Tanska, eurooppalaisen puolustuspolitiikan yksinäinen susi?

Puolustusyhteistyö tiivistyy Euroopassa ja Pohjoismaissa, mutta Tanska pysyy osin tai kokonaan molempien ulkopuolella. Paine poliittisen linjan päivittämiseksi kuitenkin kasvaa.

Syyskuun lopussa Suomi, Ruotsi ja Norja allekirjoittivat uuden aiejulistuksen keskinäisen puolustusyhteistyönsä kehittämiseksi. Maiden tavoitteena on ”saavuttaa kyky ja valmius suorittaa sotilaallisia operaatioita erikseen niin päätettäessä”. Julistus ei määrittele tarkempia keinoja tai päämääriä eikä se ole oikeudellisesti sitova, mutta se viestii yhteisistä intresseistä ja aikeista.

Myös Euroopan unionin sisällä puolustusyhteistyö on viime vuosina liikahdellut eteenpäin, muun muassa vuonna 2017 aloitetun Pysyvän rakenteellisen yhteistyön (PRY) kautta. PRY:n jäsenmaat ovat sitoutuneet syvempään yhteistyöhön puolustusinvestointien, suorituskykyjen kehittämisen ja operatiivisen valmiuden aloilla.

Kun sekä eurooppalainen että pohjoismainen puolustusyhteistyö nyt tiivistyvät samaan aikaan, herää kysymys, mitä tapahtuu pohjoismaalle, joka ei ole mukana kummassakaan. Mitä näinä päivinä tekee Tanska?

Atlantistista politiikkaa jo 30 vuotta

Tanskan puolustuspolitiikka kylmän sodan jälkeen on suuntautunut vahvasti Nato-yhteistyöhön, kansainväliseen kriisinhallintaan ja kahdenvälisiin suhteisiin Yhdysvaltojen kanssa. Maa ei ole halunnut sitoutua yhteistyöhön Euroopan eikä muiden Pohjoismaiden kanssa, sillä näiden on pelätty toisintavan Naton tehtäviä.  Muiden Pohjoismaiden tapaan Tanska on alusta asti ollut mukana pohjoismaisessa puolustusyhteistyössä Nordefco-kehyksen piirissä, mutta on suhtautunut siihen etäisesti. Pohjoismaiselle yhteistyölle ei ole aina annettu kovin suurta arvoa, eikä kompromisseja ole juuri haluttu tehdä. Käytännössä pohjoismainen puolustusyhteistyö onkin usein ollut Suomen ja Ruotsin varassa, sillä maat ovat löytäneet yhteistä maaperää Itämeren alueen turvallisuuden piiristä.  Norjan arktisen alueen intressit ovat puolestaan usein jääneet vaille vastakaikua.

EU-puolustuksesta Tanska on muodollisestikin sulkenut itsensä ulos. Maastrichtin sopimuksen yhteydessä 1990-luvun alussa maa neuvotteli itselleen ”opt-outin” EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyöstä. Paradoksaalista kyllä, opt-out pysyy voimassa, vaikka suurin osa maan poliitikoista haluaa liittää maansa EU:n puolustusyhteistyöhön, ja kansastakin puolet kannattaa sen laajentamista. Jopa ”EU-armeijan” perustaminen keräsi tanskalaisten parissa 51 prosentin kannatuksen vuonna 2017 (vertailun vuoksi: Suomessa vastaava luku oli 42 %). Tanska kuitenkin on usein läheisissä tekemisissä EU-puolustuksen kanssa, muun muassa Euroopan puolustusrahaston, EU-Nato-yhteistyön sekä EU:n ulkopuolisten hankkeiden, kuten Ranskan EI2-interventioaloitteen ja Iso-Britannian Joint Expeditionary Forcen, kautta.

Tanskan linja muutospaineissa

Euroopan turvallisuuden viime vuosien kehityskulut luovat paineita Tanskan puolustuspoliittiselle linjalle. Yksi merkittävä tekijä on Iso-Britannian ero EU:sta. Tanskan ja Iso-Britannian suhteet ovat olleet hyvät ja puolustuspoliittiset linjat suuressa määrin yhteneväiset. Vaikka usea muukin EU-maa on perinteisesti suuntautunut transatlanttiseen yhteistyöhön, jää Tanska silti Brexitin myötä varsin yksin EU:n sisällä, etenkin EU-yhteistyön samalla kehittyessä. Esimerkiksi PRY:n ulkopuolella on 27 EU-jäsenmaasta Tanskan lisäksi enää pikkuinen Malta.

Toinen haaste on transatlanttisten suhteiden kokema myllerrys viimeisten neljän vuoden ajan Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi. Tanska on aktiivisesti pyrkinyt pysymään presidentti Trumpin suosiossa, mutta aina sekään ei ole tätä tavoitetta saavuttanut, kuten osoitti kesän 2019 keskustelu Grönlannin myymisestä ja sen seurauksena peruuntunut Trumpin valtiovierailu. Tanska on myös kaukana Trumpin peräänkuuluttamasta kahden prosentin puolustusmenotavoitteesta: vuonna 2019 puolustuksen määrärahat olivat vain 1,35 % maan bruttokansantuotteesta. Toisaalta Trumpin voidaan katsoa vain kiihdyttäneen transatlanttisten suhteiden jo meneillään ollutta murrosta. Kävi tulevissa presidentinvaaleissa miten tahansa, on selvää, että yhteistyö Yhdysvaltain kanssa tulee muuttumaan.

Kolmas Tanskan linjaan vaikuttava seikka on Itämeren ja arktisen alueen kasvava geopoliittinen merkitys pohjoisten jäiden sulaessa ja suurvaltojen kiinnostuksen kasvaessa. Arktinen ulottuvuus on myös Suomen, Ruotsin ja Norjan uuden yhteistyön taustalla; uusi aiejulistus allekirjoitettiinkin symbolisesti merkittävästi Pohjois-Norjassa, arktisella alueella. Myös Tanskalla on etenkin Grönlannin kautta huomattavat intressit pohjoisessa, ja läheisemmät puolustuspoliittiset suhteet muihin Pohjoismaihin olisivat tässä mielessä luonnolliset. Suomi, Ruotsi ja Norja ovat ilmoittaneet pitävänsä Tanskan ja Islannin ajan tasalla keskinäisistä suunnitelmistaan.

Tulevina vuosina Tanska joutuu tarkastamaan puolustuspoliittista linjaansa. On epätodennäköistä, että maa päättäisi puolustuspoliittisen eristyksensä EU:n sisällä. Toisaalta on selvää, että yhteisten pöytien ulkopuolella pienen maan vaikutusmahdollisuudet ovat heikot. Pohjoismaisen yhteistyön merkitys Tanskalle yhtenä kanavana EU:n puolustusyhteistyöhön voikin vielä kasvaa.

 

TEKSTI Anna Savolainen

KUVA Iris Vallejo, Pixabay

 

 

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja väitöskirjatutkija European University Institutessa Firenzessä. Hän on aiemmin työskennellyt Euroopan komissiossa sekä analyytikkona yksityisellä sektorilla pohjoismaisen yhteistyön ja EU-asioiden aloilla.

Kategoriat: Artikkelit, Nostot, Pohjoismaat, Puolustus ja turvallisuus
JAA TWIITTAA PINNAA JAA