Nord Stream 2 -hanke ja eurooppalainen luottamus venäläiseen energiaan

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump arvosteli syyskuun lopulla YK:n yleiskokoukselle pitämässään puheessa kovin sanoin maakaasua Venäjältä Eurooppaan kuljettamaan tarkoitetun Nord Stream 2 -putken rakentamista. Vaikka Trumpin itsekehu saikin kuulijat nauramaan, Trump esitti putkeen liittyen päteviä huomioita. Toki Trump mitä ilmeisimmin erehtyi väittäessään, että kaasuputki tekisi Saksan täysin riippuvaiseksi Venäjästä, mutta hän oli osin oikeilla jäljillä: nykyisessä kansainvälisen politiikan tilanteessa Euroopan ei tule missään tapauksessa lisätä minkäänlaista energiayhteistyötä Venäjän kanssa.

Nord Stream 2 -hanke on Nord Stream -kaasuputken laajennusprojekti, jonka tarkoituksena on vetää kaasuputkilinjoja Venäjältä Saksaan Itämeren poikki. Valmis putki kulkisi lähes 400 kilometrin verran Suomen talousvyöhykkeellä. Sen rahoitus on peräisin Kremlin ohjailemalta Gazpromilta ja useilta eurooppalaisilta energiayhtiöiltä: ENGIE, OMV, Shell, Uniper ja Wintershall ovat kaikki mukana hankkeessa. Suomalainen Fortum on Uniperin merkittävä omistaja, ja Suomen valtio taas omistaa Fortumin osakkeista yli puolet. Samaan aikaan, kun Euroopan unioni pitää yllä Venäjälle syystäkin asetettuja sanktioita Ukrainan tilanteen vuoksi, eurooppalaiset valtiot ja energiayhtiöt ovat siis syventämässä maanosamme riippuvuutta venäläisestä energiasta – riippuvuutta, jota tulisi pitkällä aikavälillä pikemmin pyrkiä vähentämään ja purkamaan hallitusti.

Uuden putkilinjan vetäminen uhkaa myös Ukrainan asemaa merkittävänä kaasun kauttakulkumaana. Tähän asti Ukraina on voinut laskuttaa kaasun kulkemisesta maan kautta yhteensä miljardeja euroja, mutta jos kaasua voidaan kuljettaa toista kautta, tienestit uhkaavat pienentyä. Ukraina kuitenkin kaipaisi kipeästi noita rahoja, ja vaikka venäläiset ovat vakuutelleet, että Ukrainan asema tärkeänä kauttakulkumaana ei ole vaarassa, ei Kremlin sanaan tunnetusti ole luottamista. Ilman riittäviä varoja on vaikea rakentaa kansalaisyhteiskuntaa, toimivaa byrokratiaa ja kehittyvää valtiota, joten ukrainalaiset ovat hankkeesta ymmärrettävästi huolissaan.

Toki monet Nord Stream 2 -hankkeeseen sekaantuneet eurooppalaiset haluavat käsitellä projektia puhtaasti taloudellisena kysymyksenä, erillään maanosan laajemmasta poliittisesta tilasta ja Venäjän aggressiivisesta ulkopolitiikasta. Samoin Venäjän presidentti Vladimir Putin on toistuvasti todennut putkihankkeen olevan vain taloudellinen kysymys – ikään kuin talous ja politiikka voitaisiin totaalisesti erottaa toisistaan. Samalla eurooppalaiset putinistit niin oikealla kuin vasemmallakin tekevät parhaansa sen eteen, että unohtaisimme, mistä on kyse, kun puhumme nyky-Venäjästä. Nyky-Venäjä on valmis sekaantumaan länsimaisten demokratioiden sisäisiin asioihin, aina Britannian Brexit-äänestyksestä Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Ulkomailla asuvat venäläiset entiset vakoojat eivät ole turvassa Kremlin määräämiltä murhaoperaatioilta, ja Venäjän sisällä taas muun muassa oppositiopoliitikot ja ihmisoikeusaktivistit ovat jatkuvassa vaarassa. Venäjä yrittää jatkuvasti vaikuttaa eurooppalaisen suuren yleisön mielipiteisiin muun muassa vääristelemällä historiaa, levittämällä vääriä uutisia ja valehtelemalla ajankohtaisista tapahtumista. Venäjä ei ole demokratia, eikä siellä ole toimivaa, vapaata markkinataloutta, joka olisi juuri demokratian välttämätön edellytys.

Kaiken huipuksi Kreml on jopa valjastanut kristinuskon oman toimintansa työvälineeksi jatkamalla vanhaa neuvostoaikaista linjaa, jonka puitteissa Venäjän ortodoksinen kirkko tekee läheistä, epätervettä yhteistyötä maan poliittisen johdon kanssa. Tämä ei tosin ole yllättävää, sillä neuvostoarkistoista saatujen tietojen mukaan kirkon pää, Moskovan patriarkka Kirill, oli aikoinaan KGB:n agentti, kuten oli hänen edeltäjänsäkin, patriarkka Aleksei II. Nyt Kirillin luotsaama kirkko pyrkii oikeuttamaan Kremlin vihamielisen ulkopoliittisen toiminnan ja tuomitsemaan kaikki ukrainalaiset pyrkimykset vahvemmasta länteen kiinnittäytymisestä suoranaisilla valheilla, sekavilla pseudo-teologisilla jorinoilla ja epähistoriallisilla fantasioilla ortodoksisesta itäslaavilaisten kansojen yhteisöstä. Tällaisen valtion kanssako haluamme syventää taloudellisia kytköksiämme?

Älkäämme olko naiiveja. Venäjän ja demokraattisen, vapaan lännen jakautumisessa kahteen eri leiriin ei ole pelkästään kyse arvojen eroavaisuudesta. Tätä väittämää tulee kenties avata hieman. Viime kädessä kansainvälisen kentän merkittävimpiä toimijoita ovat valtiot, ja ne taas tavoittelevat omaa etuaan joko saadakseen lisää valtaa tai turvatakseen nykyisen asemansa, milloin milläkin keinoilla. Siksi liberaalit demokratiatkin ovat valmiita tekemään yhteistyötä myös sellaisten toimijoiden kanssa, jotka eivät jaa niiden arvoja. Ajatelkaamme vaikkapa eurooppalaista asekauppaa meidän päiviimme saakka fundamentalististen wahhabiittien käsissä olleen teokraattis-autoritäärisen Saudi-Arabian kanssa, tai länsimaiden ja kommunistisen puolueen johtaman manner-Kiinan taloudellisia linkkejä. Historiallisena ääriesimerkkinä toimii tapaus, jossa natsi-Saksan Adolf Hitlerille lahjoitettiin aikoinaan Sudeettialueet Münchenin sopimuksella, jonka Britannia ja Ranska allekirjoittivat. Alueita hallinneen Tshekkoslovakian hyväksyntää ei jääty turhia odottamaan.

Moraalinen tuohtumus toisen valtion poliittisista linjoista tai kulttuurisista piirteistä ei siis ole aina este taloudelliselle yhteistyölle. Euroopan ja Venäjän suhdetta on pikemmin tarkasteltava klassisen realismin tarjoamien linssien läpi. Siten voimme nähdä, että kaasuputkihanke on ongelmallinen jo Euroopan intressien kannalta. Syventämällä energiayhteistyötä Venäjän kanssa kaikki – ja aivan todella kaikki – asiaan sekaantuvat eurooppalaiset osallistuvat oman maanosansa jalkojen sahaamiseen. Suomella ja Euroopan unionilla on nimittäin omat intressinsä, ja EU:n tehtävä on juurikin puolustaa omia intressejään suhteessa muuhun maailmaan.

Venäjä taas pyrkii ajamaan omia etujaan aggressiivisesti ja laittomin keinoin, tarvittaessa muiden valtioiden ja kansakuntien kustannuksella, ei niiden kanssa. EU:n ja Venäjän intressit ovat usein ristiriidassa, sillä Venäjä ei halua toimia samoilla ehdoilla kuin EU. Venäjän nykyjohto ei voinut sietää ajatusta Ukrainan syventyvästä länsimaisesta yhteistyöstä ja Venäjän etupiiristä irtautumisesta, ja siksi Kreml tuotti Itä-Ukrainaan konfliktin, joka jatkuu yhä. Yhtä tosiseikkaa ei voi tarpeeksi painottaa: kun on kyse Venäjän ja Euroopan suhteista, ei ole mitään politiikasta irrallisia taloudellisia kysymyksiä. Venäjä tarvitsee rahaa, sillä sotiminen Ukrainassa ja Syyriassa on erittäin kallista. Jokainen euro, joka päätyy venäläisiin käsiin, osallistuu ukrainalaisia eli eurooppalaisia henkiä maksavan konfliktin rahoittamiseen. Asiaa voidaan tarkastella myös potentiaalisten uhkien huomioimisen näkökulmasta. Entä sitten, kun ollaan tilanteessa, jossa Venäjä uhkaa sulkea kaasuhanat? Venäjä on ennenkin käyttänyt energiaa ja sen toimituksen katkaisemisella uhkaamista poliittisena lyömäaseena. Miksi ihmeessä vahvistaisimme tätä Kremlin uhkailumahdollisuutta? Edelleen: miksi antaisimme Kremlille hopealautasella mahdollisuuden toimia EU:n intressien vastaisesti?

EU tarvitsee energiaa, ja jostain sitä on saatava. Uusiutuvaan energiaan on tulevaisuudessa panostettava entistä enemmän, mutta toistaiseksi ydinvoima on palvellut meitä hyvin. Joka tapauksessa on selvää, että ratkaisu energiatarpeen täyttämiseen ei ole uusien kaasuputkien vetäminen Venäjältä Eurooppaan. Nyky-Venäjä on aivan liian arvaamaton, aggressiivinen ja epäluotettava ollakseen millään lailla järkevä taloudellinen yhteistyökumppani.

TEKSTI Erik Immonen

Lue koko Tähdistö 2/18 Issuu-palvelusta.

 

Tagit: energia, nord stream 2 Kategoriat: Energia, Venäjä ja itäinen naapurusto
JAA TWIITTAA PINNAA JAA
Aiheeseen liittyvät artikkelit