Konfliktin uhka Euroopassa heijastuu pohjoiseen lähialueeseen

Venäjän motiivi toimia lännen aseellisena haastajana sotilaallisen varusteluohjelman turvin on asemoinut muutostilassa olevan pohjoisen lähialueen osaksi kriittistä etupiiriä. Toisin kuin Euroopan keskiössä sijaitseva Itämeri, etäällä sijaitsevan arktisen alueen vaikeammin määriteltävä voimatasapaino kasvattaa mahdollisuutta laskelmoituun riskiin, että Venäjä pyrkii toteuttamaan alueellisen ylivoiman sotilaallisin voimakeinoin. Asteittain heikentyvä turvallisuusympäristö on asettamassa sekä Suomen että Ruotsin vauhdilla osaksi eurooppalaista ja Atlantin ylittävää puolustusintegraatiota.

Suomessa käytävän julkisen keskustelun perusteella olisi mahdollista todeta, että arktiseen alueeseen suhtaudutaan poliittisesta ja strategisesta näkökulmasta toissijaisena suhteessa Itämereen – alueen vähäinen asukasmäärä, haastava ilmasto ja kasvillisuus sekä infrastruktuurin ja teollisuuden vähyys antavat vaikutelman Euroopan laidalla olevasta saarekkeesta vailla ensisijaista painotusta. Edellä mainittua kuvausta tukee presidentti Sauli Niinistön voimakas suhtautuminen arktisiin haasteisiin ilmastokysymysten kautta sekä esimerkiksi Suomen arktinen strategia, joka painottaa Suomen arktisen merkittävyyden lisäämistä sekä taloudellisten ympäristöllisten tekijöiden ensisijaisuutta. Tämän seurauksena arktisen alueen kysymykset ja erityisesti ilmastonmuutoksesta johtuva jäämassan sulaminen tuodaan punnittavaksi julkisuuteen taloudellis-poliittisten intressien sanelemana.

Tiedotusvälineissä arktinen alue on noudattanut poliittisen päätöksenteon ohjaamaa polkua arktisen alueen ympäristö- ja talouskysymysten näkyvyyden esittämisessä. Uutisointi presidentti Niinistön keskusteluista Donald Trumpin kanssa suhteessa arktiseen alueeseen on määräytynyt kysymykseen mustan hiilen polttamisesta ja alueella tapahtuvaan ilmaston lämpenemiseen. Pohjoisen lähialueen strategisen kysymysten huomiointi rajoittuukin lähinnä Jäämeren radan huoltovarmuuskysymyksiin tai jokavuotiseen raportointiin Alakurtin sotilastukikohdan olemassaolosta. Vaikutelma arktisen alueen strategisten kysymysten toisarvoisuudesta vahvistuu julkisen keskustelun keskittyessä ympäristö- ja talousteemoihin, Itämeren sotilastrategista tilannetta unohtamatta.

Katsaus pohjoisella lähialueella pintaa syvemmälle tuo kuitenkin esille varsin kaunistelemattoman kuvan alueella vallitsevasta sotilaallisesta jännitystilasta, joka asettaa kontekstiin monet Suomea, Ruotsia, NATO:a, Eurooppaa ja Venäjää liikuttavat poliittiset ja sotilaalliset toimet. Euroopan pohjoinen lähialue – Suomen ja Ruotsin lappi, Norrmark ja Kuolan niemimaa ovat sotilaallisen varustautumisen ja strategisen suunnitellun keskiössä ja alueen hallinta on elinehtokysymys ydinasein varustetuille suurvalloille. Venäjän varusteluohjelma ulottuu merkittävällä laajuudella arktiselle alueelle ja aloitevahvuuden ollessa Venäjällä ovat sekä NATO että pohjoisella lähialueella toimivat liittoutumattomat Suomi ja Ruotsi pakotettuja reaktiiviseen toimintaan vastatakseen tilannekuvan luomaan tilanteeseen.

Tässä pelissä Suomen ja Ruotsin rooli on absoluuttisen realismin ehtojen vallitessa käydä kauppaa strategisella syvyydellä ja turvallisuuden tuottamisella. Tämä sopii mainiosti sekä Euroopassa hiljattain perustetuille ad hoc liittokunnille sekä pohjois-Atlantin liittoumalle NATO:lle, sillä tilastojen takana on piilevää etäisyyttä numeraalisten arvojen ja todellisten sotilaallisten kykyjen välillä NATO:n epäeduksi. Sen sijaan Venäjä, joka saapui 2000-luvulle omasta tulkinnasta nöyryytettynä ja alistettuna, pyrkii järjestelmällisen ja riskialttiin strategian turvin palauttamaan kansainvälispoliittisen merkittävyytensä poliittisia, taloudellisia ja etenevissä määrin sotilaallisia voimakeinoja käyttäen. Suomi ja Ruotsi ovatkin sopineet merkittävän määrän järjestelyjä, jotka osaltaan jo nykyisellään kiihdyttävät maiden integraatioprosessia kiinteäksi osaksi läntistä blokkia.

Arktisen lähialueen merkitys

Suomelle ja Ruotsille pohjoiset alueet ovat toimineet sekä taloudellisesti että väestöllisesti eräänlaisena erämaana, joiden puolustaminen on tulkinnasta riippuen ollut joko vähäistä tai jopa yhdentekevää. Jo 1950-luvulla Puolustusvoimille teettämät huippusalaiset suunnitelmat pohjoisen alueen puolustamisesta nojasivat vipuvartena toimivaan yhtenäiseen linjaan, joka perääntyy asteittain Oulun korkeudelta alaspäin jättäen Lapin auttamattomasti vastapuolen hallinnan alaisuuteen. Nykyisellään Pohjois-Suomen puolustus on taattu sekä maa- että ilmavoimien jatkuvalla valmiudella ja läsnäololla, kuten myös Ruotsissa. Lähtökohtana on, että koko maata puolustetaan. Kuitenkin, verrattuna Itämereen ja Suomenlahden alueisiin, ovat Suomen ja Ruotsin vähäasutteiset ja vaikeakulkuiset pohjoiset maastot suhteellisesti vähäisemmällä prioriteetilla varustettuna.

Suomen ja Ruotsin toissijainen suhtautuminen pohjoiseen lähialueeseen on kuitenkin lähes päinvastainen kuin Venäjän sotilaallisessa ajattelussa sekä strategisessa suunnittelussa. Venäjä on panostanut voimakkaasti arktisen alueen vaikutusvallan lisäämiseksi niin sotilaallisilla keinoilla kuin myös mielikuvavaikuttamisella ja lainopillisella kamppailulla. Pohjoisen lähialueen merkitys Venäjälle sotilaallisessa mielessä korostuu muun muassa Venäjän ydinsukellusvenearsenaalin elintärkeän osan, Murmanskin laivaston, irrottamisella läntisestä sotilaspiiristä omaksi hallintokokonaisuudeksi, jonka ensisijaisena tarkoituksena on taata Venäjän strateginen etuasema kyseisellä alueella. Kansainvälistä oikeutta on pyritty hyödyntämään vaatimuksista mannerjalustasäännösten perusteella sekä esimerkiksi informaatio-operaatiolla, jossa Venäjän lippu asetettiin merenpohjaan merkiksi omistajuudesta. Näiden edellä mainittujen toimien taustalla on myös vallitseva kiista alueen energiavarojen hallinnasta sekä Kiinan rahdille avautuvaan Koillisväylään ja merikaapeleihin liittyvät intressit.

NATO ja läntisen liittokunnan jäsenet ovat heränneet Venäjän lisääntyneeseen sotilaspoliittiseen toimintaan monitahoisesti. Yhdysvallat on järjestelmällisesti lisännyt merijalkaväkiyksiköiden määrää Norjassa saaden Venäjältä vastineeksi sanallista arvostelua. Jännittyneisyys NATO:n puolelta näkyy myös etenevissä määrin kärjistyvissä kannanotoissa: vuonna 2017 merijalkaväen kenraali Robert Neller Norjassa pitämässä puheessa kuvaili Yhdysvaltain ja Venäjän olevan törmäyskurssilla kohti sotaa. Merijalkaväen lisäksi laivasto ja rannikkovartiosto ovat tiedostaneet arktisen alueen strategiseen tilanteen, mistä hyvänä indikaattorina voidaan pitää tulevaa jäänmurtajahanketta. Kysymys arktisen alueen turvallisuudesta on ollut myös hiljattain esillä Iso-Britanniassa, jossa julkaistun raportin mukaan kehotetaan lisäämään valmiuksia vastaamaan sotilaallisesti arktisella alueella syntyvien jännitteiden kasvuun.

Harjoitustoiminta toimivana indikaattorina

Venäjän sotilaallisen toiminnan kasvu pohjoisella lähialueella on tehokkaasti havaittavissa alueella suoritettavien sotaharjoitusten sekä pohjoisen vastuualueen joukkojen raportoiduista harjoituskuvioista. Vuonna 2017 pidetty Zapad-harjoituksen pohjoinen ulottuvuus tuotiin esiin julkisuuteen Twitter-viestipalvelussa toimivien kansalaisjournalistien suorittaman avointen tietolähteiden tiedustelun sekä julkisuuteen vuotaneiden nimettömien arvioiden avulla, joiden puitteissa paljastui virallisesta tiedotuksesta ulkopuolelle jääneet maahanlaskujoukkojen sijoitukset Alakurtin sotilastukikohdan läheisyydessä sijaitseville lentokentille sekä Bild-lehdelle vuodetut tiedot strategisten pommittajien hyökkäykselliseksi tulkituista liikkeistä kohti Pohjois-Norjan tutka-asemia. Lisäksi Venäjän pohjoisen laivaston merijalkaväen harjoittelussa ovat korostuneet jäljittelevät skenaariot, joissa mereltä maahan kohdistuvat operaatiot Jäämeren hallinnan turvaamiseksi suoritettaisiin NATO:n vastuulle kuuluvien Norjan Finnmarkin, Huippuvuorten ja Islannin haltuun ottamiseksi.

Venäjän kasvattaessa sotilaallista aktiivisuuttaan pohjoisella lähialueella ei NATO ole jäänyt toimettomaksi. Erityisen vahvana signaalina Venäjän suuntaan voitaneen pitää tulevaa Norjan johtamaa Trident Juncture 18 -harjoitusta, joka toimii NATO:n pääsotaharjoituksena ja harjoituskierron huippukohtana. Harjoitus noudattaa tuttua kaavaa, jossa liittouman jäsenmaat harjoittelevat kollektiivisen puolustuksen Artikla 5:n mukaista puolustuksellista skenaariota vallatun alueen takaisinottamiseksi. Mielenkiintoisena huomiona todettakoon, että sekä Puolustusvoimat että Försvarsmakten ovat vahvasti läsnä kollektiivisen puolustuksen skenaarion mukaisessa harjoituksessa. Lisäksi Puolustusvoimien mukaan harjoituksen lentotoiminta järjestetään Suomen, Ruotsin ja Norjan ilmatilassa.

On siis selvää, että Venäjän aloitteesta syntyneet kansainväliset poliittiset jännitteet ovat kasvattaneet sotilaallista toimintaa sekä ohjanneet pohjoisella lähialueella suoritettavien harjoitusten kokoja ja laatua. Suunta on kohti määrätietoisempaa simulointia kyvykkäiden valtioiden välillä käytävään korkean intensiteetin aseelliseen vuorovaikutukseen. Konventionaalinen kyky on palannut tarvevalikoimaan verrattain lyhyen tauon jälkeen. Myöskään Suomi ja Ruotsi eivät ole jääneet toimettomiksi, vaan asemoineet itsensä harjoitustoiminnan puitteissa lähemmäksi NATO:n kiinteää ydintä. Tämä pragmaattisuuteen perustuva toiminta nauttii sekä läntisen liittouman valtioiden että Suomen ja Ruotsin poliittisten päätöksentekijöiden luottamusta, eikä vauhti näytä olevan laantumassa.

Venäjän mahdollisesti asettama suojavyöhyke Murmanskin satamalle potentiaalisessa konfliktissa. (Kuva: Andreas Turunen, Google Earth)

Norjan jo eläköitynyt tiedustelupäällikkö Kjell Grandhagen kuvaili The Barents Observer -verkkolehdelle Venäjän viimeaikaisen Vostok-2018 harjoituksen luonnetta suhteessa mahdolliseen Pohjois-Norjan alueella käytävään konfliktiin Venäjän ja NATO:n välillä sekä Venäjän pohjoisen laivaston joukkojen potentiaalista uhkaa Norjan pohjoisia alueita kohtaan. Entinen tiedustelupäällikkö perusti ajatuksensa niin kutsutun strategisen syvyyden konseptiin, jossa Venäjä hakisi konfliktitilanteessa puskurivyöhykettä suojaamaan Kuolan niemimaan ydinaseresursseja hyödyntämällä Vostok-harjoituksessa nähtyä nopeaa joukkojen siirtoa yllätyksellisen ylivoiman saavuttamisessa. Tätä näkemystä tukee Ruotsin puolustusakatemian julkaisema tutkimus, jonka mukaan Vostok-harjoituksen luonne joukkojen siirtoineen muistutti valmistautumista pitkäaikaiseen sotilaalliseen konfliktiin.

Mutta mistä sitten syntyy tarve pohjoisella lähialueella strategisen syvyyden saavuttamiseksi? Yhdysvallat ja Venäjä ydinasevaltioina ovat täysin riippuvaisia arktisen ilmatilan ballistisesta suojautumisesta sekä suojaamattomuudesta, sillä valtaosa ydinasearsenaalin lentoradoista kulkee potentiaalisessa ohjusten vaihdossa arktisen alueen yli. Venäjän mahdollinen tarve ottaa riski arktisen alueen haltuunotosta sotilaallisesti perustuu puolestaan alueen voimatasapainon määrittelemättömyyteen, jolloin mahdollisuus laskelmoituun riskiin haastaa länsi sotilaalliseen yhteenottoon nopeutta ja intensiivisyyttä hyödyntäen kasvaa. Arktisen alueen konflikti voisi mahdollisesti riskiskenaarioissa näyttäytyä yhteenottona, joka ei leviäisi Itämerelle tai lähelle keski-Eurooppaa NATO:n eurooppalaisten jäsenmaiden ollessa haluttomia jakamaan riskiä ”Euroopan laidalla” olevan alueen hyväksi laajenevan eskalaation pelossa.

Tilanne on erityisen hankala Suomelle ja Ruotsille, sillä Norjan tiedustelupäällikön esittämä näkemys Finnmarkiin ulottuvasta suojavyöhykkeestä ei noudattaisi valtionrajoja, vaan ulottuisi lähes varmasti myös Pohjois-Suomen ja jopa Ruotsin ilmatilojen ylle. Kyseinen skenaario on kutkuttava, sillä sama edellä mainittu logiikka NATO:n eurooppalaisten jäsenmaiden kohdalla saattaisi olla läsnä myös pohjoisen geopoliittisessa päätöksenteossa: Suomelle ja Ruotsille hieman toissijaisena, mutta Venäjälle etusijalla pidetyn alueen koskemattomuuden turvaaminen merkitsisi riskiä sotilaallisen konfliktin leviämisestä. Ilmatilan luovuttaminen puolestaan kääntäisi kellot takaisin vuoteen 1947 ja romuttaisi 70 vuoden eurooppalaisen integraatioprosessin samalla sitoen Suomen erottamattomaksi osaksi Venäjän etupiiriä. Erityisenä riskinä olisi Suomen liittyminen osaksi Venäjän raja-alueilla tyypillisenä ilmiönä olevaan ”jäätyneiden konfliktien” ketjuun, jonka ensisijainen tehtävä on pitää Venäjän strategisessa ajattelussa olevat puskurivaltiot osana sen etukenttää.

Suomi ja Ruotsi turvallisuuden tuottajina

Venäjän aloitteesta käytävässä suurvaltojen sotilasstrategisessa pelissä Suomella ja Ruotsilla on tarjottavana sekä sotilaallista kapasiteettia että strategista syvyyttä vastineeksi jostakin. Se, mitä kyseinen edellä mainittu ’jokin’ sisältää on lähinnä valistuneiden hypoteesien, Twitter-huhujen ja vajaiden tietojen valossa tehtävien spekulaatioiden varassa. Varmaksi voidaan todeta ainakin kaksi asiaa: ensiksi, Ruotsilla on Yhdysvaltain turvatakuut ja toisekseen, Suomi on de facto enemmän tai vähemmän sotilaallisesti liittoutunut Ruotsin, Iso-Britannian ja Ranskan kanssa. Tämän lisäksi suhteessa arktiseen alueeseen Ruotsin vahva ilma-ase sekä Suomen toimivana pidetty puolustusjärjestelmä tuottavat sotilaallista pääomaa arktisen alueen puolustussuunnitteluun. Suomen ja Ruotsin pohjoinen ilmatila tuottaa tarvittavaa syvyyttä NATO:lle operoida mahdollisen konfliktin syttyessä.

Edellä mainittuihin asioihin peilaten voidaan siis todeta, että puolustusministeri Jussi Niinistön lausahdus ”…olemme ennemmin turvallisuuden tuottaja kuin kuluttaja…” on pätevä. Suomen ja Ruotsin kiihtynyt vaihtokauppa läntisen liittouman jäsenmaiden kanssa on näkynyt vahvasti muun muassa keväällä Yhdysvaltain kanssa solmitun aiesopimuksen puitteissa sekä hiljattain presidentti Macronin vierailun yhteydessä, jolloin Suomea kosiskeltiin vahvasti ja onnistuneesti mukaan Ranskan aloitteeseen interventiojoukon perustamisesta. Venäjän puolustusministeri Sergei Shoigun sekä entisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan esille tuoma antisympatia Suomen ja Ruotsin NATO-yhteistyölle saattanevat kuitenkin toimia indikaattoreina Suomen ja Ruotsin julkisesta linjasta poikkeavalle huomattavasti syventyneemmälle länsi-integraatiolle. Ei ole kuitenkaan täysin aukotonta tehdä hypoteesia siitä, miten edellä mainittu menettely vaikuttaisi ratkaisevasti pohjoisella lähialueella.

Yleiseurooppalaisessa perspektiivissä Suomen ja Ruotsin tilanne pohjoisella lähialueella asettuu tilaan, jossa NATO:n tilastollisen kyvyn verrannollisuus todelliseen kapasiteettiin tuottaa sotilaallista pelotetta on epätosi. Toisin sanoen, NATO:lta saattaa hyvinkin puuttua riittävää kyky luoda deterenssiä Venäjän alueellista sotilaallista ylivoimaa vastaan. Tilanne luo kannustimen NATO:lle tehdä pragmaattista ja realismiin perustuvaa turvallisuusvaihtokauppaa Suomen ja Ruotsin kanssa varsinkin pohjoisen lähialueen suhteen, missä kummallakin virallisesti ei-liittoutuneella valtiolla on tarvittavaa tuotetta, turvallisuutta, tarjolla. Sotilaallisen pääoman lisäksi Suomella lienee myös jonkin verran poliittista pääomaa suorien Venäjä-suhteiden, aktiivisen liennytyspolitiikan ja arktisen neuvoston puheenjohtajuuden muodoissa, joista ainakin suorat Venäjä-suhteet ovat Euroopassa kunnioitusta herättävä valttikortti, siis presidentti Niinistö omien puheiden perusteella.

Lopputulema

Edellä esitettyjen väitteiden ja perustelujen perusteella on mahdollista tehdä seuraavat johtopäätökset:

  1. Pohjoisen lähialueen strateginen tilanne on mukana ohjaamassa alueellisesti tärkeiden Suomen ja Ruotsin pragmaattista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kohti syventynyttä länsi-integraatiota.
  2. Arktisen alueen sotilaalliset uhkakuvat ovat todennettuja ja niillä on vaikutus alueen kanssa kosketuksissa olevien maiden sotilaallisiin ja turvallisuuspoliittisiin linjauksiin.
  3. Arktisen alueen jännitteinen turvallisuusympäristö johtuu Venäjän aloitteesta tehtävästä sotilaallisesta varustautumisesta, jonka motiivina on alueellisen ylivoima-aseman saavuttaminen.
  4. Alueellisen koskemattomuuden ollessa uhattuna, poliittinen virheliike voi romuttaa koko 2. maailmansodan jälkeisen eurooppalaisen integraatiokehityksen pohjoisen alueella.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole tuottaa strategista ennakkovaroitusta pohjoisella lähialueella läsnäolevasta sodan uhasta, aliarvioida poliittisen johdon kykyä lukea tilannekuvaa tai ylikorostaa sotilasstrategisen ulottuvuuden merkitystä arktisella alueella. Kirjoitus ei myöskään tarjoa vaihtoehtoista totuutta, tavoittele pelonlietsontaa, vähättele Itämeren strategista prioriteettia tai esitä täysin aukotonta teoriaa arktisen alueen sotilaallisen kehityksen insentiiveistä länsiyhteistyön syventämiselle. Sen sijaan tekstin ensisijaisena motiivina olisi herättää enemmän suomeksi käytävää keskustelua arktisen alueen sotilaallisesta ulottuvuudesta ja tuoda ilmasto- ja talouskysymysten rinnalle asian ansaitsema huomio samalla hillitysti korostaen aiheen eurooppalaista viitekehystä.

Aiheesta lisää kiinnostuneille suosittelemme lukemaan Matti Pesun artikkelin Kolmatta linjaa: Suomi ja kansainvälinen puolustusyhteistyö Maanpuolustuslehden verkkosivuilta.

TEKSTI Andreas Turunen

KUVA Military :24 hours

 

Kirjoittaja on Iso-Britanniassa asuva kansainvälisen politiikan ja strategisen analyysin opiskelija, jonka ammatillisena painotuksena on Venäjän sotilaallisen toiminnan analyysi ja infromaatiosodankäynti.

Tagit: arktinen alue, nato, puolustus, turvallisuus Kategoriat: Artikkelit, Nostot, Puolustus ja turvallisuus
share TWEET PIN IT SHARE
Aiheeseen liittyvät artikkelit