Tuhat ja yksi yötä epäoikeudenmukaisuutta Lähi-idässä – arabikevään perintö ja vaatimukset EU:n ulkopolitiikalle

Vuonna 2011 alkoi arabikevät, sarja kansannousuja Lähi-idässä, joissa kansalaiset vaativat muutosta kädet ilmassa aukioilla ja sosiaalisessa mediassa. Arabikeväästä on kulunut tänä vuonna noin 10 vuotta, mutta toiko se kansan vaatimaa muutosta? Mikä EU:n ulkopolitiikan rooli tulisi olla Lähi-idän suhteen?

Kesäkuussa 2010 28-vuotias egyptiläismies, Khaled Said, sai surmansa Aleksandriassa poliisin pahoinpideltyä hänet hengiltä. Joulukuussa 2010 26-vuotias tunisialaismies, Mohamed Bouazizi, sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin kunnantalon edessä. Aikoinaan nämä olivat kaksi pientä yksittäistapausta, jotka lopulta toimivat katalyytteinä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä alkaneelle ketjureaktiolle, arabikeväälle.

Nämä esimerkit kuvastavat kansan kyllästymistä valtiojohdon epäoikeudenmukaiseen ja raakaan kohteluun. Arabikevät lähti liikkeelle Tunisiasta, josta se levisi muun muassa Libyaan, Egyptiin, Syyriaan ja Jemeniin. Tutkittaessa arabikevään aikaisia tapahtumia tarkemmin huomataan, mitkä ihmis- ja kansalaisoikeudet olivat kansalaisten mielessä tärkeimpiä saavuttaa. Egyptiläisen Khaleid Saidin poliisipahoinpitelyä edelsi poliisien pitämä huumeratsia, josta Saidilla oli videomateriaalia, ja josta kävi ilmi poliisien jakavan keskenään huumetakavarikon saalista. Tunisialainen Mohamed Bouazizi oli vihannesmyyjä ja hänen itsemurhaansa edelsi hänen pidätyksensä liittyen puuttuneeseen myyntilupaan, jota Tunisiassa ei tarvita. Poliisit vaativat  häneltä siis lahjuksia elinkeinonsa harjoittamiseksi, joka ei edes vaadi erillislupia maassa.

Kairossa Tahririn aukiolla (nykyinen Marttyyrien aukio) kansalaiset vaativat muutosta poliittiseen vallankäyttöön jotta kaikilla kansalaisilla olisi mahdollisuus vapauteen, kunniaan ja oikeudenmukaiseen kohteluun. Korruptio, sensuuri ja äärimmäinen köyhyys vaikuttavat Egyptissä negatiivisesti lähes koko kansaan lukuun ottamatta itse valtiovaltaa ja maan eliittiä. Arabikevään tapahtumia voi peilata myös länsimaihin, esimerkiksi #BlackLivesMatter-liikkeeseen  Yhdysvalloissa, jossa ruutina toimii sama tekijä kuin arabimaissa: liian pitkään kestänyt epäoikeudenmukaisuus ja viattomien ihmisten kärsimys.

Lähi-Idän tapahtumilla on lähes aina suora vaikutus EU:hun johtuen alueiden läheisyydestä. Jos Lähi-Idässä kuohuu, poreet koskettavat väistämättä myös Eurooppaa. EU ja arabimaat ovat kuitenkin kulttuurisesti, historiallisesti ja poliittisesti hyvin erilaisia kokonaisuuksia,, ja vaikka demokratialla on pitkät perinteet Euroopassa, EU:n ei tule keinotekoisesti ajaa muutosta arabimaissa. EU:n Lähi-Itään  suuntaavan ulkopolitiikan tulisi auttaa luomaan alueelle kansalaisyhteiskuntaa, joka on ensiaskel demokratiaan. Demokraattisen valtion luominen on pitkä prosessi, joka vaatii myös vakaata taloudellista tilannetta ja talouskasvua. EU:n tulisi auttaa Lähi-idän maita panostamaan oikeisiin investointeihin, jotka kohdistuvat muun muassa infrastruktuuriin, yksityisen sektorin kehitykseen ja uusien työpaikkojen luomiseen. Joulukuussa 2020 pidettiin suuri EU-Afrikka-huippukokous, joka käsitteli EU:n ja Afrikan välistä yhteistyötä. Kokouksessa päätettiin tehostaa EU:n tukea Pohjois-Afrikan rauhanpyrkimyksille ja lisätään merkittävästi ympäristön, yhteiskunnan ja rahoituksen näkökulmasta kestäviä investointeja. Esimerkiksi juuri perustettu Afrikka-Eurooppa säätiö pyrkii luomaan kestäviä ratkaisuja ja muutosta Pohjois-Afrikassa.

Kansalaisjärjestöjen asema monissa kehittyvissä maissa on todella huono, sillä korruptio syö järjestöjen toimintakykyä. Erityisesti Egyptissä ja Tunisiassa kansalaisjärjestöt ovat jatkuvan tarkkailun alaisena, ja laki sallii kansalaisjärjestöjen karsimisen mielivaltaisesti valtionjohdon toimesta. Toisaalta Jordaniassa ja Marokossa kansalaisjärjestöillä on enemmän liikkumatilaa. Kansalaisjärjestöillä ja vapaalla medialla on suora yhteys toisiinsa. Diktatuureissa kansalaiset kokevat turhautumista ja epäoikeudenmukaisuutta, koska heidän ääntään ei kuulla. Kansalaisjärjestöt pystyvät luomaan tilan, jossa kansalaiset kokevat tulevansa kuulluiksi ja pystyvänsä luomaana muutosta omassa yhteiskunnassaan.

Arabikevään sekulaarisuudesta huolimatta maissa toimivat islamisitiset liikkeet, kuten Egyptin Muslimiveljeskunta, omaavat oppositioaseman kansan keskuudessa. Islamististen liikkeiden päämääränä on usein ajaa kalifaatin perustamista maahan. Tällä tarkoitetaan systeemiä, jossa sekulaari yhteiskunta muutetaan Sharia-laiksi, joka noudattaa Koraanin lakia. Arabikevään aikana islamistiset liikkeet pystyivät järjestäytymään nopeasti ja luomaan vastarintaa hallituksia vastaan johtuen suuresta kannatuksesta kansan keskuudessa. Monissa maissa tämä tekijä toi voiton kyseisille liikkeille, kuten kävi esimerkiksi Egyptissä. Egyptin tilanteessa Muslimiveljeskunnan Mohamed Mursi voitti vaalit tehden  äänestäjille lupauksia demokratiasta, mutta lupaukset unohtuivat kuitenkin pian valtaannousun jälkeen. Tämä todistaa, että kansalaisjärjestöille on kysyntää arabimaissa; jos kansalaiset on helppo mobilisoida yhden liikkeen taakse, olisi kysyntää varmasti myös useammalle liikkeelle. 

Mutta mikä on tilanne  kymmenen vuoden jälkeen? Ainut maa, jota pidetään arabikevään voittajana, on Tunisia. Tunisian entinen diktaattori, Zine el-Abidine Ben Ali, lähti maanpakoon ja valtaan nousi islamistipuolue, mutta toisin kuin Egyptin Muslimiveljeskunta, Tunisiassa liike osasi hyväksyä poliittisia kompromisseja eikä armeija kaapannut uudelleen valtaa. Monissa muissa maissa tilanne paheni; Libya ajautui moneksi vuodeksi sekasortoon, Egypti sai itselleen uuden diktaattorin, joka rajoittaa ankarammin lehdistönvapautta kuin kukaan aikaisempi hallitsija, suhteet sunnien ja shiiojen välillä kiristyivät Iranissa ja terroristijärjestö Isis sai jalansijan Irakiin ja Syyriaan.

Lähi-itä on edelleen herkkä alue, jossa pienikin kipinä saattaa johtaa räjähdykseen. On ikävää nähdä monta vuosisataa kestäneen tieteellisen kehityksen ja rikkaan kulttuurin jäävän diktatuurien ja konfliktien jalkoihin. Sensaatiohakuisten eurooppalaisten journalistien silmissä Lähi-Itä on kultakaivos. Tästä huolimatta haluan kuitenkin uskoa, että jonain päivänä alueelle syntyvä poliittinen vakaus sallii maiden pitkien kulttuuriperinteiden loistavan uutisissa konfliktien sijasta.  EU:n komission puheenjohtajan, Ursula von der Leyenin, kommentit EU:n roolista alueella tehtävästä yhteistyöstä luovat toivoa kansalaisyhteiskuntien rakentamisesta, mutta aloitteen on lähdettävä kansasta. Kymmenen vuotta arabikevään jälkeen radikaalia muutosta demokraattisemman Lähi-idän eteen ei ole tapahtunut, mutta muutos kytee kansalaisten keskuudessa ja sen eteen ollaan valmiita tekemään työtä.

 

TEXT Nea-Bettina Baarman

 

Kirjoittaja on teologian ylioppilas, jonka intohimon kohteena on kulttuurit ja ihmisoikeudet. Lähi-itä ja Afrikka ovat hänelle lähellä sydäntä.

 

 

 

Lähteet:

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000007687414.html

https://ec.europa.eu/international-partnerships/topics/africa-eu-partnership_de

https://library.fes.de/pdf-files/bueros/sofia/09400.pdf

https://timep.org/reports-briefings/ngo-law-of-2019/

 

Tagit: lähi-itä arabikevät Kategoriat: Ihmisoikeudet, Kehityspolitiikka, Lähi-itä ja Afrikka
JAA TWIITTAA PINNAA JAA
Aiheeseen liittyvät artikkelit