen yhtenäinen käsitys siitä, minkälainen toimija Suomi halusi olla Euroopassa.

Ydinajattelu oli aikansa tuote, joka palveli Suomen EU-politiikkaa hyvin EU:n ollessa syvien integraatiovaiheiden keskellä. Ajat ovat nyt erilaiset, jolloin tarve uudelle visiolle on kasvanut. Tämän päivän politiikan olosuhteita leimaavat globalismin pahoinvoinnin oireet, joka heijastelee myös teollistuneisiin länsimaihin, kuten Trump ja Brexit osoittivat. Talouden rakenteelliset muutokset, ilmastonmuutoksen eteneminen sekä YK:n rampautuminen konfliktien edessä kiihdyttävät levottomuutta ja muuttoliikkeitä. Haasteet heijastuvat Eurooppaan, mutta nationalistinen ajattelu uhkaa vetää EU:n toimintakyvyltä maton alta.

Suomalaisen pohdinnan lähtökohdaksi tulisi omaksua EU:n kansainvälisen aseman varjelu sekä ajatus siitä, että heikko unioni viime kädessä kaventaa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa. EU:n asema – heikko tai vahva – resonoi samalla suoraan Suomen kansainvälistä asemaa. Suomen näkemyksissä olisi syytä keskittyä vahvistamaan sekä EU:n globaalin toimijuuden asemaa että integraation laatua. Vahva globaali toimijuus luo legitimiteetin toimia kansainvälisten haasteiden edessä, laadukas integraatio puolestaan takaa tälle toimintaedellytykset. Suomen teemat voisivat siten keskittyä neljän aihealueen painottamiseen: talouteen, globaaliin vastuuseen, joustavaan integraatioon ja turvallisuuteen.

Suomen tulisi ajaa EU:n sisämarkkinoiden kehittämistä, yhteisvaluutan voimistamista sekä pääomamarkkinaunionin ja rahaliiton vahvistamista yhteisten instituutioiden puitteissa. Viennistä elävän Suomen kauppapolitiikan prioriteetteihin kuuluvat myös vapaakauppasopimusten edistäminen ja sitä kautta suomalaisten yritysten kilpailukyvyn ylläpitäminen. Maailmankaupan protektionistiset tendenssit kasvattavat Suomen tarvetta puolustaa kaupallisia etujaan myös EU:n kautta.

Toiseksi, siviilikriisinhallintaan ja kehitysapuun tulisi kiinnittää aiempaa enemmän resursseja. Tämä tarkoittaa tehostettuja kumppanuuksia EU:n lähinaapurustoon, Lähi-itään ja Afrikkaan. Konfliktit, hauraiden valtioiden demokratiakehitys ja maailman köyhimpien valtioiden ennustettu väestönkasvu yhdistettynä ilmastonmuutoksesta mahdollisesti aiheutuviin elinkeinoharjoittamisen haasteisiin tulisi ottaa vakavasti, mikäli uusien massiivisten pakolaisaaltojen syntyminen halutaan estää. Onnistuminen pakolaiskriisin hoitamisessa ja yhteisen turvapaikka- sekä rajapolitiikan koordinoinnissa on tässä mielessä myös äärimmäisen tärkeää. Suomi on hoitanut osansa hyvin, mutta yhteisellä tasolla tehtävää on vielä paljon, kuten juuri päättyneen turvapaikanhakijoiden uudelleensijoittelun tulokset osoittivat.

Kolmanneksi, Suomen tulisi tukea EU:n joustavan politiikan mahdollisuuksien lisäämistä. Käytännössä tämä tarkoittaa jäsenvaltioille suurempaa mahdollisuutta poikkeusjärjestelyihin ja siirtymäaikojen eritahtiseen integraatioon, kuitenkin siten, ettei EU:n sisälle syntyisi suhteettomia vinoutumia jäsenmaiden välille. Joustavuuden lisäämisellä ei tule luoda jakoa vahvojen ja heikkojen jäsenmaiden ryhmiin, mikä kasvattaisi unionin sisäisiä jakolinjoja.

Viimeiseksi, Suomen tulisi tukea EU:n yhteisen turvallisuus- sekä puolustuspolitiikan kehittämistä ja määritellä selkeästi, mitä se tältä toiminnalta odottaa. Samalla pitäisi täsmentää, minkälaista turvallisuutta EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikka Suomelle tuovat. Se on ainakin selvää, että yhteiset puolustusmateriaalihankinnat ja EU:n puolustusrahaston kehittäminen ovat Suomen ulkopolitiikan tavoitteiden mukaista. Sen lisäksi EU-sanktiot ovat toimineet tasapainottavana toimenpiteenä Venäjän voimapolitiikalle. Voisiko näitä ulottuvuuksia kuitenkin viedä tarvittaessa pidemmälle? Mikä on esimerkiksi Suomen kansainvälistä avunantoa koskevan lainsäädännön konkreettinen suhde EU:n avunantovelvoitteisiin? Pitäisikö EU:lle perustaa nopean toiminnan joukot? EU:n hybridiosaamiskeskuksen perustaminen Helsinkiin oli erinomainen avaus Suomelta.

Suomi on ollut tiiviisti mukana Euroopan kylmän sodan jälkeisissä suurissa kehityslinjoissa. Lipposen tavoittelemat ytimet on saavutettu ja nyt kysymys on siitä, mitä näissä ytimissä tulisi tehdä. EU on muutosten kynnyksellä, jossa kehityslinjat ovat vaikeasti ennustettavia. Suomi voi joko ajelehtia tapahtumien mukana tai pyrkiä vaikuttamaan niihin – näiden kahden vaihtoehdon välillä ei ole keskitietä. Ytimessä toimiminen edellyttää selkeää visiota Suomen EU-politiikan suunnasta ja tahtotilaa omien tavoitteiden ajamiseksi. Voisivatko Suomen EU-politiikan tunnuksina toimia 2020-luvulle tultaessa unionin vahva globaali toimijuus sekä turvallisuuden ja talouden hyvinvoinnin tuottaja? Olisiko aika omaksua ajatus ”ydinpyrkyristä ydinvaikuttajaksi” ja määritellä, mitä me haluamme unionilta?

TEKSTI Henri Vanhanen

KUVA Euroopan parlamentti 2017

 

Henri Vanhanen on toimittaja Tähdistö- ja The Ulkopolitist -lehdissä. Hän on erikoistunut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä Euroopan ja Yhdysvaltain turvallisuuskysymyksiin.

Tagit: EU, Suomi Kategoriat: Artikkelit, Nostot
JAA TWIITTAA PINNAA JAA
Aiheeseen liittyvät artikkelit