Minne vie Iso-Britannian tie?

Euroopan unioni natisee liitoksistaan. Kesäkuussa britit äänestävät, haluavatko he pysyä mukana unionissa vai jäädä ulkopuolelle. Voi käydä kummin tahansa.

Konservatiivipuolue on jakautunut, ja myös EU-jäsenyyttä kannattavan työväenpuolueen riveissä on haluja nostaa kytkintä. Eniten lähtemisen puolesta saarivaltiossa rummuttaa Nigel Faragen luotsaama itsenäisyyspuolue, joka on lyönyt kiilaa Brysselin ja Lontoon väliin jo vuosia. Äänestäjien kuunnellessa värikkäitä argumentteja puolesta ja vastaan gallupit ovat jumiutuneet 50-50, jännittäväksi menee.

Miksi Britit sitten haluavat lähteä unionista?

Historia antaa omanlaisensa vastauksen. Iso-Britannia liittyi EU:hun vuonna 1973, mutta liittyminen jäi puolitiehen. Britit jättäytyivät EU-kansalaisille passivapaan Schengen-alueen ulkopuolelle ja pitivät puntansa. 1980-luvulla Iso-Britannia kävi pitkän taistelun alentaakseen jäsenmaksuaan.

Tämän vaikean Eurooppa-suhteen juuret löytyvät toisen maailmansodan jälkimainingeista. Brittiläinen historioitsija Tony Judt on osuvasti huomauttanut, että sodan syvin opetus briteille oli, että heidän yhteiskunnassaan oli pohjimmiltaan jotain täysin oikein. Heidän instituutionsa olivat kestäneet ja voittaneet autoritaarisen natsi-Saksan. Tämä ei tietenkään ollut koko totuus, mutta näin sen monet kokivat.

Toisen maailmansodan opetus Manner-Euroopassa oli ollut jotain täysin muuta. Saksa ja Ranska joutuivat molemmat pohtimaan, mitä itsenäisyyden ja nationalismin kaltaiset käsitteet todella merkitsevät. Saksa luopui nationalismista ja Ranska alkoi rakentaa omaa identiteettiään kansainvälisen yhteistyön, myöhemmin EU:n varaan.

Hiili- ja teräsyhteistyöstä alkoi kasvaa rauhanprojekti, jossa ei ollut sijaa yltiöpäiselle nationalismille. Nämä muutoksen aallot eivät kuitenkaan lyöneet rantaan Britanniassa. Taistelimme itsenäisyytemme puolesta sodassa. Voitimme sodan. Miksi me nyt luovuttaisimme kansallista päätösvaltaa vapaaehtoisesti Brysseliin? Näin moni britti ihmetteli 1970-luvulla ja moni ihmettelee yhä edelleen. Yhdentymisen taloudelliset ja sosiaaliset hyödyt on aina nähty  Saksassa ja Ranskassa kirkkaammin.

Kesäkuun 23. päivän äänestyksen askelmerkit aseteltiin vuonna 2013, jolloin pääministeri David Cameron lupasi pitää EU-jäsenyydestä kansanäänestyksen, mikäli konservatiivit voittavat vaalit.

Voitto tuli ja sana täytyy nyt pitää.

Cameron itse on kampanjoinut vahvasti jäsenyyden puolesta. Hän ei ole kuitenkaan toistaiseksi onnistunut mobilisoimaan liike-elämää yhdeksi rintamaksi. Silmiinpistävää on, että Lontoon finanssimaailma ei ole suureen ääneen liputtanut EU:ssa pysymisen puolesta, vaikka juuri talouden pelätään kärsivät eniten, mikäli britit päättävät lähteä unionista.

Tämä voi toki olla puhdasta taktiikkaa. Varmimmin kansalaiset äänestävät lähtemisen puolesta, jos heille käy selväksi, että Lontoon pankkiirit haluavat pysyä unionissa.

Talous on kuitenkin asia, joka on koko Brexit-keskustelun ytimessä. Britannian pärjääminen EU:n ulkopuolella on pitkälti kiinni siitä, minkälaiset kauppasopimukset se onnistuu neuvottelemaan itselleen. Villeimmät ovat visioineet eräänlaisena Atlantin Singaporena, globaalina rahamaailman keskuksena.

Tämä voi osoittautua toiveajatteluksi. Huhtikuussa Barack Obama ilmoitti, että brittien on turha kuvitella saavansa mitään erityiskohtelua Yhdysvaltojen kauppapolitiikassa. Jos britit haluavat solmia kauppasopimuksen Yhdysvaltojen kanssa, heidän on mentävä jonon hännille, kuului Obaman arvio. Brittien pitkään vaalima ”erityinen suhde” Atlantin taakse sai kovan kolauksen.

EU:n ja Suomen kannalta Britannian lähdön vaikutusta on vaikea arvioida. Jos saarivaltio pärjää unionin ulkopuolella, se voi kasvattaa muidenkin jäsenmaiden lähtöhalukkuutta. Jos brittien talous taas menee kuralle, varoittava esimerkki voi lisätä yhteenkuuluvuutta. Aika näyttää, kuinka käy.

Pirkko Ruohonen-Lerner

Pirkko Ruohonen-Lerner työskentelee europarlamentaarikkona Brysselissä.

Kategoriat: Brexit
JAA TWIITTAA PINNAA JAA