Ranska on lihallista rakkautta

”J´ai peur de libanisation de la France.” ”On est chez nous.” (Ollaan meillä.) ”En halua, että Mustapha ja Mohammed kutsuvat itseään ranskalaisiksi.” Tällaisia lauseita kuulee yhä enemmän Ranskassa, eikä vain äärioikeiston Front Nationalen edustajilta, vaan myös älymystöltä ja valtapuolueilta kuten Alain Finkelkraulta, kirjoittaa esseisti Éric Dupin kirjassaan La France identitaire, la reaction qui vient.

Toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajanuoria houkutellaan sotimaan Syyriaan sen varjolla, että he eivät ole ”oikeita ranskalaisia”. Vaikka populismin aallon sanotaan lieventyneen, populistipuolueet ympäri Eurooppaa korostavat edelleen kansallisia identiteettejä ja määrittävät julkisen keskustelun agendan. Esimerkiksi ranskalaisen Les Républicains puolueen EU-edustaja Nadine Morano puhui vuonna 2015 siitä, että ”Ranska on valkoisen rodun maa”. Äärioikeiston Front Nationalen retoriikasta käsite ”rotu” on nykyään siivottu.

Kuinka tämä keskustelu heijastui Ranskan presidentinvaaleihin ja millaista keskustelua niiden aikana käytiin ranskalaisesta ja eurooppalaisesta identiteetistä? Miten Ranskassa, yhdessä EU:n tukipilareista ja mantereen suurimmassa sotilasmahdissa, puhutaan EU:sta ja eurooppalaisesta identiteetistä?

Identiteettikeskustelun historiallista taustaa

Ranskassa ranskalainen identiteetti hallitsi maahanmuuttokeskustelua vuosina 2015-2016. Tässä keskustelussa islam määriteltiin negaation kautta. Kyse oli kuitenkin laajemmasta ilmiöstä kuin vain ranskalaisesta, kuten Jouni Tillin (2017) kirjahanke osoittaa. Näkyvät uskonnolliset tunnukset kuten huivi ja juutalaisten kipa sekä kesällä 2016 burkini olivat helppoja ulkoisia kohteita, joihin debatti kohdistui. Esimerkiksi sisäministeri Manuel Valls (PS) piti burkinia tasavallan arvojen (liberté, egalité, fraternité) vastaisena.

Vuoden 2007 presidentinvaaleissa keskeiset teemat sivusivat identiteettiä. Jean-Marie Le Pen korosti ”aidon olevan parempi kuin jäljitelmä” ja viittasi kilpakumppaneihinsa Ségolène Royaliin ja Nicolas Sarkozyyn. Kaikki presidenttiehdokkaat puhuivat vaalitaistelun aikana kansallisesta identiteetistä ja ajoivat Front Nationalen teemoja.

Nicolas Sarkozy yritti presidenttinä vuonna 2007 avata keskustelua ranskalaisesta identiteetistä. Keskustelu, jossa mainittiin mm. ”meidän kirkkomme”, osoittautui fiaskoksi. Kansallisuuslakeja tiukennettiin Ranskassa Sarkozyn presidenttikaudella. Burka kiellettiin lailla vuonna 2010.

Vuoden 2012 presidentinvaaleja leimasivat koulusurmat Toulousessa. Noista vaaleista Front Nationalen puheenjohtajaksi vuonna 2011 valittu Marine Le Pen aloitti voittokulkunsa. Hän on yhtä aikaa korostanut puolustavansa ranskalaisia ja toisaalta kertonut varoittaneensa heitä. Le Pen on käyttänyt sukupuoltaan ja feminismiä hyväkseen siten kun hänelle on sopinut, erityisesti silloin, kun islaminuskoiset on pitänyt rajata  ”meidän” ranskalaisten tieltä. Heidän, toisien naiset ovat hänen mukaansa alistettuja (“en soumise”).

Vuoden 2017 presidentinvaalien keskusteluilmapiiriä leimaa keskustelu turvallisuudesta ja identiteetistä. Ranskassa on vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen ollut poikkeustila lyhyttä välijaksoa lukuun ottamatta. Jonkinlaisesta murroksesta kertoo myös se, että pääehdokkaat tulevat perinteisten puolueiden ulkopuolelta ja korostavat ulkopuolisuuttaan. He ovat systeemiä vastaan tai haluavat “uudistaa” sen.

Ranskalainen ja eurooppalainen identiteetti presidentinvaaleissa 2017

Ehdokkaista En Marche!:n Emmanuel Macronille Ranska edustaa tahtoa tai draivia (volonté), ei identiteettiä. Tämä tarkoittanee uskoa meritokratiaan ja toimimista oman maan eteen. Filosofiaa opiskellut Macron liikkuu vaalikeskusteluissa ylätasolla, hänelle ranskalaisuus on eurooppalaisuutta ja hän viittaa sujuvasti kirjalliseen kaanoniin: Proustiin, Voltairéen. Toisaalta Macron vetoaa Jeanne D´Arciin ja ajoittain hän kuulostaa kriitikkojen mukaan aivan Charles de Gaullelta. Hän on myönteinen, käyttää sinä-passiivia ja motivoi kuulijoita uskomaan itseensä aivan kuten valmentaja.

La France Insoumise -puolueen Jean-Luc Mélenchon totesi vuonna 2015, että ”rakkaus Ranskaan on fyysistä ja myös lihallista”. Hän viittasi tällä siihen, että “Marseljeesi” ja sen sanat (epäpuhdas veri) aiheuttavat hänessä fyysisiä tuntemuksia. Hän sanoi tuossa pateettisessa puheessaan, että Ranska on enemmän kuin kieli tai sen rajat, Ranska on uskomista ihmiskunnan tasa-arvoon. Se ei kysy uskontoa ja on enemmän kuin kieli. Puhe oli suunnattu ennen kaikkea Marine Le Peniä ja hänen nationalismiaan vastaan.

Tänään Mélenchon haluaa irti EU:sta. Mélenchon, vasemmistopopulisti, kasvattaa suosiotaan koko ajan.  Hän on tällä hetkellä suositumpi kuin Francois Fillon (LR). Hän puhuu suuryritysten riistovallasta ja kansan, “Le Peuple”, vallasta. Kiinnostavaa on, että Mélenchonia kannattavat työläisten sijaan liberaalit “bobot” (akateemiset, artisaanit, taiteilijat, median edustajat), joille Eurooppa on täynnä mahdollisuuksia.

Front Nationalen Marine Le Pen on EU-edustaja, joka ajaa Frexitiä ja Ranskan eroa eurosta. Le Pen on halunnut ”tuhota Euroopan” ja vapauttaa Ranskan globalisaation, islamisaation ja EU:n tyranniasta. Hänestä ranskalaiset eivät ole pitkään aikaan saaneet rakastaa maataan vapaasti.  Muslimien rukoukset kadulla, huivit ja moskeijat ovat uhka Ranskalle.

Hän kosiskelee kampanjassaan ennen kaikkea maanviljelijöitä, keskiluokkaa ja naisia.  Hän haluaa puolustaa Ranskaa kuin äiti lapsiaan. Marine Le Penin Ranskan tarinassa korostetaan Ranskan suuruutta.

Sosialistien ehdokas Benôit Hamon on jäänyt alakynteen useissa debateissa. Vaalikampanjan aikana hän on puhunut EU-identiteetistä. Francois Fillon on niin ikään puhunut kansallisen identiteetin puolesta, siitä, että kouluissa tulee opiskella Ranskan tarinaa. Eurooppalainen identiteetti ei näy presidenttiehdokkaiden puheissa. Kaikki heistä korostavat suuntausta “Ranska ensin”. Sitten vasta muut.

Islam ja identiteetti

Politiikka ei ole ainoastaan instituutioita, vaan se on sidoksissa kieleen jota käytämme, tarinoihin joita kerromme, kuviin joita katsomme. Nykypäivän Ranskassa on aivan tavallista sanoa, että islam tai maahanmuuttajat ovat ongelma. Seinen vasemman rannan kirjakauppojen tarjonta kertoo tästä: äkkivilkaisulla löytyy lukematon rivi kirjoja kuten Onneton Ranska, Jakautunut Ranska, Ongelmana identiteetti, ja Siirtolaisuuden ongelma.

Mitä ylevät juhlapuheet identiteetistä tarkoittavat käytännössä? Millaisena ne näyttäytyvät Seinen vasemman rannan les grande ecolesien ulkopuolella? Päätin kysyä asiasta ranskalais-venezuelalaiselta ystävältäni Louisilta. Hän opettaa työkseen kirjallisuutta ”le quartier chaudissa”, eli Pariisin lähellä sijaitsevassa ongelmalähiössä.

”Eurooppalainen identiteetti? Tietysti sanoisin, että se on osa ranskalaista identiteettiä. Maailmankirjallisuus, Makine jne. He ovat osa Ranskaa ja sen kulttuuriperintöä.” ”Mutta oppilaani ajattelevat toisin. He ovat ensi sijassa oman korttelinsa ja lähiönsä kasvatteja. Kun kysyn mistä he ovat kotoisin, he sanovat lähiönsä nimen, eivät sitä mistä maasta ovat, kuten Portugalista, Angolasta tai Sarajevosta. Jopa 20 minuuttia RER-junalla Pariisiin on heille kaukana. Jos opettaisin Ehessissä Seinen vasemmalla rannalla, niin vastaisin toisin”, hän jatkaa.

”Identiteettejä voi olla monia. Minulle venezuelalaisena ja ranskalaisena Eurooppa edusti unelmaa, historiaa, sivistystä. Minun oppilaani kysyvät ovatko he ranskalaisia. Minusta tuntuu, että on kaksi Ranskaa. Ranskalainen identiteetti nähdään keskusteluissa usein vastakohtana islamille. Tärkeintä kaikille on kuulua joukkoon.” ”Mitä Eurooppa edes on? Ranskalaisia kenraaleja toisessa maailmansodassa? Eurooppa on osalle oppilaitani kuvia Välimeren ylittävistä pakolaisista, Merkelistä seisomassa Brysselissä. Ei sellaisilla mielikuvilla voiteta vaaleja”, ystäväni toteaa.

Laura Parkkinen

Tutkija Laura Parkkinen tekee väitöskirjaa Ranskasta ja populismista.

Kuva: Esko Jämsä

Kategoriat: Eurooppalainen identiteetti
share TWEET PIN IT SHARE