Vieraskynä: EU:n kaventuva liikkumavara suurvaltasuhteiden murroksessa

Yhdysvaltojen suhteellisen vaikutusvallan vähentymisellä on merkittäviä seurauksia Euroopan sotilaallisen turvallisuuden kannalta. Alueelliset suurvallat, kuten Kiina ja Venäjä, ovat kasvattaneet vaikutusvaltaansa ja haastavat Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeistä hegemoniaa useilla rintamilla. Euroopan unioni joutuu luovimaan muuttuvien suurvaltasuhteiden keskellä ja kysymään itseltään vaikeita kysymyksiä omasta roolistaan.

Tutkijat Barry Buzan ja George Lawson esittävät teoksessaan The Global Transformation: History, Modernity and the Making of International Relations, että kansainvälinen järjestelmä on siirtymässä hajautetun globalismin tilaan. Yhdenkään suurvallan ei ole mahdollista saavuttaa globaalia hegemoniaa suhteessa muihin, voiman jakautuessa entistä tasaisemmin useiden alueellisten suurvaltojen kesken. Kylmän sodan jälkeisen Yhdysvaltain hegemonian on korvaamassa järjestelmä, jossa alueelliset suurvallat muodostavat ympärilleen yhteistyöverkostoja. Tunnusomaista näille alueille on sisäisen kaupankäynnin etusija suhteessa talousalueiden väliseen kauppaan. Kansainvälinen järjestelmä on ensimmäistä kertaa historiassaan siirtymässä todelliseen globaalisti verkottuneeseen moninapaiseen järjestelmään.

Yhdysvaltojen hegemonia

Kylmän sodan alkuvuosina Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suuntaa muovasi merkittävästi Moskovassa toimiva diplomaatti George Kennan, jonka ns. ”pitkä sähke” antoi alkusysäyksen patoamispolitiikalle, jonka tarkoituksena oli rajoittaa Neuvostoliiton vaikutuspiirin laajentumista. Kennan katsoi maailman koostuvan erillisistä valtakeskuksista, joiden perustana oli väestöllinen ja sotilasteollinen potentiaali. Näitä valtakeskuksia olivat Länsi-Eurooppa, Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Japani. Logiikan mukaan yhdistämällä useamman valtakeskuksen potentiaalin Neuvostoliitto kykenisi uhkaamaan Yhdysvaltojen intressejä tai jopa tuomaan sodan Yhdysvaltojen maaperälle. Siksi Yhdysvallat pyrki toisen maailmansodan jälleenrakennuksen kautta kehittämään Länsi-Euroopasta ja Japanista valtakeskuksia, jotka kykenisivät ajan myötä kommunismin patoamiseen myös itsenäisesti.

Kylmän sodan perintönä Yhdysvallat ylläpitää edelleen tukikohtaverkostoaan Länsi-Euroopassa, Aasiassa ja Lähi-idässä. Logiikka on pohjimmiltaan tuttu. Tavoitteena on estää tilanne, jossa kilpailevat alueelliset suurvallat kykenisivät liittämään lähialueitaan vaikutuspiiriinsä ja siten uhkaamaan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten ulkopoliittisia intressejä. Neuvostoliiton hajoamisesta alkoi Yhdysvaltojen unilateraalinen hetki, mahdollisuuksien ikkuna, jossa sillä oli kyky käyttää sotilaallista ja taloudellista voimaa muokatakseen maailmaa omien intressiensä mukaisesti ilman rajoitteita. Vuosituhannen taitteessa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen potentiaali suhteessa muuhun maailmaan oli ylivertaisempaa kuin millään muulla suurvallalla koko maailmanhistorian aikana. Yhdysvaltojen sotilasmenot kattoivat yli 40 prosenttia maailman sotilasmenoista ja sen sotilasmenot olivat yhtä suuret kuin seitsemän sitä seuraavan valtion sotilasmenot yhteensä.

Kiinan nousu

Historioitsija Paul Kennedyn laajan tutkimuksen The Rise and Fall of the Great Powers: Economic Change and Military Conflict from 1500 to 2000 mukaan keskeinen selittävä tekijä suurvaltojen valtasuhteiden muutosten takana on nousevan suurvallan nopeampi talouskasvu muihin suurvaltoihin verrattuna. Kiinan talous on kasvanut 80-luvulla käynnistyneiden talousuudistusten jälkeen ennennäkemätöntä vauhtia. Vaikka teollisuusvakoilulla on todennäköisesti ollut oma merkityksensä Kiinan teknologisissa edistysharppauksissa, on Kiinan taloudellinen ja teknologinen kehitys särkenyt kylmän sodan aikaisen aksiooman siitä, ettei autoritäärisen yhteiskunnan ole mahdollista olla taloudellisesti innovatiivinen. Kiinan pitkään jatkunut talouskasvu on nostanut sen maailman toiseksi suurimmaksi taloudeksi sekä Yhdysvaltojen keskeiseksi kilpailevaksi suurvallaksi.

Kiina on käynnistänyt Belt and Road Initiative nimellä kulkevan strategisten infrastruktuurihankkeiden kokoelman. Tämän avulla Kiina pyrkii liittämään yhtenäiseksi talousalueeksi Euraasian mantereen, jolla sijaitsee valtaosa maailman väestöstä sekä vauraudesta. Kiinan investointien taustalla on pyrkimys varmistaa Kiinan taloudelle elintärkeiden raaka-aineiden saanti, sekä ulkomaankaupan ja taloudellisen kehityksen turvaaminen luomalla useita vaihtoehtoisia liikenneyhteyksiä keskeisille talousalueille.

Kiinan investointien taustalla on pyrkimys varmistaa Kiinan taloudelle elintärkeiden raaka-aineiden saanti, sekä ulkomaankaupan ja taloudellisen kehityksen turvaaminen luomalla useita vaihtoehtoisia liikenneyhteyksiä keskeisille talousalueille. Klikkaa ja Twiittaa

Kiinan infrastruktuuriin kohdistuvat investoinnit ovat kuitenkin paradoksaalisia: mitä tiiviimmin Euraasian itsenäisiä valtioita liitetään mantereen laajuiseen talousjärjestelmään, sitä enemmän vahvistuu näiden maiden talouskasvu sekä kyky vastustaa Kiinan taloudellista painostusta. Kansainvälisten suhteiden erityisasiantuntijan Parag Khannan mukaan tämä on syy siihen, että Kiina ei tule nousemaan globaaliin taloudellisesti dominoivaan asemaan, vaan sen roolina on olla Euraasian laajuisen taloudellisen verkoston itäinen ankkuri. Huolimatta Kiinan nopeasta noususta Yhdysvaltojen rinnalle keskeiseksi suurvallaksi, se ei tule todennäköisesti koskaan saavuttamaan samankaltaista hegemonista asemaa kuin Yhdysvallat kylmän sodan päättymisen jälkeen.

Kiinan talouden sekä asevoimien nopea kasvu ovat saaneet useat tutkijat varoittamaan yllätyksellisen alueellisen konfliktin vaarasta, jonka avulla Kiina kykenisi mahdollisesti lamauttamaan Yhdysvaltojen asevoimien keskeiset osat Kiinan lähialueilla ja Itä-Aasiassa. Sotilaallisen voiman tasapaino on kääntymässä yhä edullisemmaksi Kiinalle, mikä auttaa sitä tavoittelemaan omia intressejään myös sotilaallisin keinoin alueella, jossa Yhdysvallat ylläpitää monimutkaista puolustussopimusten verkostoa. Asevoimien käyttö on kuitenkin epätodennäköistä, sillä vaikka se sisältäisi mahdollisuuden nopeaan voittoon, niin riskinä on aina sodan päättyminen täydelliseen katastrofiin ja Kiinan pitkäjänteisesti rakennetun kansainvälisen aseman romahtamiseen. Samanaikaisesti Kiina on syvenevässä kauppasodassa Yhdysvaltojen kanssa, jossa Yhdysvaltojen tavoitteena on muovata suurvaltojen välisiä kauppasuhteita itselleen edulliseksi sekä mahdollisesti hillitä Kiinan talouskasvua suurvaltojen välisten voimasuhteiden muutoksen hidastamiseksi.

Yhdysvallat Euroopan turvallisuuden takaajana

Kylmän sodan jälkeisen suvantovaiheen jälkeen Nato on löytänyt itselleen uudelleen tarkoituksen jäsenmaidensa aluepuolustuksessa Georgian ja Ukrainan sotien myötä. Venäjä on 2000-luvun huiman talouskasvun sekä asevoimien modernisaatio-ohjelmien myötä luonut itselleen nykyaikaiset asevoimat. Venäjä on saavuttanut kyvyn projisoida voimaa rajoitetusti myös omien lähialueidensa ulkopuolelle, kuten vuodesta 2015 käynnissä ollut sotilasoperaatio Syyriassa osoittaa. Lisäksi Venäjän suurvalta-aseman takaajana ovat edelleen mittava ydinasearsenaali sekä paikka YK:n turvallisuusneuvostossa. Huolimatta Venäjän alueellisesta suurvalta-asemasta se ei kuitenkaan muodosta Euroopalle samankaltaista eksistentiaalista uhkaa kuin Neuvostoliitto: Venäjä on menettänyt suuren osan taloudellisesta ja sotilaallisesta potentiaalistaan sekä ideologisen vetovoimansa. Erityisen haavoittuvainen on Venäjän talous, joka on riippuvainen raaka-aineiden viennistä. Venäjän talouden koko onkin samaa suuruusluokkaa Kanadan kanssa ja se kärsii entisestään Venäjälle asetetuista pakotteista.

Euroopan sotilaallinen turvallisuus on riippuvainen Yhdysvaltojen suorituskyvyistä osana Natoa, ja Yhdysvallat on joutunut sitoutumaan entistä tiukemmin Naton jäsenmaiden alueelliseen puolustukseen Venäjän sotilaallisten toimien seurauksena. Vaikka Yhdysvallat on edelleen maailmassa kiistaton yksittäinen taloudellinen ja sotilaallinen mahti, ei tilanteen voida olettaa jatkuvan ikuisesti. EU:n jäsenmailla ei näytä olevan poliittista tahtoa luoda todellista strategista autonomiaa, joka todennäköisesti vaatisi satojen miljardien eurojen panostuksia sekä strategisten sotilaallisten järjestelmien keskitettyjä hankintoja. Useimmat EU:n jäsenvaltiot eivät halua luoda Natolle rinnakkaisia sotilaallisia rakenteita, koska asevoimien käyttöä on mahdollista suunnitella ainoastaan yhden puolustusliiton tarpeisiin kerrallaan. Yhdysvallat toimii siis toistaiseksi Euroopan turvallisuuden takaajana.

Euroopan unioni – itsenäinen valtakeskus vai suurvaltakilpailun areena?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö laskee geopoliittisiksi suurvalloiksi Yhdysvallat, Kiinan ja Venäjän, joiden välisen kolmion sisällä EU tasapainoilee. EU on yksi maailman taloudellisista keskuksista, mutta EU:ta ei voi laskea suurvallaksi muilla perinteisillä vallan ulottuvuuksilla. Jos EU kykenee käyttämään itsenäistä valtaa ainoastaan yhdellä suurvaltojen vallan ulottuvuudella, ajautuu se väistämättä umpikujaan tilanteessa, jossa painostuksen kohde ei välitä taloudellisista tappioista. Jos EU ei saavuta tarvittavaa yhtenäisyyttä strategisen autonomian rakentamiseen, jää se suurvaltojen välisen kilpailun kentäksi itsenäisen valtakeskuksen sijaan, koska sillä ei ole itsenäistä kykyä tavoitella omia ulkopoliittisia päämääriään. Filosofi Hannah Arendtin sanoja mukaillen ”maailman vaarallisin tilanne on olla samanaikaisesti heikko ja rikas”.

Jos EU ei saavuta tarvittavaa yhtenäisyyttä strategisen autonomian rakentamiseen, jää se suurvaltojen välisen kilpailun kentäksi itsenäisen valtakeskuksen sijaan Klikkaa ja Twiittaa

Yhdysvallat painostaa samanaikaisesti Kiinaa, Venäjää, Irania ja Pohjois-Koreaa, sekä ylläpitää sotilaallista voimaa useiden Lähi-idän valtioiden alueella. Yhdysvallat on painostanut myös EU:ta teräs- ja alumiinitulleilla, sekä vaatinut Naton jäsenmaita nostamaan puolustusbudjettejaan. Yhdysvallat on mahdollisesti ajautumassa suurvallan kulminaatiopisteeseen, jossa se tavoittelee kovenevan vastarinnan edessä useita ulkopoliittisia päämääriä, jotka ovat useilla toisistaan erillisillä alueilla ja vaativat merkittäviä resursseja. Lisäksi useiden kilpailevien alueellisten suurvaltojen samanaikainen taloudellinen painostaminen pakottaa painostuksen kohteet etsimään uusia keskinäisiä yhteistyön muotoja, joissa Yhdysvallat ei ole osallisena. Tämä heikentää Yhdysvaltojen taloudellista vaikutusvaltaa entisestään. Yhdysvallat joutuu tulevaisuudessa todennäköisesti määrittelemään uudelleen strategisia prioriteettejaan suhteessa sen vähenevään vaikutusvaltaan. Tämä asettaa potentiaalisesti EU:n vaikeiden valintojen eteen.

Olosuhteissa, joissa suurvaltojen voimasuhteet ovat muuttumassa ja geopoliittiset mannerlaatat hakevat uutta asentoa, voi tapahtua yllättäviäkin poliittisia muutoksia, kun useat valtiot pyrkivät kääntämään suurvaltojen voimasuhteiden muutoksia omaksi edukseen. Pitkän linjan politiikan tutkija Ned Lebow kuvaa kansainvälistä politiikan luonnetta pohjimmiltaan tragediana, jossa virheiden mahdollisuus sekä suurvaltojen välinen epäluulo ja epätietoisuus muiden valtioiden todellisista aikomuksista voivat johtaa traagisiin seurauksiin. Tragedian ydin on siinä, että vääristä tulkinnoista tai kiihkon vallassa tehdyistä päätöksistä on mahdollista syntyä syvenevä eskalaation kierre, joka johtaa pahimmillaan hirvittäviin inhimillisiin seurauksiin, mikä ei ole minkään osapuolen toiveena tai tavoitteena. Kansainvälisten suhteiden viidakossa luoviminen on usein arvaamatonta.

Kirjoittaja on sotatieteiden kandidaatti ja opiskelija kansainvälisen politiikan maisteriohjelmassa Tampereen yliopistossa.

Tagit: kiina, nato, venäjä, yhdysvallat Kategoriat: Artikkelit, Eurooppa kriisien jälkeen, Nostot, Puolustus ja turvallisuus, Transatlanttiset suhteet, Venäjä ja itäinen naapurusto, Vieraskynä
JAA TWIITTAA PINNAA JAA
Aiheeseen liittyvät artikkelit